Baijeri

Baijeri 900-luvulla.

Tassilo III (741-796) nousi isänsä jälkeen valtaistuimelle 8-vuotiaana sen jälkeen, kun Grifo oli onnistumatta yrittänyt ottaa Baijerin valtaansa. Aluksi hän hallitsi frankkien ylivallan alaisena, mutta vuodesta 763 lähtien heistä riippumattomana. Hänet tunnetaan erityisesti uusien luostarien perustamisesta sekä valtakunnan laajentamisesta itään. Hän taisteli slaaveja vastaan itäisillä Alpeilla ja Tonavan varrella ja valloitti nämä alueet. Vuonna 781 hänen serkkunsa Kaarle Suuri kuitenkin alkoi painostaa Tassiloa antautumaan ja syrjäytti hänet lopullisesti vallasta vuonna 788. Tätä vallasta syrjäyttämistä eivät kaikki kuitenkaan pitäneet laillisena. Vuonna 792 Tassilon kannattajat kapinoivat Kaarle Suurta vastaan tämän vanhassa pääkaupungissa Regensburgissa hänen poikansa Pepin Kyttyräselän johdolla. Frankfurtin kokouksessa vuonna 794 Kaarlen oli vapautettava Tassilo vankeudesta ja muodollisesti palautettava hänelle hänen oikeutensa ja arvonimensä. Tämä on kuitenkin viimeinen kerta, kun Tassilo mainitaan historiallisissa lähteissä, ja toden­näköisesti hän kuoli munkkina. Kun hänen koko perheensä pakotettiin siirtymään luostareihin, päättyi Agolifingin dynastian historia tähän.

Baijerin kuningaskunta 900.

Baijerilaiset herttuakunnat jaon jälkeen 1392.

Kaarle Suurta seuranneiden 400 vuoden aikana herttuakuntaa hallitsivat useat suvut, harvat kuitenkaan kolmea suku­polvea kauemmin. Muiden saksalaisten ruhtinas­kuntien tavoin se kuului 900-luvulta lähtien Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan.[5]

Kun herttua Henrik II vuonna 976 nousi kapinaan, Baijeri menetti laajoja alueita etelästä ja kaakosta. Baijerin entinen itäosa, Ostarrichi sai erillisen herttuakunnan aseman ja annettiin Babenbergin suvulle. Tästä sai alkunsa Itävalta.[7]

Viimeinen ja yksi tärkeimmistä Baijerin herttuoista oli Welfin sukuun kuulunut Henrik Leijona, Münchenin perustaja, joka kahden herttuakunnan hallitsijana oli käytännössä keisarikunnan toiseksi mahtavin henkilö. Kun hänen serkkunsa, keisari Fredrik Barbarossa vuonna 1180 riisti häneltä Saksin ja Baijerin herttuan aseman, Baijeri luovutettiin läänityksenä Wittelsbachin suvulle, jonka jäsenet sitä ennen olivat olleet Scheyernin pfalzkreivejä. Wittelsbachit hallitsivat Baijeria seuraavat 738 vuotta, 1180–1918.[4] Vuodesta 1214 lähtien Wittelsbachit hallitsivat myös Kurpfalzin vaaliruhtinaskuntaa Reinin varrella.

Välillä Baijerin herttuakunta jaettiin useita kertoja pienempiin valtioihin.[7], ensimmäisen kerran vuonna 1255. Kun Hohenstaufenin hallitsijasuku vuonna 1268 kuoli sukupuuttoon, Wittelsbachin herttuat saivat hallintaansa Svaabian alueen. Keisari Ludvig Baijerilainen sai hallintaansa Brandenburgin, Tirolin, Hollannin ja Hainautin, mutta luovutti Oberpfalzin suvun pfalzilaiselle haaralle vuonna 1329. Vuonna 1506 Landshutin perimys­sodassa Baijerin muut osat yhdistettiin, ja Münchenistä tuli Baijerin pääkaupunki.

Pääartikkeli: Baijerin vaaliruhtinaskunta

Kolmikymmenvuotisen sodan alkuvaiheessa vuonna 1623 Baijerin herttua syrjäytti suvun pfalzilaiseen haaraan kuuluneen sukulaisensa vaaliruhtinaan asemasta. Tästä lähtien Baijeri oli yksi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan vaikutus­valtaisimmista ruhtinas­kunnista, ja se sai keisari­kunnan lakien perusteella erikoisaseman. Maasta tuli jesuiittojen johdolla yksi katolisen vasta­uskon­puhdistuksen keskuksista. Baijerin vaali­ruhtinaiden valtapyyteet johtivat 1700-luvun alussa ja puoli­välissä useita kertoja sotaan Itävaltaa vastaan, ja Itävallan perimys­sodassa Itävalta miehittikin Baijerin.[7] Samoihin aikoihin kuitenkin Wittelsbach-sukuinen Baijerin vaaliruhtinas Kaarle Albrekt valittiin vuonna 1742 keisariksikin, vaikka muutoin keisareina olivat lähes aina Habsburg-sukuiset hallitsijat. Hän tavoitteli myös Itävallan maita.[4][3]

Vuodesta 1777 lähtien, kun Wittelsbach-suvun nuoremman haaran viimeinen jäsen, vaali­ruhtinas Maksimilian III Joosef oli kuollut ilman perillisiä, Baijeri joutui jälleen personaaliunioniin Kurpfalzin kanssa, nyt suvun pfalzilaisen haaran hallitsemana. Valtakuntaan kuuluivat nyt myös Jülichin ruhtinaskunnat ja Berg, koska nämä olivat jo ennestään olleet personaaliunionissa Kurpfalzin kanssa.

Pääartikkeli: Baijerin kuningaskunta

Baijeri 1800-luvulta lähtien.

Kun Napoleon vuonna 1806 lakkautti Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan, Baijerista tuli kuningaskunta.[5] Sen alue kaksin­kertaistui sen jälkeen, kun Jülich liitettiin Ranskaan ja Kurpfalzin vaali­ruhtinas­kunta jaettiin Ranskan ja Badenin suur­herttua­kunnan kesken. Bergin herttua­kunnan sai Jerome Bonaparte. Tirolin herttua­kunta ja Salzburg liitettiin joksikin ajaksi Baijeriin mutta luovutettiin myöhemmin Itävallalle. Sitä vastoin Rein-Pfalz ja Franken liitettiin vuonna 1815 Baijeriin, vaikka Rein-Pfalz sijaitsikin eksklaavina kaukana varsinaisen Baijerin ulko­puolella. Vuosien 1799 ja 1817 välillä johtava ministeri, kreivi Maximilian Joseph von Montgelas harjoitti määrä­tietoista uuden­aikaistamis­politiikkaa: hän perusti hallinnollisen järjestelmän, joka suurelta osin pysyi voimassa monarkian lakattuakin, osittain vielä nykyäänkin. Vuonna 1808 Baijerille vahvistettiin ensimmäinen perustus­laki, jota uudistettiin vuonna 1818. Tämän uudistuksen yhteydessä maahan perustettiin kaksi­kamarinen parlamentti, jossa oli ylähuone (saks. Kammer der Reichsräte) ja alahuone (saks. Kammer der Abgeordneten). Perustus­laki pysyi voimassa, kunnes monarkia ensimmäisen maailman­sodan päättyessä kukistui.

Saksan keisarikunnan aikaisia baijerilaisia postimerkkejä.

Kun Preussin kuningaskunta voimistui, Baijeri säilytti itsenäisyytensä käyttämällä hyväkseen Preussin ja Itävallan keisari­kunnan välistä kilpailu­asetelmaa. Itävallan liittolaisena se kärsi tappion Preussin–Itävallan sodassa 1866[7], eikä se kuulunut vuonna 1867 perustettuun Pohjois-Saksan liittoon, mutta kysymys Saksan yhdistymisestä pysyi vireillä. Saksan–Ranskan sodassa 1870 Saksan eteläiset valtiot Baden, Württenberg, Hessen-Darmstadt ja Baijeri liittyivät Preussin puolelle, ja sodan jälkeen ne tulivat mukaan liittoon, josta vuonna 1871 muodostettiin Saksan keisarikunta (saks. Deutsches Reich). Baijeri pysyi kuitenkin edelleen kuningas­kuntana, jolla oli oma Wittelsbach-sukuinen kuninkaansa ja eräissä suhteissa laajempi itse­hallinto kuin keisari­kunnan muilla osa­valtiolla[4][3]. Sillä oli muun muassa oma posti­laitos, omat rautatiet ja jopa oma armeija.[7]

Baijerin liittymistä uuteen Saksan keisarikuntaan vastustivat kuitenkin baijeri­laiset nationa­listit, jotka olisivat halunneet pitää maan täysin itsenäisenä. Kun enemmistö baijeri­laisista oli katolisia, monet heistä eivät hyväksyneet maan joutumista pääasiassa protestanttisten preussilaisten ja muiden pohjois­saksalaisten alaisuuteen. Välittömänä seurauksena Saksan yhdistymisestä oli sellaisten puolueiden perustaminen, jotka halusivat purkaa liiton ja palauttaa Baijerin itsenäisyyden.[8] Baijerilaisella separatismilla oli paljon kannatusta vielä 1900-luvun alussa, mutta nykyisin useimmat baijerilaiset ovat hyväksyneet, että Baijeri on osa Saksaa.[9]

Monet huomattavat taiteilijat kuten Wassily Kandinsky, Paul Klee ja Henrik Ibsen asettuivat 1900-luvun alussa Baijeriin, varsinkin Münchenin Schwabingin kaupungin­osaan, joka oli kansainvälisen taiteellisen toiminnan keskus. Alue tuhoutui pahoin toisen maailman­sodan pommituksissa.

Kahdessa maailmansodassa kuolleiden sotilaiden muistomerkki baijerilaisessa kylässä.

Baijerin viimeinen kuningas Ludvig III allekirjoitti 12. marraskuuta 1918 Anifin julistuksen, jolla hän vapautti sekä siviili- että sotilas­virka­miehet uskollisuuden­valastaan.[10] Muutamaa päivää aikaisemmin, 8. marraskuuta, julistetun Baijerin vapaavaltion hallituksen sosialistinen pääministeri Kurt Eisner tulkitsi tämän vallasta luopumiseksi. Kuitenkaan ei Ludvig III eikä myöskään hänen seuraajansa, kruununprinssi Rupprecht, koskaan virallisesti ilmoittanut luopuneensa valta­istuimesta,[10] mutta ei toisaalta esittänyt sitä koskevia vaatimuksiakaan.

Eisner murhattiin helmikuussa 1919.[8] Vallan kaappasivat kommunistit, jotka 7. huhtikuuta perustivat lyhyt­ikäisen Baijerin neuvosto­tasavallan. Saksan sotajoukot kuitenkin kukistivat sen jo saman vuoden toukokuussa.[8] Baijerille säädettiin uusi perustus­laki, Bambergin valtio­sääntö (saks. Bamberger Verfassung), joka tuli voimaan 15. syyskuuta 1919. Sillä perustettiin Weimarin tasavaltaan kuulunut Baijerin vapaa­valtio. Ääriliikkeet kuitenkin toimivat maassa edelleen, mistä huomattavimpana osoituksena oli kansallis­sosialistien vuonna 1923 johtama, joskin välittömästi kukistettu oluttupavallankaappaus. Münchenistä ja Nürnbergistä tuli natsien tärkeimpiä tuki­alueita, jollaisina ne pysyivät vielä Hitlerin noustua valtaan vuonna 1933.

Vuonna 1920 Baijeriin liitettiin Koburg.[3] Sen sijaan osa Baijeriin kuuluneesta Rein-Pfalzin alueesta kuului vuodesta 1919 lähtien Saksasta erotettuun Saarin alueeseen[3], joka nykyisin muodostaa Saarlandin osavaltion.

München teollisuuskeskuksena vaurioitui pahasti toisen maailmansodan pommituksissa, ja sen valloittivat lopulta Yhdysvaltain sotajoukot. Sodan jälkeen vuosina 1945-1949 Baijeri kuului pääosin Yhdysvaltain miehitysvyöhykkeeseen. Sodan jälkeen Baijeriin kuului eksklaavina vielä se osa Rein-Pfalzia, jota ei ollut vuonna 1919 liitetty Saarin alueeseen, mutta loputkin Rein-Pfalzista erotettiin vuonna 1946 Baijerista ja liitettiin uuteen Rheinland-Pfalzin osavaltioon.

Vuodesta 1949 lähtien Baijeri kuului Länsi-Saksaan. Aluksi Baijerin maapäivät kuitenkin kieltäytyivät ratifioimasta Saksan liittotasavallan peruslakia varsinkin, koska sen ei katsottu takaavan eri osavaltioille tarpeeksi itsehallinto-oikeuksia, mutta samalla se päätti että laki kuitenkin tulisi voimaan myös Baijerissa, jos ainakin kaksi kolmasosaa muista osavaltioista sen ratifioisi. Kaikki muut osavaltiot ratifioivatkin lain, ja se tuli voimaan myös Baijerissa.