Barbara Erickson London

Barbara Jane London (omaa sukua Erickson) syntyi Seattlessa, Washingtonissa 1. heinäkuuta 1920.[2] Opiskellessaan Washingtonin yliopistossa kotitalouden opettajaksi hän työskenteli Boeingin tehtailla B-17 Flying Fortress -koneiden kokoonpanolinjalla.[3][4] Toisena opiskeluvuotenaan hän liittyi vuonna 1940 Civilian Pilot Training Program -lentokoulutusohjelmaan, jossa kymmentä miestä kohden opiskeli vain yksi nainen. Hän voitti koulutusohjelman lentäjien välisen kilpailun Seattlessa, ja ohjelmasta valmistuttuaan hänestä tehtiin lennonopettaja. Hän lensi niin tavallisilla lentokoneilla kuin vesitasoilla. Hänen äitinsä tuki hänen päätöstään ryhtyä lentäjäksi.[1][5]

London (siivellä istuvista oikeanpuoleinen) ja muita WAFS:n lentäjiä maaliskuussa 1943.

London (eturivissä vasemmalla) WASP:n palveluksessa vuonna 1943.

Vuonna 1942 London kutsuttiin sähkeellä liittymään kokeneiden naislentäjien muodostamiin Women’s Auxiliary Ferrying Squadron -joukkoihin (WAFS), jotka lensivät siirtolentoja Yhdysvaltain armeijan ilmavoimien sotilaskoneilla vapauttaakseen siirtolentoja normaalisti lentäneitä miehiä rintamalle. 22-vuotias London kuului nuorimpiin WAFS:ään kutsuttuihin. Hän lähti Seattlesta kesken opettamansa kurssin ja matkusti New Castlen lentotukikohtaan Delawareen. Siellä hänet hyväksyttiin kahdeksantena lentäjänä mukaan WAFS:ään.[1][6]

Vuonna 1943 London siirrettiin Long Beachiin, jossa hänestä tuli 6. siirtolentoryhmään sijoitettujen 80 naisen komentaja 23-vuotiaana.[2] Hän teki tunnetuimman suorituksensa 29. heinäkuuta 1943 alkaen, kun hän lensi 8 000 mailia (lähes 13 000 kilometriä) kymmenessä päivässä. Hän lensi ensin P-51 Mustangin Long Beachistä Indianan Evansvilleen, jossa hän yöpyi ja lähti seuraavana päivänä P-47 Thunderboltilla kohti San Pedroa Kaliforniassa. Hän saapui perille 1. elokuuta ja jatkoi jälleen seuraavana päivänä C-47 Skytrainilla Long Beachistä Fort Wayneen, Indianaan. Sen jälkeen hän oli muutaman päivän sijoitettuna siirtolento-osaston päämajaan Cincinnatissa, kunnes lähti 7. elokuuta Thunderboltilla paluumatkalle Evansvillestä San Pedroon. Hän lensi kymmenen päivän aikana ainakin 40 tuntia, mikä vastasi tyypillistä kuukauden lentotuntimäärää. Tästä saavutuksestaan hänelle myönnettiin Air Medal -ansiomitali. Hän oli ainoa WAFS:n tai WASP:n lentäjä, joka sai Air Medalin sodan aikana, joskin muille myönnettiin mitaleita sodan päätyttyä.[1]

WAFS yhdistyi elokuussa 1943 naislentäjiä kouluttaneen Women’s Flying Training Detachmentin (WFTD) kanssa Women Airforce Service Pilots -järjestöksi (WASP). London jatkoi joukkojen komentajana Long Beachissä. Elokuun 1944 alussa WASP:n kokeneimmista lentäjistä valittiin hänet ja Florene Miller kokeiluun, jossa he lensivät reittilennon omaisia joukkojen- ja tavarankuljetuslentoja Romulusin ja Chicagon välillä. He lensivät lentoja kahden viikon ajan, ja niistä vastannut upseeri raportoi heidän suoriutuneen erinomaisesti.[1]

Sotatilanteen parannuttua Euroopassa WASP-ohjelma lakkautettiin 20. joulukuuta 1944.[1] Edellä mainittujen konetyyppien lisäksi London lensi WAFS:n ja WASP:n palveluksessa B-17 Flying Fortresseja ja C-54 Skymastereita ollen jokaisen konetyypin kohdalla ensimmäisiä niitä lentäneitä naisia. Hän oli ainoa WASP:n jäsen, joka oli ollut sekä kokoamassa että lentämässä Flying Fortresseja.[3]

Sodan päätyttyä London meni naimisiin lentäjä Jack London Jr.:n kanssa.[2] Hän olisi halunnut jatkaa töitä lentäjänä, mutta lentoyhtiöt vastasivat hänen hakemuksiinsa lähettämällä hänelle hakulomakkeen lentoemännän tehtäviin.[7] Sen sijaan London perusti miehensä ja muiden veteraanien kanssa United States Aviation -yrityksen, joka tarjosi lennonopetusta, tilauslentoja ja lentokoneiden varaosamyyntiä. Hän myi yrityksen, kun sitä perustamassa olleet veteraanit hajaantuivat eri tahoille Korean sodan alettua.[2] WASP:ssä niin ikään palvellut Betty Gillies pyysi Londonia mukaan järjestämään vuosittaista All-Woman Transcontinental Air Race -kilpailua, ja hän jatkoi tehtävässä 1960-luvun puoliväliin.[3][8] Hän osallistui kilpailuun itse joka vuosi lukuun ottamatta niitä vuosia, joina hänen tyttärensä syntyivät.[4] Hän perusti myös naislentäjien Ninety-Nines-järjestön Long Beachin jaoston.[2]

Vuonna 1966 London palasi lentokonemyynnin pariin ja työskenteli Barney Frazier Aircraft -yhtiössä vuoteen 1983 saakka. Eläköidyttyään hän toimi ilmailualan konsulttina avustaen lentokoneiden ostossa ja myynnissä.[8][3][4] Gathering of Eagles -järjestö valitsi Londonin yhdeksi vuoden ilmailulegendoista vuosina 1991 ja 2006.[8] Long Beachin lentoaseman lähistöllä sijaitseva katu nimettiin hänen mukaansa 2005. London kuoli 93 vuoden iässä Kalifornian Los Gatosissa 7. heinäkuuta 2013.[2]

Londonin molemmista tyttäristä ja neljästä hänen lapsenlapsestaan tuli lentäjiä.[8] Hänen esikoistyttärensä Terry London Rinehart oli yksi ensimmäisistä yhdysvaltalaisten lentoyhtiöiden palkkaamista naislentäjistä.[9][4]

• Nathan, Amy: Yankee Doodle Gals: Women Pilots of World War II. Washington D.C.: National Geographic Society, 2001. ISBN 978-079-228-216-7. (englanniksi)

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Barbara Erickson London Wikimedia Commonsissa