Béla Tarr

Tarr syntyi Budapestissa vuonna 1955 ja ryhtyi tekemään dokumenttielokuvia jo teini-iässä. Omien sanojensa mukaan Tarr pyrki useita kertoja yliopistoon, mutta häntä ei hyväksytty opiskelijaksi. Hän ohjasi ensimmäisen pitkän elokuvansa Családi tüzfészek (engl. Family Nest) jo vuonna 1979 ennen hakeutumistaan elokuvakouluun.[1] Esikoiselokuva ja Tarrin elokuvakoulun aikana ohjaamat elokuvat Szabadgyalog (engl. The Outsider, 1981) ja Panelkapcsolat (engl. The Prefab People, 1982) ovat hänen myöhempiä elokuviaan selvästi realistisempia ja rytmiltään lähellä perinteistä elokuvakerrontaa. Tarr käyttää yhteiskunnallisia aiheita käsittelevissä elokuvissa amatöörinäyttelijöitä, käsivaralla kuvatuissa elokuvissa on runsaasti dialogia ja ne on kuvattu pääosin todellisessa ympäristössä.[2][3] Elokuvia on usein verrattu kerronnaltaan John Cassavetesin elokuviin.[4] Tarr itse on kuitenkin kertonut nähneensä Cassaveteksen elokuvia vasta myöhemmin.[3]

Elokuvakoulun jälkeen Tarr ohjasi kaksi elokuvaa, joita pidetään siirtymänä kohti hänen myöhempää tyyliään. Televisiosovitus Macbeth (1982) koostuu vain kahdesta pitkästä otosta.[4] Vuonna 1984 julkaistu Öszi almanach (engl. Almanac of Fall) on suurempi muutos aiempiin elokuviin. Mukana on ensimmäistä kertaa säveltäjä Mihály Vig, joka on sävelsi kaikkien Tarrin myöhempien elokuvien musiikin. Elokuvan leikkaaja on Ágnes Hranitzky, Tarrin tuleva vaimo. Yhteiskunnallinen realismi painui taka-alalle ja tilalle tuli elokuvallinen runollisuus.[2]

Seuraavassa elokuvassa Kárhozat (engl. Damnation, 1987) Tarrin elokuvallinen tyyli oli kypsynyt. Leikkaaja Hranitzkyn ja säveltäjä Vigin lisäksi ydinryhmään liittyvät käsikirjoittaja/kirjailija László Krasznahorkai ja kuvaaja Gabor Medvigy. Tarrin myöhemmän kauden mustavalkoiset elokuvat on kuvattu pitkillä tarkasti suunnitelluilla otoilla, jotka haastavat hitaudellaan vallitsevan näkemyksen elokuvakerronnasta.[2] Elokuvat tapahtuvat hylätyssä, lohduttomassa maailmassa Unkarin maaseudulla. Elokuvissa ei ole nimettyjä paikkoja tai osoittelevaa poliittista viestiä. Kerronnallisesti juonellisia tapahtumia tärkeämpää on usein läsnäolo.[5]

Tarrin seuraava elokuva, vuoden 1994 Sátántangó (engl. Satan's Tango) on seitsemäntuntinen eepos, jossa on vain 150 ottoa.[5] Vastarinnan melankolia (2000) kertoo tarinan pikkukaupungista, johon saapuu sirkus. Sirkuksen johtaja lietsoo väkijoukon äärimmäiseen väkivaltaan. A Londoni férfi (engl. The man from London) vuodelta 2007 perustuu Georges Simenonin romaaniin. Torinon hevonen (2011) viittaa tarinaan, jonka mukaan filosofi Friedrich Nietzsche menetti järkensä nähtyään miten ajuri pieksi hevostaan vuonna 1889. Elokuva kertoo ajurin tarinan.[1][6] Torinon hevonen voitti hopeisen karhun Berliinin elokuvajuhlilla vuonna 2011 ja Tarr lopetti elokuvien ohjaamisen, omien sanojensa mukaan koska oli saavuttanut päätepisteen, puhtaan elokuvallisen kielen, johon oli aina pyrkinyt.[1]

Tarr on yksi hitaaksi elokuvaksi nimetyn taide-elokuvan suuntauksen keskeisistä nimistä.[7] Hänen estetiikkaansa on verrattu sekä Andrei Tarkovskin että unkarilaisen Miklos Jancson elokuviin.[8] Esimerkiksi yhdysvaltalainen Gus van Sant on kertonut Tarrin tyylin vaikuttaneen merkittävästi omiin elokuviinsa. Tarrin tavoin myös van Sant käyttää pitkiä ottoja.[9] Myös Jim Jarmuschin elokuvissa näkyy Tarrin vaikutus.[2] Vuonna 2016 Tarrin elokuvat Vastarinnan melankolia ja Torinon hevonen äänestettiin BBC:n kyselyssä tämän vuosisadan 100 parhaan elokuvan joukkoon. Vastaajina oli 177 elokuva-asiantuntijaa eri puolilta maailmaa.[10]