Babur

Panipatin taistelu Babornamessa.

Baburin isä Umar Shaykh Mīrza oli Ferganan hallitsija. Baburin heimo Barlas oli taustaltaan mongolialainen, mutta se oli turkkilaistunut ajan myötä. Baburin myöhemmin perustama valtakunta olikin luonteeltaan turkkilainen. Baburin suvusta oli tullut tšagatai-klaanin jäseniä.[1] Isänsä puolelta Babur polveutui suoraan alenevassa polvessa Timur Lenkista ja äitinsä puolelta Tšingis-kaanista.[2] Baburin isä kuoli vuonna 1484 Baburin ollessa 11-vuotias. Babur nousi valtaistuimelle isänsä jälkeen ja päätyi miltei välittömästi hyökkäysten kohteeksi.[3] Baburin vihollisia olivat hänen asemaansa tavoittelevat sukulaisensa ja näitä vielä vaarallisemmaksi osoittautunut Syrdarjan takaisten uzbekkien hallitsija Muhammad Šaibani.[1] Uzbekit olivat liittäneet omiin alueisiinsa monet timuridien entisistä alueista timuridien kiistellessä samalla keskenään.[2]

Baburin onnistui vallata Samarkand vuonna 1487, mutta hänet ajettiin pois seuraavana vuonna. Babur valloitti kaupungin uudestaan vuosina 1499–1501 ja 1511, tullen kuitenkin jälleen ajetuksi kaupungista.[3] Muhammad Šaibanin johtamat uzbekit valtasivat häneltä Ferghanan alueen vuonna 1501, minkä jälkeen Babur vietti jonkin aikaa kiertelevää elämää maanpaossa.[2] Lopulta vuonna 1504 Babur valloitti Kabulin ja omaksui siellä armeijansa käyttöön tuliaseet osmanien esimerkin mukaisesti. Samarkandin valtausyritykset olivat liittyneet Baburin haaveeseen hallita suurta Keski-Aasialaista valtakuntaa, mutta yritysten epäonnistuessa kerta toisensa jälkeen hänen huomionsa kiinnittyi toiseen ilmansuuntaan kohti Intiaa.[3] Ennen Intian valloitusta hänen oli kuitenkin kukistettava Kandaharia hallinneet arghunidit. Kandahar kukistuikin vuonna 1504, minkä jälkeen kukistuivat myös arghunidien hallitsemat alueet Etelä-Afganistanissa ja Länsi-Pakistanissa.[2]

Vuonna 1519 Babur hyökkäsi Khaibarsolan kautta Induksen yli Punjabiin palaten Kabuliin muutamaa kuukautta myöhemmin mukanaan suuri sotasaalis. Vuonna 1520 hän valloitti Badakhšanin, vuonna 1522 Kandaharin ja vuonna 1524 hän piti hetkellisesti hallussaan Lahorea. 20. huhtikuuta 1526 Babur voitti suuren Delhin sulttaani Ibrahim Lodin johtaman armeijan Panipatin taistelussa, jonka jälkeen hän valtasi nopeasti Pohjois-Intian. 27. huhtikuuta Babur julistettiin hallitsijaksi Delhissä.[3] Baburin menestyksen avaintekijöitä olivat taitava ratsuväen käyttö ja tykistö.[1] Hänen asemansa vakiintui, kun hän vielä hieman myöhemmin kukisti rajputien konfederaation tammikuussa 1528 ja voitti Ghagharan taistelun toukokuussa 1529.[3]

Ensimmäisenä Suurmogulien valtakunnan hallitsijana Babur hallitsi yksinvaltiaan elkein. Hovin kieleksi omaksuttiin persia. Babur tuli tunnetuksi myös alkoholin ja oopiumin käytöstään, sekä uhreikseen joutuneiden kohtelun julmuudesta. Babur rakennutti lukuisia palatseja, kylpylöitä, puutarhoja ja dak-nimellä tunnettuja postiasemia, joiden avulla pidettiin yhteyttä valtakunnan etäisimpiin alueisiin. Muihin uskontoihin suhtauduttiin vapaamielisesti. Hänen poikansa ottivat vaimoikseen hindulaisia rajputiprinsessoja ja rajputeja palveli myös valtakunnan virkakoneistossa.[3]

Baburin hauta Kabulin Bagh-e Baborin puistossa.

Babur kuoli vuonna 1530. Tarinan mukaan hän oli kävellyt sairaan poikansa Humayunin vuoteen ympärillä rukoillen tämän sairauden siirtyvän itseensä. Humayun parantui, mutta Babur sairastui ja kuoli. Hänen muistokseen rakennettiin Babri Masjid eli Baburin moskeija Ayodhaan.[3] Hänen ruumiinsa haudattiin Kabulin Bagh-e Baborin puistossa sijaitsevaan hautaan, joka nykyisin kaupungin tunnetuimpia nähtävyyksiä.[2]

Babur kirjoitti omaelämäkerran Baborname. Alkuperäinen teos kirjoitettiin tšagatai-turkiksi.[2] Teos käännettiin persiaksi Akbarin valtakaudella ja englanniksi vuosina 1921–22.[1]