Avaarit (Kaukasia)

Avaarien sukukansoja ovat andilaisia kieliä puhuvat andit, ahvahit, bagulalit, botlihit, godoberit, karatat, tindalit ja tšamalalit[5] sekä didolaisia kieliä puhuvat bežtat, didot, ginuhit, gunzibit ja hvaršit.[6] Artšit puhuvat lezgiläistä kieltä,[7] mutta kuuluvat historiallisesti avaarilaiseen kulttuuripiiriin.[8]

Avaareja ja heidän sukukansojaan yhdistävät vuosisatojen aikana kehittyneet yhteiset kulttuuripiirteet sekä avaarin käyttö yhteisenä kielenä.[9] Pienten kansojen etninen identiteetti on monitahoinen: tilanteesta riippuen he kokevat itsensä kotikylänsä, kansansa, avaarien tai dagestanilaisten edustajiksi. Vuoden 1926 väestönlaskennassa andilaiset ja didolaiset kansat sekä artšit muodostivat 21 % avaarien kokonaismäärästä. Myöhemmissä väestönlaskennoissa heidät on luettu avaariksi.[1]

Avaarien asuinalueet Kaukasian kartalla.

Avaarien perinteinen asuinalue käsittää Dagestanin vuoristoseudulla[10] sijaitsevat Avarskoje Koisu, Andijskoje Koisu ja Karakoisu -jokien laaksot. 1940–1960-luvuilla osa kansasta muutti vuoristosta tasangolle. Rutulin piirissä on yksi avaarikylä (Kusur). Azerbaidžanissa avaareja asuu Balakənin ja Zaqatalan piireissä. Pieni avaariryhmä on myös Georgian Qvarelin piirissä.[1] Kaukasian sodan jälkeen avaareja siirtyi Turkkiin.[11]

Vuoden 1989 väestönlaskennan mukaan Neuvostoliitossa oli 602 000 avaaria, joista 544 000 asui Venäjällä, 496 100 Dagestanissa, 44 100 Azerbaidžanissa ja 4 200 Georgiassa.[12] Turkissa avaareja arvioitiin vuonna 1981 olevan noin 10 000 henkeä.[11]

Venäjän vuoden 2002 väestönlaskennassa rekisteröitiin 814 500 avaaria.[3] Alueellisesti he jakautuivat seuraavasti (lukuihin sisältyvät myös sukukansojen edustajat):[13]

Avaarit ovat Dagestanin suurin etninen ryhmä.[1] Sukukansoineen he muodostavat 29,4 % tasavallan väestöstä (vuonna 2002).[13] Paikallishallintoalueittain heidän osuutensa ja lukumääränsä jakautuvat vuoden 2002 väestönlaskennan mukaan seuraavasti:[14]

Kaupunkiväestön osuus Venäjän avaarien ja heidän sukukansojensa kokonaismäärästä on 36,6 % (vuonna 2002).[15]

Azerbaidžanissa avaareja on vuoden 1999 väestönlaskennan mukaan 50 900 henkeä. He muodostavat 29,2 % Balakənin ja 24,1 % Zaqatalan piirien väestöstä.[4] Georgian Qvarelin piirissä avaarit muodostavat 6,5 % väestöstä (noin 1900 henkeä vuonna 2002).[16]

Avaarin kieli kuuluu dagestanilaisten kielten avaarilaiseen ryhmään, jossa se muodostaa erillisen haaransa. Sen murteet jakautuvat pohjoiseen ja eteläiseen ryhmään.[17] Avaaria kirjoitettiin aluksi arabialaisella ja vuodesta 1928 lähtien latinalaisella kirjaimistolla. Vuonna 1938 siirryttiin kyrilliseen kirjaimistoon. Kieli toimii opetusvälineenä koulujen alaluokilla. Ylemmillä luokilla opetus tapahtuu venäjäksi, ja avaaria opetetaan aineena. Avaariksi ilmestyy kirjallisuutta sekä sanoma- ja aikakauslehtiä. Kieltä käytetään radiossa, televisiossa ja teatterissa.[18]

Suurin osa avaareista on kaksikielisiä. Venäjän vuoden 2002 väestönlaskennan mukaan avaareista ja heidän sukukansoistaan 94,6 % osaa avaaria[19] ja 85,9 % venäjää.[15] Dagestanissa vastaavat luvut ovat 98,6 %[20] ja 85,1 %.[13] Lisäksi 1,9 % avaareista puhuu kumykkia.[19] Azerbaidžanin avaareista 69 % osaa azeria ja 9,7 % venäjää (vuoden 1989 väestönlaskennan mukaan).[21]

Avaarien esi-isiksi on oletettu muinaisen Kaukasian Albanian heimoja[22] sekä Ptolemaioksen 100-luvulla mainitsemia savireja.[23] 400–500-luvulla alueelle syntyi Seririn kuningaskunta, joka oli voimakkaimmillaan 900–1000-luvuilla.[22]

Nimitys avaari esiintyy ensimmäisen kerran Muhammed Rafin 1300-luvulla laatimassa Dagestanin historiassa. Sen uskotaan perustuvan Seririä hallinneeseen Avar-nimiseen kuninkaaseen.[24] Nykykäsityksen mukaan dagestanilaista kansaa tarkoittavalla avaari-nimityksellä ei ole mitään tekemistä samannimisen muinaisen paimentolaiskansan kanssa. Myöskään avaarien omakielistä nimeä magarulal ei enää yhdistetä käsitteeseen ”vuoristolaiset” (mugrulal). Eräiden tutkijoiden mukaan se liittyy Kaukasian Albaniaan kuuluneeseen galbi-kansaan. Avaarien sukukansat käyttävät heistä samankaltaisia nimityksiä.[25]

Kristinusko levisi avaarien keskuuteen aluksi Kaukasian Albaniasta ja myöhemmin Georgiasta käsin.[26] Alueelta tunnetaan useita kirkkorakennuksia, joista parhaiten on säilynyt Avarskoje Koisun laaksossa sijaitseva,[27] 800–1000-luvulle ajoitettu Datunin georgialaistyylinen basilika.[28] Islam saapui Dagestaniin arabivalloittajien mukana 700-luvulla. Se levisi kuitenkin varsin hitaasti maan vuoristoalueelle, josta suurin osa jäi arabien pysyvän valtapiirin ulkopuolelle. Avaarit alkoivat kääntyä muslimeiksi 1200-luvulta lähtien,[29] ja lopullisesti uusi uskonto vakiintui 1400-luvulla.[23]

Saririn kuningaskunnan tilalle syntyi 1100–1200-lukujen vaihteessa feodaalivaltioita sekä lukuisia kyläyhteisöjen muodostamia vapaita liittokuntia. Feodaalivaltioista voimakkain oli Avarian kaanikunta, jonka keskuksena toimi Hunzah. Sen kuuluisin hallitsija oli vuonna 1634 kuollut Umma-kaani, jonka valta ulottui Carin ja Balakənin alueelle saakka. Umma-kaani II:n (1776–1801) aikana Georgian kuningas, Derbentin, Quban ja Şəkin kaanit sekä monet liittokunnat maksoivat veroa Avarialle. 1600-luvun loppupuolella syntyi pienempi Mehtulin kaanikunta, johon kuului myös kumykkeja. Vapaille liittokunnille oli ominaista väestön tasa-arvoisuus ja feodalismin vastaisuus. Monet niistä edustivat kieleltään ja kulttuuriltaan poikkeavia kansanryhmiä.[30]

Kaanit ja liittokunnat rakensivat suojakseen vartiotorneja, suojamuureja ja linnoituksia. Ulkopuolisen hyökkäyksen uhatessa he yhdistivät voimansa. Vuonna 1741 nykyisen Gunibin piirin alueella sijainnut Andalalin liittokunta löi persialaisen Nadir-šaahin satatuhantisen armeijan muiden avaarien ja naapurikansojen tuella. Kamppailu yhteisiä vihollisia vastaan vahvisti avaarien identiteettiä.[31]

Vuonna 1813 solmitussa Gulistanin rauhassa Dagestan liitettiin Venäjään.[32] Venäläisten paikallisten vallanpitäjien tukemana harjoittama sorto herätti laajaa tyytymättömyyttä, jota muslimipapisto käytti hyväkseen. Vastarintaliikkeen johtajista tunnetuin on imaami Šamil, joka pystytti islamilaiseen lakiin perustuneen teokraattisen sotilasvaltion. Alueen väestö joutui sekä venäläisten että imaamikunnan sota- ja kostotoimenpiteiden kohteeksi. Pitkään jatkunut näännyttävä kamppailu päättyi Šamilin vangitsemiseen Gunibissa vuonna 1859. Sodan jälkeen kaanikunnat lakkautettiin ja avaarien asuinalue jaettiin Avarian, Andin, Gunibin ja Zaqatalan piirikunniksi.[33]

• Muhu Alijev, Dagestanin presidentti vuosina 2006–2010
• Fazu Alijeva, kirjailija ja yhteiskuntavaikuttaja
• Magomed-Ali Dahadajev, bolševikkijohtaja
• Rasul Gamzatov, runoilija
• Sultan Ibragimov, nyrkkeilijä
• Hadži Murat, yksi Dagestanin vuoristokansojen johtajista 1800-luvun puolivälissä
• Habib Nurmagomedov, vapaaottelija
• Abdulrašid Sadulajev, painija
• Šamil, hengellinen johtaja ja sotapäällikkö, Dagestanin ja Tšetšenian kolmas imaami vuosina 1834–1859
• Gamzat Tsadasa, runoilija

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Avaarit (Kaukasia) Wikimedia Commonsissa