Baltiansaksalaiset

Saksalaisten liikehdintä Baltiassa alkoi 1100-luvulla. Ensimmäiset tulijat olivat kauppiaita, ja he liikkuivat Väinäjoen varsilla. Heitä seurasivat lähetyssaarnaajat. Ensimmäisten joukossa oli augustinolainen Meinhard.[4] Lähetystyö oli aluksi rauhanomaista mutta muuttui sittemmin väkivaltaiseksi. Meinhardin seuraajan Bertholdin surmasivat pakanalliset liiviläiset ja hänen seuraajansa Albert von Buxhövden, jonka mukana oli paavi Innocentius III:n bullalla mukaan kutsumia saksalaisia joukkoja.[5] Saksalaiset alistivatkin ensin liiviläiset ja sitten latvialaiset varsin helposti[6]. Virolaiset alistettiin 1200-luvun ensimmäisten vuosikymmenien aikana. Viimeinen vapaa virolainen alue Muhu vallattiin vuonna 1227.[7] Valloitetut alueet jaettiin Kalparitaristolle ja piispanistuimille.[8]. Kalparitaristo liittyi myöhemmin Saksalaiseen ritarikuntaan, joka hallitsi aluetta 200 vuotta 1600-luvulle saakka, jolloin se hajosi heikennyttyään sodissa Puola-Liettuaa vastaan. Tämän jälkeen alueelle muodostui Baltian valtatyhjiö, jonka täyttivät Puola-Liettua etelässä ja Ruotsi pohjoisessa. Ruotsin vallan aikana baltiansaksalaisten asema heikkeni talonpoikiin nähden. Baltiassa talonpoikaisella valtaväestöllä oli vähemmän oikeuksia kuin esimerkiksi Pohjoismaissa.^lähde?

Baltia vuonna 1882.

Kartanotalouden ansiosta baltiansaksalainen aateli muodosti 1900-luvun alkuun saakka hallitsevan maanomistajaluokan Virossa ja Latviassa. Vuoden 1856 maanhankintalakien myötä alkoi syntyä myös muuta itsenäistä talonpoikaistoa, mutta vielä 1910-luvulla kartanot omistivat kaikkialla vähintään puolet viljelyskelpoisesta maasta ja lähes kaikki metsät. Baltian paikallishallinnon muodostivat vuoden 1866 lakikodifikaatioon saakka hallitsijoiden turvaamat aateliston feodaaliprivilegiot ja porvarien kiltalaitos, jotka kaikki takasivat saksalaisen väestön johtoaseman. Saksalaisväestö vastustikin laillisuusperiaatteen vastaisina Venäjän 1860-luvulla ylhäältäpäin toteuttamaa uudistusta, joka mahdollisti poliittiseen elämään osallistumisen ainakin varakkaimmalle osalle viron- ja latviankielisestä väestöstä. Kansallisuusliikkeen nousu vuosisadan lopulla merkitsi pääväestön kääntymistä saksalaista eliittiä vastaan, varsinkin Latviassa. Venäläistämistoimenpiteiden nähtiin pitkään kohdistuvan lähinnä saksalaisten etuoikeuksiin.[9] Saksalaisviha oli keskeistä myös virolaisten identiteetissä[10].

Vuoden 1905 vallankumouksen aikana Baltiassa syntyi mellakoita, joiden aikana kartanoita ryöstettiin ja aatelisia tapettiin. Eniten tätä tapahtui Liivinmaalla, missä myös saksalaisia oli eniten. Venäläisten ja baltiansaksalaisten rankaisuretkikunnat palauttivat järjestyksen ankarin keinoin.[11]

Ennen ensimmäistä maailmansotaa 1914 baltiansaksalaisia laskettiin olevan kaikkiaan 180 0000.^lähde?

Pääartikkeli: Baltian eli Kuurinmaata, Liivinmaata ja Viroa koskeva herttuakuntahanke

Ensimmäisen maailmansodan itärintama Baltian alueella vuosina 1914–1917.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Itärintama siirtyi kohti Baltiaa syksyllä 1915 vuoden sodankäynnin jälkeen. Tällöin Saksa miehitti Puolan, Liettuan, Kuurinmaan ja eteläisen osan Liivinmaata. Alueesta muodostettiin Saksan armeijan hallitsema Ober Ost, ja sotilaina alueilla toimi Saksan keisarikunnan 8. armeija. Lopullinen muutos tapahtui syyskuussa 1917, jolloin keisarillisen Saksan joukot ylittivät Väinäjoen ja valloittivat syyskuun alussa 1917 Riian ja saman kuun lopulla Viron suuret saaret eli Saarenmaan, Hiidenmaan ja Muhun. Itse Viron mannermaan miehitys tapahtui helmikuussa 1918 niin, että Narva oli saksalaisten vallassa 4. maaliskuuta 1918. Samaan aikaan Saksan ja Venäjän välillä solmittu Brest-Litovskin rauha vahvisti Baltian kuulumisen Saksan valtapiiriin.[12]

Miehityksen myötä jälleen hallitsevaan asemaan päässeet baltiansaksalaiset pyrkivät saamaan Baltian eli Vironmaan, Liivinmaan ja Kuurinmaan osaksi Saksan keisarikuntaa. Tarton yliopisto Virossa muutettiin Landesuniveritätiksi, ja sen opettajat tuotiin Saksasta.[13] Baltiansaksalaisten muodostama maaneuvosto eli Landesrat teki ehdotuksen ja hyväksyi Baltian herttuakunnan muodostamisen. Tarkoituksena oli liittää herttuakunta Preussin kuninkaaseen eli Saksan keisariin ja sitä kautta Saksan keisarikuntaan. Hanke ei kuitenkaan toteutunut ennen Saksan romahdusta, joka tapahtui marraskuussa 1918.[14]

Saksan sotilaallisen tappion ja marraskuun 1918 vallankumouksen seurauksena Saksan armeija romahti, kommunistisia neuvostoja muodostui monissa paikoissa ja saksalaisten yksiköt vetäytyivät sekasorron vallassa.[15] Maailmansodan aselevon jälkeen Saksan hallitus nimitti sosiaalidemokraatti August Winnigin Baltian maiden kenraalikäskynhaltijaksi tehtävänään neuvotella vallansiirto kansallisille hallituksille, Latviassa Kārlis Ulmanisin ja Virossa Konstantin Pätsin hallitukselle. Neuvosto-Venäjä ei noudattanut tällöin enää Brest-Litovskin rauhansopimusta vaan aloitti marraskuun lopulla 1918 hyökkäyksen Baltiaan niin Viron, Latvian kuin Liettuan alueille, joissa kansalliset hallitukset olivat julistaneet maansa itsenäisiksi.^lähde?

Saksan keisarikunnan 8. armeijan johto määräsi 30. marraskuuta luotettavista valtakunnansaksalaisista sotilaista muodostettavaksi oman vapaaehtoisyksikön niin sanotun Rautaisen prikaatin myöh. divisioona perustamisen varmistamaan sotamateriaalin vetäytymisen ja hallinnan.[16] Samaan aikaan, kun perustettiin valtakunnansaksalaisten vapaaehtoisyksikkö, perustivat Liivinmaan ja Kuurinmaan baltiansaksalaiset oman yksikkönsä Baltian Landeswehrin. Siitä tuli käynnissä olevan sodan osapuoli Latvian vapaussotaan Puna-armeijan ja latvialaisten kiväärimiesten miehitettyä tammikuun 1919 loppuun mennessä pääosan Latviaa aina Ventajoelle asti Liepājan (saks. Libau) jäädessä Latvian väliaikaisen kansallisen hallituksen ja saksalaisten haltuun.[17], [18] Tilanne Liepājassa oli erikoinen, sillä baltiansaksalaisten Landeswehr oli toisaalta osa juuri itsenäistyneen Latvian tasavallan armeijaa ja toisaalta saksalaisten mielestä Landeswehr oli osa 1. helmikuussa 1919 paikalle tulleen valtakunnansaksalaisen kenraalin kreivi von der Goltzin komentamaa valtakunnansaksalaista VI reserviarmeijakuntaa, johon kuuluivat lisäksi saksalaisvapaaehtoisten muodostama Rautainen divisioona ja valtakunnansaksalainen 1. Kaartin reservidivisioona.[19] Kenraali von der Goltzin päätehtäväksi oli asetettu virallisesti Itä-Preussin suojelu.^lähde?

Marraskuussa 1918 Viron johto neuvotteli Vironmaan baltiansaksalaisten edustajien kanssa saadakseen heidät mukaan Viron tasavallan puolustamiseen bolševikkejä vastaan. Tältä pohjalta Virossa asuneet baltiansaksalaiset alkoivat muodostaa omaa sotilasyksikköään. He tulivat merkittäviltä osin Tarton ja Latvian yliopiston baltiansaksalaisista opiskelijoista. Viron baltiansaksalaiset alkoivat perustaa Rakveressä omaa sotilasyksikköään, balttipataljoonaa, josta tuli osa Viron tasavallan armeijaa. Näin Viron baltiansaksalaiset taistelivat Viron vapaussodassa Viron kansallisen hallituksen joukkojen rinnalla puna-armeijaa vastaan.^lähde?

Latvian alue eli Kuurinmaa ja Liivinmaa siirtyi Neuvosto-Venäjän puna-armeijan tuella Latvian bolševikien eli Neuvosto-Latvian käsiin. Baltiansaksalaiset kokivat kovan kohtalon, koska vallassa olleet bolševikit pitivät heitä päävihollisinaan. Tuhannet baltiansaksalaiset joutuivat vankileireille, ja osa heistä surmattiin. Se lisäsi kostonhalua, kun saksalais- ja baltiansaksalaisjoukot hyökkäsivät maaliskuusta 1919 lähtien Libausta kohti Riikaa, jonka he valtasivat toukokuussa 1919. Sitä ennen saksalaiset olivat syrjäyttäneet kansallisen johtajan Kārlis Ulmanisin hallituksen vallasta ja olivat nostaneet tilalle saksalaismielisen pastori Andrievs Niedran hallituksen pääministeriksi.^lähde?

Kansainvälisessä politiikassa kesäkuussa 1919 tapahtui merkittävä, myös Baltiaan, vaikuttanut tapahtuma. Maailmansodan hävinneet saksalaiset allekirjoittivat 28. kesäkuuta 1919 Versaillesissa rauhansopimuksen. Sopimus sinetöi valtakunnansaksalaisten sotajoukkojen vetäytymisen Baltiasta ja ennen kaikkea päätti kenraali von der Goltzin toiminnan silloisessa muodossa.[20] Landeswehrin sota käynnistyi kesäkuun alussa 1919 osapuolina Baltian Landeswehr yhdessä Rautaisen divisioonan kanssa ja toisella puolella latvialaiset yhdessä virolaisten kanssa. Baltian Landeswehr liittolaisineen vaati saksalaiselle vähemmistölle yhteiskunnallista vaikutusvaltaa Latviassa, mitä latvialaiset virolaisten tukemana eivät hyväksyneet. Landeswehr hyökkäsi Pohjois-Latviassa Cēsisissä.[21] Ratkaisevat taistelut siellä käytiin 19.–23. kesäkuuta 1919. Ne päättyivät Baltian Landeswehrin ja sitä tukeneiden vapaaehtoisten eli Rautaisen divisioonan sotilaiden tappioon.[22] Sotatoimet päättyivät Strasenhofin aselepoon, joka solmittiin 3. heinäkuuta.[23] Se merkitsi baltiansaksalaisten vaikutusvallan loppua Baltiassa.^lähde?

Syksyllä 1939 tapahtui baltiansaksalaisten muutto Suur-Saksan alueelle. Kaikkiaan siirtyjiä oli yli 60 000 Baltian saksalaista, ja enemmistö heistä oli kotoisin Latviasta. Kuvassa Riiasta lähdössä olevia baltiansaksalaisia.

Viron ja Latvian itsenäistyttyä 1918–1919 baltiansaksalaiset menettivät maareformeissa pääosan maaomaisuudestaan, sillä kukin maatila sai omistaa maareformin jälkeen enintään 20 hehtaaria. Baltiansaksalaisten yhteiskunnallinen valta oli murtunut Latvian ja Viron itsenäistymisen yhteydessä, mutta heille myönnettiin huomattava kulttuuriautonomia. Virossa laki vahvistettiin helmikuussa 1925. Sotien välillä baltiansaksalaisia alkoi muuttaa merkittävissä määrin Saksaan, joskaan tarkkoja lukuja ei tiedetä.^lähde?

Latvia oli ollut merkittävin baltiansaksalaisten asuinpaikka. Vuonna 1925 heitä asui Latviassa 70 964 eli 3,6 prosenttia väestöstä. Vuoteen 1935 mennessä baltiansaksalaisten lukumäärä laski 62 144:ään eli 3,2 prosenttiin. Tyypillisesti baltiansaksalaiset asuivat maailmansotien välisenä aikana kaupungeissa, ja Riiassa asui Latvian baltiansaksalaisista yli puolet. Vuonna 1935 Riiassa asui 38 523 baltiansaksalaista eli yli puolet kansanosasta. Virossa baltiansaksalaisten osuus oli pienempi. Niinpä Tallinnassa asui tähän aikaan 6 575 baltiansaksalaista.^lähde?

Latviassa vuonna 1934 tapahtunut presidentti Ulmanisin vallankaappaus muutti maan politiikkaa entistä kansallismielisemmäksi, jonka seurauksena ei-latvialaisilta oli kielletty kiinteistöjen ostaminen ja tuli myös muutamia ammatillisia rajoituksia, kuten vaatimukset latvialaisuudesta lakimiehen ammattiin.^lähde?

Riian saksalaiseen historiaan kuuluu olennaisena osana Mustapäiden talo, joka tuhottiin neuvostovallan aikana 1950-luvulla, mutta jälleenrakennettiin Latvian uuden itsenäisyyden aikana vuoteen 1999 mennessä.

Vuonna 1991 tapahtuneen Baltian valtioiden itsenäistymisen, Neuvostoliiton hajoamisen ja Saksan jäälleenyhdistymisen seurauksena Baltian historiaa on käsitelty avoimemmin. Historiaa on tarkastelu laajemmin niin, että vanhat tapahtumat ja muistomerkit ovat tulleet osaksi itsenäistyneiden Baltian valtioiden historiaa. Konkreettisena esimerkkinä tästä on jälleenrakennettu Riian vanhan keskustan Mustapäiden talo, joka oli keskeinen osa Riian saksalaista historiaa.[29]

Latvian historia

Liiviläiset Baltit Latgallit Kuurit Semgallit Seelit Viikinkiaika Latviassa Baltiansaksalaiset Ristiretket Baltiaan Liivinmaan liitto Liivinmaan ritarikunta Riian arkkihiippakunta Kuurinmaan hiippakunta Vanha Liivinmaa Baltian valtatyhjiö Liivinmaan sota Kuurinmaan ja Semigallian herttuakunta Puolan sota Pohjan sota Suuri Pohjan sota Itämerenmaakunnat Vironmaan kuvernementti Liivinmaan kuvernementti Kuurinmaan kuvernementti Ober Ost Kuurinmaan ja Semigallian herttuakunta (1918) Baltian yhdistynyt herttuakunta Latvian tasavalta Latvian sosialistinen neuvostotasavalta (1918–1919) Molotov–Ribbentrop-sopimus Latvian päähallintopiiri Ostlandin valtakunnankomissariaatti Latvian sosialistinen neuvostotasavalta Baltian maiden itsenäistyminen 1986–1991 Latvian tasavalta

• Aleksei II, Moskovan ja koko Venäjän patriarkka
• Karl Ernst von Baer, biologi
• Michael Barclay de Tolly, marsalkka, Venäjän sotaministeri ja Suomen kenraalikuvernööri
• Fabian von Bellingshausen, tutkimusmatkailija
• Christoph Haberland, arkkitehti
• Erik (ven. Kirill) Berg, senaattorina Suomessa
• Monika Hunnius, kirjailija
• Alexander Keyserling, geologi
• Julius Sergius von Klever, taidemaalari
• Heinrich Lenz, fyysikko
• Alexander von Middendorff, eläintieteilijä
• Jevgeni Miller, kenraali
• Georg von Moller, Suomeen kotiutunut sotapäällikkö
• Wilhelm Ostwald, kemisti
• Johann Reinhold Patkul, poliittinen juonittelija
• Georg Wilhelm Richmann, fyysikko
• Alfred Rosenberg, kansallissosialistinen ideologi ja itäalueiden valtakunnanministeri
• Carl Schirren, historioitsija Tarton ja Kielin yliopistoissa
• Jacob Johann von Sievers, Novgorodin kuvernööri ja valtiomies
• Fabian Steinheil, Suomen kenraalikuvernööri
• Wilhelm von Struve, tähtitieteilijä
• Eduard von Toll, naparetkeilijä
• Fridrih Tsander, insinööri
• Roman von Ungern-Sternberg, kenraali
• Ferdinand von Wrangel, amiraali, tutkimusmatkailija
• Pjotr Wrangel, kenraali

• Pietarinsaksalaiset

• Aappo Kähönen: Bolshevikkien Suomen ja Baltian kuva 1918–1920, teoksessa Ajankohta: Poliittisen historian vuosikirja 1998 (toim. Joni Krekola). Helsingin ja Turun yliopistot 1998. ISBN 951-45-8473-2
• Vilho Niitemaa ja Kalervo Hovi: Baltian historia. Helsinki: Tammi, 1991. ISBN 9513091120.
• Seppo Zetterberg: Viron historia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 9517465203.
• Hyytiä, Osmo: Viron kohtalontie 1933... 1939... 1940. Yliopistopaino, 1992. ISBN 951-570-143-0.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Baltiansaksalaiset Wikimedia Commonsissa

• Deutsch-Baltische Gesellschaft (Arkistoitu – Internet Archive) (saksaksi) viitattu 4.1.2013
• Verband der Baltischen Ritterschaften (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi) viitattu 4.1.2013