Austin A90 Atlantic

A90 Atlantic oli yksi ensimmäisistä toisen maailmansodan jälkeen puhtaalta pöydältä suunnitelluista Austineista. Tarinan mukaan se perustui Austin-divisioonan, sittemmin BMC-yhtymän pääjohtajan Leonard Lordin savukeaskin kanteen tai esitelehden kääntöpuolelle piirtämään hahmotelmaan[1]. Korin lopullisesta muotoilusta vastasi argentiinalainen Dick Burzi. Inspiraationa toimi Pininfarinan muotoilema vuoden 1946 Alfa Romeo 6C2500 -avoauto[1][2][3]. Erikoisuutena oli keulan keskelle sijoitettu kaukovalo.

Atlanticin postiluukkumainen jäähdytinsäleikkö muistutti Mercury-autojen muotoilua, ja runsas kromin käyttö oli pikemminkin amerikkalaista kuin eurooppalaista tyyliä. Prototyypissä ei ajankohdan shaved-kustomointityyliin ollut ovenkahvoja, vaan sivuovet avautuivat astinlautaan piilotetuista polkimista; sarjamalli sai kuitenkin tavanomaiset ovenkahvat. Kookkaat ovet verottivat korin jäykkyyttä, minkä vuoksi sarjamalli sai lisävahvistuksia tulipellin ja kojelaudan rakenteisiin. Atlantic sai yhtenäiset etupenkit erillisistuinten sijaan: etupenkillä saattoi istua jopa kolme henkilöä, kun taas takapenkki oli avomallissa ahdas jo kahdelle[1] kangaskaton tukirungon rajoittaessa sen leveyttä. Coupéssa takatilaa oli runsaammin. Heinäkuussa 1948 lähetettiin A90-prototyyppi ja A70-malli 5 000 mailin koeajo- ja kestävyyskiertueelle manner-Eurooppaan. A90 Atlantic löi huhtikuussa 1949 Indianapolis-ovaalilla Nash-automerkin hallussa olleen 10 000 mailin ennätyksen. Seitsemän päivän ajossa A90 Atlantic saavutti 72,54 mailin keskinopeuden. Auton luotettavuutta ja nopeutta todistaneet ennätysajotkaan eivät vakuuttaneet nelisylinterisiä moottoreita vierastavia amerikkalaisostajia[1].

Etulokasuojien keulamerkit.

Amerikkalaista makua kosiskeltiin koristeellisella korilla ja Euroopan ensimmäisiin kuuluneella ”panoraamatuulilasilla”, joka oli Tatra T87:n tavoin kuitenkin jaettu kolmeen osaan: päätuulilasi oli suoraa lasia ja kromilistoilla erotetut kapeat kulmalasit voimakkaasti taivutettuja. Takapyörän kaariin sai peitelevyt. Kumpaakin etulokasuojaa koristivat kromatut, siivekkäät Austin-merkit, kylkiä kaunokirjoitetut Austin of England -merkit ja konepellin ja takaluukun keskellä kulki viisinauhainen kromikoriste. Kromipuskurit olivat huomattavan kookkaat striker-sarvineen. Tarjolla oli useita metallihohtovärejä[1] sekä ainakin Yhdysvaltojen vientimalleissa vinkkareiden sijaan suuntavilkut (jotka sallittiin Britanniassa vasta vuonna 1956[1]). Syyskuun 1948 hinnallaan 952 puntaa kallis Atlantic-malli oli myös poikkeuksellisen kattavasti varusteltu. Lämmityslaite oli vakiovaruste. Kullanvärisillä taustoilla varustettu mittaristo oli eurooppalaisittain runsas sisältäen nopeus- ja kierroslukumittarit sekä neljä valvontamittaria. Kojetauluun sai 32 punnan lisähintaan EKCO- tai HMV-merkkisen autoradion. Lisävarusteita olivat myös sivuikkunoiden ja kangaskaton nosto- ja laskumoottorit. Avoversio oli kolmi-ikkunainen ilman takasivulaseja, jolloin katto ylhäällä näkyvyys autosta oli rajoittunut. Coupé oli viisi-ikkunainen ja varustettu joko teräskatolla tai avokatolta näyttävällä kangaspinnoitteella.[4] On esitetty, että tuo kangaspinnoite oli pakkoratkaisu, sillä moni alun perin avoautoksi valmistunut Atlantic sai huonon menekin vuoksi kovakaton tehtaan jälkiasennuksena[1].

1951-1952 A90-coupé takaa

Atlantic-mallin suorituskykyä kohennettiin vuoden 1945 ensimmäisestä uudesta mallista Austin 16 hp periytyvän, sittemmin A70-malleista Hampshire ja Hereford käytetyn 2 199 cm³ nelisylinterisen OHV-työntötankomoottorin versiolla, jonka iskutilavuus oli kasvatetu 2 660 cm³:iin. Se tuotti 88 bhp:n (66 kW) tehon kierrosluvulla 4 000/min ja 189,8 Nm väännön kierrosluvulla 2 500/min. Näin nelivaihteinen Atlantic-avoauto saavutti The Motor -autolehden vuoden 1948 koeajoissa tuolloin huomattavan 143 km/h huippunopeuden sekä kiihtyvyyden 60 mailin tuntinopeuteen 16,6 sekunnissa. On esitetty[1], että 3,67:1-perävälityksen ja vaihteiden pitkän välityksen vuoksi A90 olisi helposti saavuttanut jopa 95 mailin nopeuden, mikä olisi tehnyt siitä erään tuolloisen Britannian nopeimmista automalleista. Pitkän välityksen vuoksi A90 kulki matka-ajossa kepeästi ja kulutti 13 litraa sadalla kilometrillä. Kun vientiponnistelut olivat epäonnistuneet, sai A90 tiheämmän perävälityksen kotimarkkinoiden ahtaita ja mäkisiä maanteitä ajatellen, mikä heikensi sen ominaisuuksia matka-autona ja kasvatti polttoaineen kulutusta[1]. Pääjohtaja Lordin vaatiman matalan konepellin vuoksi A90 Atlantic sai kaksi SU-kaasutinta, joiden luodinmuotoinen suodatinkotelo piti sijoittaa moottorin sivuun. Koska sylinterikansi ei vielä ollut läpivirtausmallia, olivat pakosarjan yläpuolelle sijoitetut kaasuttimet alttiita lämmön aiheuttamille häiriöille.

Onnistunutta moottoria käytettiin sittemmin eri viritysasteissa myös Austin-Healeyn "Big Healey" -mallin 100 BN1- ja BN2-malliversioissa aina vuonna 1956 esiteltyyn 6-sylinteriseen 100 Sixiin eli BN4:ään asti. Myös Britannian armeijan "Truck ¼ ton"-sotilasauton siviiliversio, Austin Champ -maastoauto, käytti Atlantic-sisarmallinsa muokattua moottoria.

1951-52 A90-coupé edestä

Atlantic ei yltänyt yhdysvaltalaisten, V8-moottorilla varustettujen kilpailijoidensa nopeuksiin, vaikka Austin panosti mallin menestykseen paljon – esimerkiksi rikkomalla 63 vakioautojen ennätystä Indianapolis Motor Speedway-radalla huhtikuussa 1949[5]. Moottorin tavoin alusta oli vuoden 1949 Austin A70 Hampshire -sedanin kaltainen: siinä oli kierrejousin toteutettu erillisjousitus edessä ja lehtijousitettu jäykkä taka-akseli viputyyppisin iskunvaimentimin. Auton 11 tuuman Girling-rumpujarrut olivat aluksi nestetoimiset vain edessä, mekaaniset takana, kunnes vuoden 1951 coupé-korimallista lähtien koko jarrujärjestelmästä tehtiin nestetoiminen, jarrurummut varustettiin jäähdytysrivoin ja vanteet jäähdytysaukoin.

Austin A90 Atlantic-mallia valmistettiin 7 981 kappaletta, joista 3 597 meni vientiin. Vain 350 kappaleen menekki Yhdysvalloissa oli pettymys. Tuontitullien vuoksi A90 maksoi Yhdysvalloissa noin 75 prosenttia enemmän kuin Pontiac Chieftain -avoauto[6]. Suosio oli parempi Iso-Britannian kansanyhteisön ja Skandinavian markkinoilla: Ruotsiin vietiin 429 autoa[7] ja Arvo Karlsson voitti tällä automallilla ensimmäiset Jyväskylän Suurajot vuonna 1951[8]. Brasiliaankin vietiin 117 kappaletta,[7]mutta sodasta toipuvassa 1950-luvun alun Euroopassa auto oli liian pramea ja kallis, etenkin kun korean kuoren alla oli varsin arkista tekniikkaa. Britannian asiakaskunta suosi kovakattoista coupéta kenties ilmaston vuoksi, ja tarjotun värikirjon sijaan useimmat tilattiin mustina[1]. Automalli ei kyennyt kilpailemaan samoihin aikoihin esitellyn, suorituskykyisellä 6-sylinterisellä moottorilla varustetun Jaguar XK120 -urheiluauton kanssa. Austin järjesti A90:n ylijäämämoottoreista ja -vaihteistoista eroon päästäkseen kilpailun Jensen Motorsin, Nashin ja Donald Healey Motor Companyn välillä automallista, johon varaston voisi purkaa[7]. Donald Healey voitti, ja näin A90:n iso moottori, vaihteisto ja osa tekniikastakin päätyivät "Big Healey"- eli 100-urheiluautomalliin, joka menestyi niin markkinoilla kuin kilparadoillakin teknistä kantamalliaan selvästi paremmin.

Eräs A90 Atlanticin ongelmista oli ruostuminen. Koria ei tehtaalla ruostesuojattu, ja monen muun sodanjälkeisen uutuusmallin tavoin se tarjosi monia onkaloita kuran kertyä. Ruostevaurioiden vuoksi moni A90 Atlantic purettiin varaosiksi esimerkiksi suosituille Austin-Healey 100 -urheiluautoille. Kanta harveni jo 1970-luvulle tultaessa, ja Austin Counties Car Club-kerhon Al White arvioi[1],^milloin? että koko maailmassa autoja olisi ehkä 150, niistä 60 Britanniassa.

• Austin Memories: A90 Atlantic (Web Archive) (englanniksi)
• 1950 Austin A90 Atlantic-AVOAUTO, esittely- ja omistajan haastetteluvideo (2016)
• Top Gear 1991 (S14E12), Atlantic-esittely, arvio tuolloin jäljellä olleesta kannasta
• British Pathé-katsaus 1948 Earls Court-näyttelyyn, ei ääntä. A90:n motorisoitujen avokattomekanismin ja ovilasien esittely