Böömiläiset veljet

Böömiläiset veljet (1700-luvulta Määriläiset veljet, tšek. Jednota bratrská) oli uskonnollinen yhdyskunta, joka suurten uskonnollisten liikkeiden, esimerkiksi hussilaisten, vaikutuksesta syntyi Böömissä 1400-luvun puolivälissä alempien kansankerroksien keskuudessa. Sen alkuunpanijat tahtoivat elää Petr Chelčickýn opetusten mukaan, ja ensimmäistä kristillistä seurakuntaa ihanteenaan pitäen he perustivat kirkollisen yhdyskunnan. Toteuttaakseen kristillisyyden siveellistä ihannetta tuli todellisen "veljen" luopua maailmasta ja sen vallasta ja täyttää vain kristillisen rakkauden lakia. Kukaan ei saanut astua valtion virkaan, ei olla tuomari eikä sotilas, ei myöskään olla kauppiaana. Veljeskunta asettui ensin 1457 tai 1458 eräälle maatilalle Kunvaldin kylässä, jonka Böömin kuningas Georg Podiebrad oli heille luovuttanut.[1]

Böömiläisten veljien laulukirja vuodelta 1561.

Lähistöön syntyi pian toinen samanlainen yhdyskunta. Vuonna 1467 veljet valitsivat – osaksi alkaneen vainon pakottamina – itselleen omia pappeja irtautuen siten täydellisesti laillistetuista kirkkokunnista. Seurakuntana he käyttivät itsestään nimeä Jednota bratrská (= unitas fratrum = veljien yhteys), "veljesseurakunta". Vaikka irtaantumista seurasi uusi vaino, seurakunta levisi Määriinkin. Mutta vuoden 1490 tienoilla alkoi sisäisiä riitaisuuksia, jotka uhkasivat koko veljesseurakunnan olemassaoloa. Kun alkuperäiset jäykät maailmankarttamisperiaatteet vaikuttivat, että kokonaisten kunniallisissa ammateissa toimivien ihmisluokkain, kuten sotilasten, tuomarien, neuvosmiesten, aatelisten tilanomistajain, oli mahdotonta kuulua veljesseurakuntaan ja kun niistä oli sen tähden pitkin aikaa täytynyt käytännössä tinkiä, niin syntyi voimakas suunta, jonka edustajat koettivat osoittaa, ettei Raamattu vaatinutkaan sellaista maailman kieltämistä, ja tämä suunta voitti.[1]

Petr Chelčický (noin 1390–1460).

1500-luvun alussa alkoi ankara vaino, joka päättyi siihen, että Böömin valtiopäivät 1508 kuningas Vladislavin esityksestä kielsivät veljien julkiset ja salaiset kokoukset, määräsivät heidän kirjansa poltettaviksi ja vaativat heitä itseään liittymään laillisiin kirkkokuntiin. Tämä päätös määräsi veljesseurakunnan aseman Böömissä pitkiksi ajoiksi. Mutta Määrissä veljiä siedettiin, ja seurakunta pääsi suureen kukoistukseen yksin Böömissäkin, jossa vainolakeja ei voitu johdonmukaisesti toteuttaa. Tarmokas piispa Luukas Prahalainen (1517−1528) järjesti seurakunnan olot uusien vapaampien periaatteiden mukaan, esitti heidän oppinsa järjestelmällisesti ja vaikutti tuotteliaana kirjailijana. Pysyttyään Luukkaan aikana erillään luterilaisista veljet lähenivät heitä myöhemmin.[1]

Kun he Schmalkaldenin sodassa kieltäytyivät taistelemasta protestantteja vastaan, heidät karkotettiin Böömistä, mutta he saivat turvapaikkoja Preussissa ja Puolassa. Puolaan siirtyneet liittyivät 1570 Sendomirin kokouksessa reformoituihin ja luterilaisiin. Samoin omaksuivat Böömiin ja Määriin jääneet 1575 kalkkilaisten, luterilaisten ja reformoitujen kanssa yhteisen tunnustuksen (Confessio Bohemica). Menetettyään kaikki oikeutensa emämaassaan kolmikymmenvuotisen sodan aikana veljesseurakunta hajaantui suuren piispansa Amos Comeniuksen aikana. Seurakunnan viimeisistä jäänteistä muodostui seuraavalla vuosisadalla herrnhutilaisten kantajoukko.[1]

Böömiläisellä veljeskunnalla on ollut suuri merkitys tšekkiläisten kansalliselle kehitykselle. Veljet koettivat aina säilyttää kansallista henkeä, perustivat kouluja ja pitivät erityisesti huolta kielen puhtaudesta, ja heidän keskuudessaan käytetty Jan Blahoslavin raamatunkäännös on tšekkiläisen kirjakielen peruskiviä. Myös tšekkiläisen kansallisuuden uudestaan herättäjät olivat etupäässä böömiläisten veljien jälkeläisiä. Koululaitoksensa, kirkkolaulujensa, seurakuntajärjestyksensä ja kurinsa kautta on veljeskunta vaikuttanut Saksan evankeliseen kirkkoon.[1]