Babrak Karmal

Tulevan vallankumouksellisen isä oli kenraalimajuri Muhammed Hussein Hashemi, joka oli toiminut Paktian maakunnan kuvernöörinä. Perhe oli yksi Kabulin rikkaimmista. Poika sai perusopetuksensa Nejatin lukiossa, missä opetus oli saksankielistä. Valmistuttuaan Sultan Hussein jatkoi opintojaan Kabulin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Vuosina 1953–1956 hän oli vankilassa, koska oli ottanut osaa kiellettyyn opiskelijaradikaaliliikehdintään. Vankeusaikanaan hän tutustui kommunismiin ja ryhtyi sen kannattajaksi. Vapauduttuaan entinen Hussein, nykyinen Karmal, työskenteli kielenkääntäjänä. Vuodet 1961–1963 Karmal työskenteli valtion virkamiehenä.

Vuonna 1965 Nur Mohammed Tarakin kotiin oli kokoontunut joukko miehiä keskustelemaan politiikasta. Miehet perustivat Afganistanin kommunitipuolueen PDPA:n. Taraki valittiin puheenjohtajaksi ja Karmalista tuli yksi johtavista tovereista. Karmal valittiin tuona vuonna myös maan parlamenttiin. Hän uusi parlamenttipaikkansa vuonna 1969.

Vuonna 1967 PDPA jakaantui kahtia Khalq- ja Parcham-siipeen. Karmal kuului Parchamiin ja hän kritisoi Khalqia liian radikaaliksi. Paitsi oppiriidasta, kyseessä oli myös kieliriita ja maalaisten ja kaupunkieliitin välinen vastakkainasettelu. Yleensä Khalqin kannattajat olivat paštunkielistä maalaisköyhälistöä ja Parchamin kannattajat olivat taustaltaan darinkielistä kaupunkieliittiä kuten Karmal.

Mohammed Daoud Khan syöksi Afganistanin kuninkaan Mohammed Zahir Shahin vallasta vuonna 1973 Parchamin avulla. Karmal ei ottanut näkyvää paikkaa uudessa hallinnossa. Kun presidentti iski vasemmistolaisiin, Karmalia ei vangittu, mutta oli hallinnon tiukan silmäälläpidon alaisena. Tässä vaiheessa Neuvostoliitto kehotti PDPA:ta lopettamaan kiistelynsä ja yhdistämään voimansa presidenttiä vastaan.

Kommunistit kaappasivat vallan Afganistanissa 27. huhtikuuta 1978. Tapahtumaa kutsutaan Saur-vallankumoukseksi. Nur Mohammed Tarakista tehtiin valtionpäämies ja vallankumousneuvoston varapuhemieheksi nimitettiin Babrak Karmal. Pian valtataistelu sai uuden käänteen.

Hafizullah Amin erotti kaikki parchamilaiset hallituksesta vuonna 1979. Nur Mohammed Taraki surmattiin. Karmal pelkäsi henkensä puolesta ja otti yhteyttä Neuvostoliiton lähetystöön, joka lähetti hänet kesällä 1979 Tšekkoslovakiaan. Tämä pelasti todennäköisesti hänen henkensä.

27. joulukuuta 1979 Kabulin radiossa luettiin Karmalin julistus, jonka mukaan "Aminin kidutuskoneisto on tänään murskattu, vallanastajat ja murhaajat...". Karmal ei ollut tuolloin Afganistanissa, vaan KGB:n turvapaikassa Taškentissa, Uzbekistanin neuvostotasavallassa ja julistuksen aallonpituus oli muutettu Kabuliksi etukäteen.

Samana päivänä Neuvostoliiton johtaja Juri Andropov onnitteli Karmalia tämän nimityksestä Afganistanin vallankumousneuvoston johtoon. Tämä on sikäli merkillistä, sillä yksikään afganistanilainen valtioelin ei ollut nimittänyt Karmalia yhteenkään virkaan, joka palasi maahan 28. joulukuuta neuvostojoukkojen kanssa.

Uusi johtaja pyrki sovinnollisuuteen ja halusi esittää kommunistien toimet parhain päin. Nur Mohammad Taraki esiteltiin vilpittömänä kansanystävänä, jonka läpeensä mätä CIA:n agentti Amin oli murhannut. Poliittiset vangit vapautettiin ja hallitukseen otettiin myös muita kuin kommunistipoliitikkoja. Maareformi pysäytettiin ja kotiin palaaville pakolaisille luvattiin armahdus. Punalippu otettiin pois käytöstä ja perinteinen trikolori otettiin käyttöön. Vaakunaan palautettiin Koraani ja moskeija. Julkisuudessa Karmal ilmaisi kunnioittavansa islamia ja määräsi rakennettavaksi uusia moskeijoita.[1]

Talouselämässä Karmal lupasi Afganistanin vähälukuisille yksityisille tehtailijoille oikeuden toimia vapaasti. Heille luvattiin myös oikeus hallituksen maksamiin tukiaisiin.[2] Lisäksi korostettiin yksityisomaisuuden koskemattomuutta. Vallankumouksen nimi muutettiin sosialistisesta kansallisdemokraattiseksi. Näin Karmal oli aiheuttanut merkillisen tilanteen; hän oli yhdessä neuvostomiehityksen kanssa palauttanut Afganistanin sosialismista kapitalismiin.[3]

Sovinnoneleet eivät kuitenkaan vakuuttaneet kansaa. Vapautuneet poliittiset vangit osoittautuivat Khalqin vangitsemiksi parchamilaisiksi ja laajapohjaisessa hallituksessa valta oli ainoastaan Parchamilla. Kansan enemmistö piti Karmalia miehitysjoukkojen mukana saapuneena nukkehallitsijana. Edes oma puolue ei täysin luottanut häneen ja luottamusta heikensi liian tiivis esiintyminen neuvostoliittolaisten neuvonantajien kanssa. Lisäksi suusta suuhun kiersi kertomuksia Karmalin alkoholismista ja moraalittomasta yksityiselämästä.[4]

Vaikka Neuvostoliitto oli tehnyt miehityksen ja antanut vallan Parchamille, säilyi kiistely Khalqin kanssa edelleen. Khalq hallitsi edelleen sekä armeijaa että poliisia. Saur-vallankumoksen vuosipäivän paraatissa vuonna 1981 useimmat armeijan motorisoiduista yksiköistä ajeli Khalqin punalipun alla piittaamatta määräyksestä käyttää perinteistä trikolorilippua. Babrak Karmal joutui voimattomana ja nöyryytettynä katselemaan asemansa avointa uhmaamista.[5]

Vallinneessa tilanteessa Babrak Karmal ei uskaltanut uhmata Khalqin hallitsemaa poliisia. Sen rinnalle hän perusti uuden, omista kannattajistaan koostuvan poliisiorganisaation, jonka vastuulle tuli myös sotilastiedustelu. Khalqin hallitseman poliisin vastuulle oli tarkoitus jättää tavallinen rikollisuus. Oman poliisinsa KhAD:n johtajaksi Karmal nimitti vankkumattoman kannattajansa Mohammad Najibullahin, joka oli koulutukseltaan lääkäri.

Vuonna 1986 Neuvostoliitto oli menettänyt uskonsa Babrak Karmalin kykyihin toimia kriisiajan valtionpäämiehenä. Hänelle alettiin etsiä seuraajaa ja sellainen löydettiin Mohammad Najibullahista. Babrak Karmal lähetettiin Moskovaan "terveydellisistä syistä" ja vuoden 1986 Saur-vallankumouksen vuosipäivän paraatin otti vastaan Najibullah.[6]

Najibullah kutsui Karmalin myöhemmin takaisin Afganistaniin. Kun Najibullah oli syösty vallasta ja maa oli jälleen sisällissodassa, oleskeli Karmal sotapäällikkö Abdul Rashid Dostumin luona.[7] Karmal palasi myöhemmin Moskovaan, missä kuoli tiedotuksen mukaan maksasyöpään. Kuolinpäivinä on tiedotteiden mukaan joko 1. tai. 3. joulukuuta 1996.