Livvinkarjala

Pääasiassa livviä puhutaan Venäjällä sijaitsevan Karjalan tasavallan Aunuksen eteläosissa.[4] Sen historiallista puhuma-aluetta ovat Munjärvi, Säämäjärvi, Tulemajärvi, Vieljärvi, Salmi, Vitele, Kotkatjärvi ja Nekkula-Riipuskala.[5] Puhujien lukumääräksi on arvioitu 14 100–25 000 henkeä. Jälkimmäiseen arvioon sisältyvät myös ne puhujat, jotka asuvat Suomessa, mutta Venäjän vuoden 2010 väestönlaskennan valossa maltillisempaa arviotakin on pidetty liian suurena.[3] Suomessa asuvien puhujien osuudeksi arvioitiin vuonna 2000 noin 5 000 henkeä.[6] Suomen puoleisessa Raja-Karjalassa livvin puhuma-aluetta olivat ennen talvisotaa seuranneita alueluovutuksia Salmi, Impilahti, Suojärven niin kutsuttu Hyrsylän mutka sekä joitakin Suojärven ja Suistamon eteläisimpiä kyliä.[7][8]

Livvi kuuluu uralilaisen kielikunnan itämerensuomalaisten kielten pohjoisryhmään yhdessä suomen, inkeroisen, varsinaiskarjalan, lyydin ja vepsän kanssa. Eteläryhmään kuuluvat sen muut lähisukukielet liivi, vatja ja viro.[9]

Seuraavaan on koottu piirteitä, joiden osalta livvi eroaa karjalan kielen vienan murteesta.

• Astevaihtelusuhteet. Vepsän vaikutusta ovat esimerkiksi astevaihtelusuhteista sen niukkuus ja erityistapaukset lg : ll ja rg : rr,[10] kuten sanoissa jalgu : jallan ja kurgi : kurren. Yleisesti ottaen astevaihtelu on huomattavasti vähäisempää kuin vienassa: tk, sk ja st ovat vaihtelemattomia, kuten myös nd, ld, rd ja mb toisen ja kolmannen tavun rajalla.[7]
• Klusiilit ovat soinnillistuneet soinnillisessa ympäristössä: g, b, d < ksm. *k, *p, *t.[10]
• Livvin kenties tunnusomaisin piirre, jota ei esiinny lainkaan varsinaiskarjalassa, lyydissä eikä vepsässä, on loppu-A:n tilalla oleva -U niissä kaksitavuisissa sanoissa, joiden ensitavu on pitkä ja sanoissa, joissa tavuja on kolme tai useampi: koiru, emändy.[11][12] Taivutettaessa sanat taipuvat A-vartalon mukaan: koiran, emändän.[13]
• Livvissä yksikön ensimmäisen persoonan pronominit ovat minä, sinä, häi,[14] varsinaiskarjalassa mie, šie, hiän.[15]
• Livvissä inessiivi ja elatiivi (-s) sekä adessiivi ja ablatiivi (-l) ovat keskenään synkroniset, kun varsinaiskarjalassa ne ovat säilyneet erillään (-ssA, -stA ja -llA, -ltA), mutta vastaavasti vienan adessiivi ja allatiivi ovat samanmuotoiset (-llA, livvissä allatiivi -le).[16]
• Myös verbien persoonataivutuksessa on eroja: varsinaiskarjalassa sanotaan myö mänimä, työ mänijä,[17] livvissä myö menimmö, työ menittö.[18]
• Livvissä varsinaiskarjalan -si-päätteisiä imperfektien supistumamuotoja vastaa aina -i: hyppäi, magai.[19]
• Livvissä on erityinen refleksiiviparadigma, josta vienalaismurteissa on enää vain joitakin jäänteitä ja jota ei sen vuoksi otettu mukaan vienan kielioppiin.[20]
• Vienalle tyystin vieras on livvin erityinen konditionaalin perfekti (soannus ’olisin saanut’, andanuzin ’olisin antanut’).[21]
• Soinniton postalveolaarinen frikatiivi [ʃ] ei esiinny livvissä läheskään yhtä usein kuin vienassa, vaan sen tilalla on tavallisesti [s]. Livvissä sanotaan esimerkiksi sulgu, särgi, ruskei, vienassa šulka, šärki, ruškie.[22][23]

Kielihistoriallisesti livvi pohjautuu vepsäläiseen kielimuotoon, joka on sittemmin karjalaistunut substraatti-ilmiön myötä. Toisin sanoen vepsäläisten alkujaan asuttamalle Aunuksen kannakselle saapui karjalaisia, joiden puhetapaa he alkoivat tavoitella.[24]

Vepsän pohjalla puolestaan on muinaisvepsän kielimuoto,[25] joka on nykyisen varsinaiskarjalan tavoin saanut alkunsa myöhäiskantasuomen itäisestä haaraumasta.[26] Yleisen teorian mukaan kielimuodon puhujat ovat siirtyneet myöhäiskantasuomen keskuksesta saamelaisten alueille Suomenlahden pohjukkaan ja Laatokan etelä- ja länsirannoille ja muodostaneet näin viimeistään ajanlaskun alun tienoilla itäkantasuomalaisen alkuväestön.[26] Toisen teorian mukaan levikkiä olisi ollut paljon idemmässäkin: Kalevi Wiik on esittänyt, että Äänisen itäpuolisella varhaiskargopolin kulttuurilla olisi ollut esivepsäläinen kielimuoto, jonka perusta oli itäkantasuomalainen. Edelleen Wiikin mukaan kulttuurin kehittyessä myöhäiskargopolilaiseksi sen itäkantasuomalainen pohja sai vaikutteita permiläisistä ja volgalaisista kielistä, ja 500-luvun jälkeen myöhäiskargopolin laajentuva alue saavutti Äänisen länsiseudut, kunnes vuosituhannen loppupuolella slaavilaisekspansio puolestaan tavoitti esivepsäläisen kulttuurin.[27] D. V. Bubrihin mukaan varsinainen vepsäläisten heimo sai alkunsa noin 800-luvulla Laatokan kaakkoisrannikolla ja laajeni Valkeajärvelle, Ääniselle ja Aunuksen kannakselle.[28] Myös Heikki Leskinen esittää, että muinaisvepsäläinen heimo syntyi, kun varjagit, eli viikingit, ja slaavit yhyttivät Laatokan kaakkois- ja etelärannikon itäkantasuomalaiset asukkaat.[29]

Laatokan länsirannikolle puolestaan syntyi 800-luvulla niin kutsuttu Muinais-Karjalan alue ja muinaiskarjalainen kielimuoto, kun länsisuomalainen muuttoliike saavutti itäkantasuomalaisen alueen ja heimot sulautuivat yhteen. Jo 1000-luvun alussa Muinais-Karjala oli kehittynyt vauraaksi kauppa-alueeksi, jolla oli yhteyksiä sekä itään että länteen. Mahdollisesti 1200-luvun puolivälin jälkeen Muinais-Karjalasta alkoi muuttoliike Aunuksen kannakselle, jossa muinaiskarjalaiset kohtasivat kannakselle aiemmin levinneet vepsäläiset. Sukukielten vuorovaikutuksesta saivat alkunsa livvin ja lyydin kielimuodot. Livvin tapauksessa karjalasta tuli kielimuodon hallitseva osapuoli, kun taas lyydi on puolittain vepsää, puolittain karjalaa.[30] Äänisvepsäläisten, lyydiläisten sekä livviköiden endonyymit pohjautuvat kaikki samaan venäläiseen ’ihmisiä’ merkitsevään sanaan ljudi, mikä osaltaan kertoo asutus- ja kielihistoriallisista yhteyksistä.[1][31] Livvin puhuma-alueella käsitteet karjalaine ja karjalan kieli on omaksuttu vasta myöhään, sikäli kuin niitä ylipäänsä on käytetty.[32]

Livviä on tiettävästi kirjoitettu ensimmäisen kerran vuonna 1786, jolloin valmistui Katariina II:n tilaama sanakirja, jonka oli tarkoitus kattaa kaikki maailman kielet. Sanakirja sisälsi 273 sanan käännökset sekä numeraalit 1–10, 100 ja 1 000. Varsinaiskarjala ja Aunuksen kielimuoto oli eritelty omiksi kielikseen. Myös 1800-luvulla monet uskonnolliset tekstit käännettiin erikseen karjalaksi ja ”aunukseksi”.[33]

Neuvosto-Karjalassa yhteistä, normitettua karjalan kirjakieltä alettiin valmistella vuonna 1936. Seuraavana vuonna karjalasta tehtiin kolmas virallinen kieli suomen ja venäjän rinnalle, ja 1938 suomi poistettiin perustuslaista kokonaan. Karjalan kielen normatiivisen kieliopin laatimisen sai tehtäväkseen D. V. Bubrih, joka jo aiemmin oli laatinut kieliopin tverinkarjalalle. Tuloksena oli eri murteiden välinen kompromissi, joka pohjasi vahvasti varsinaiskarjalan etelämurteisiin ja josta oli jätetty pois kaikki livville ominaiset äännepiirteet.[34]

Pyrkimys livvin normittamiseksi käynnistyi 1990-luvun alussa, jolloin ilmestyi ensimmäinen livvin aapinen ja jolloin Petroskoissa alettiin julkaista karjalankielistä Oma Mua -viikkolehteä.[34] Lehti jakautui myöhemmin livvinkieliseksi Oma Mua -lehdeksi ja vienankarjalaiseksi Vienan Karjala -lehdeksi, jotka kummatkin tahollaan osallistuivat merkittävästi karjalan kielen kehitykseen standardoimalla murteita ja kehittämällä niille sanastoa.[35] Vuonna 2014 lehdet yhdistettiin uudelleen Omaksi Muaksi siten, että uusi lehti sisältää kirjoituksia sekä livviksi että vienaksi.[36]

Vuonna 1998 Karjalan tasavallassa perustettiin kielilautakunta, jonka tehtävänä on kehittää karjalan ja vepsän kielten sanastoa ja oikeinkirjoitusta.[37]

Vuonna 2012 ilmestyi Raija Pyölin kirjoittama Livvinkarjalan kielioppi, joka perustuu Ljudmila Markianovan aiempaan kielioppiin.[38]

Muiden itämerensuomalaisten ja edelleen uralilaisten kielten tavoin livvi on luonteeltaan agglutinatiivinen, eli sanat taipuvat ja saavat erilaisia päätteitä. Sanajärjestys on melko vapaa, mutta väitelauseessa subjekti tulee ennen predikaattia.[41]

Livvin uusia sanoja on saatu ja saadaan kolmella tapaa: joko muodostamalla uusia sanoja johtamalla tai yhdistämällä niitä jo olemassa olevista sanoista tai lainaamalla niitä muista kielistä.[59]

Ote Juhani Ahon novellin Kosteikko, kukkula, saari... (1891) livvinnöksestä Ljudmila Markianovan teoksessa Opastummo karjalakse: Lugemistu aiguzile (2006) (oikeinkirjoitusta nykyaikaistettu):

• Anttikoski, Esa: Developing Written Karelian. Papers from the Karelian session of the 11th International Conference on Methods of Dialectology. Joensuu: Joensuun yliopisto, 2003.
• Fogelberg, Paul: Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 153. Helsinki: Finska Vetenskaps-Societeten – Suomen Tiedeseura, 1999. ISBN 951-653-294-2.
• Grünthal, Riho: Livvistä liiviin. Itämerensuomalaiset etnonyymit. Castrenianumin toimitteita 51. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura, 1997. ISBN 952-5150-00-3.
• Haurinen, Olga & Sulkala, Helena (toim.): Tutkielmia vähemmistökielistä Jäämereltä Liivinrantaan. Vähemmistökielten tutkimus- ja koulutusverkoston raportti V. Acta Universitatis Ouluensis B Humaniora 69. Oulu: Oulun yliopisto, 2006. Teoksen verkkoversio (pdf).
• Holmi, Hannakaisa & Sulkala, Helena (toim.): Tutkielmia vähemmistökielistä Jäämereltä Liivinrantaan. Vähemmistökielten tutkimus- ja koulutusverkoston raportti VI. Studia humaniora ouluensia 2. Oulu: Oulun yliopisto, 2006. Teoksen verkkoversio (pdf).
• Itkonen, Terho: Aunuksen äänneopin erikoispiirteet ja aunukselaismurteiden synty. Opuscula Instituti linguae Fennicae 13. Helsinki: Helsingin yliopisto, 1971.
• Karjalainen, Heini & Puura, Ulriikka & Grünthal, Riho & Kovaleva, Svetlana: Karelian in Russia. ELDIA Case-Specific Report. Studies in European Language Diversity 26. ELDIA, 2013. ISSN 2192-2403. Teoksen verkkoversio (pdf). (englanniksi)
• Kettunen, Lauri: Suomen lähisukukielten luonteenomaiset piirteet. Suomalais-Ugrilaisen Seuran toimituksia 119. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura, 1960.
• Mäkinen, Yrjö-Pekka & Lehmusvaara, Ilmari (toim.): Karjala 2. Karjalan maisema ja luonto. Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1982. ISBN 951-23-1877-6.
• Nevalainen, Pekka & Sihvo, Hannes (toim.): Karjala. Historia, kansa, kulttuuri. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1998. ISBN 951-746-025-2.
• Pyöli, Raija: Livvinkarjalan kielioppi. Helsinki: Karjalan Kielen Seura, 2012. ISBN 978-952-57902-5-2.
• Saressalo, Lassi (toim.): Vepsä. Maa, kansa, kulttuuri. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1998. ISBN 951-746-674-9.
• Sarhimaa, Anneli: Karjalan kansat ja kielet kontakteissa. Virittäjä, 1995, 99. vsk, nro 2, s. 191–223.
• Zaikov, Pekka: Vienankarjalan kielioppi. Helsinki: Karjalan sivistysseura ry, 2013. ISBN 978-951-97551-7-5.

• Aunuksenkarjalankielinen Wikisanakirja hautomossa
• Sanakirja karjala–suomi (Arkistoitu – Internet Archive)
• Raamatun tekstejä luettavissa ja kuunneltavissa aunuksenkarjalaksi
• Opastajat (Karjalan kielen opetussivusto) opastajat.net.