Asunnottomuus

Suomessa käytössä olevan Asunto ensin -mallin mukainen asunnottomuustyö perustuu siihen, että asunnottomuus ymmärretään laajasti. Asunnottomuuden ei nähdä olevan vain katuasunnottomuutta. [19]

Suomessa asunnottomiksi määritellään ihmiset, joilla ei ole omaa vuokra- tai omistusasuntoa ja jotka elävät:

• ulkona, porraskäytävissä tai ensisuojissa,
• asuntoloissa tai majoitusliikkeissä,
• huoltokotityyppisissä asumispalveluyksiköissä, kuntouttavissa yksiköissä, sairaaloissa tai muissa laitoksissa
• tilapäisesti tuttavien ja sukulaisten luona asunnon puutteen vuoksi.[20]

Suomen perustuslain 19. pykälä antaa kaikkia koskevan perusoikeuden välttämättömään huolenpitoon: "Jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon" sekä "julkisen vallan tehtävänä on edistää jokaisen oikeutta asuntoon ja tukea asumisen omatoimista järjestämistä".[21] Kunnilla ja valtiolla on siis velvollisuus järjestää lämmin yösija, ja jokaisella yksilöllä kotipaikkaan katsomatta oikeus saada se.[22]

Suomessa toisen maailmansodan jälkeen väestöstä yli 11 prosenttia oli ilman asuntoa ja asuntoa tarvitsevaa siirtoväestöä oli yli 400 000 ihmistä. Helsingissä oli kova asuntopula, ja ihmisiä asui vuoteen 1956 asti tilapäisasunnoissa, kuten pommisuojissa, kellareissa, pannuhuoneissa ja puutarhamökeissä.[23] Vuosien ajan kiireellisessä asunnon tarpeessa oli 4 000–6 000 perhettä. Helsingissä otet tiin lokakuuta 1944 käyttöön huone ja henkilö -periaate. Sen mukaan asunnonhaltijalla oli oikeus pitää vain yhtä huonetta yhtä vakituista asukasta kohti, muihin tiloihin huoneenvuokralautakunnat osoittivat alivuokralaisia. Keskimääräinen asunnon odotusaika oli 7–13 kuukautta. Perheettömät hakijat eivät välttämättä päässeet edes jonoon. Tilanne parani 1940-luvun lopulla, kun perustettiin Asuntorakennustuotannon valtuuskunta Arava järjestämään halpakorkoisia lainoja asuntotuotantoon.[24] Sodanjälkeisen asuntopulan aikaan Turussa köyhät ihmiset majailivat kurjissa oloissa Pikku-Berliinissä eli parakkikylässä, joka oli sodan aikana ollut saksalaissotilaiden kasarmialuetta. Pikku-Berliini purettiin 1960-luvun alussa.[25]^{tarvitaan parempi lähde}

1960-luvulla Bodominjärven murhatutkinnan yhteydessä Helsingin metsissä laskettiin majailevan toistasataa ihmistä, joiden kotina toimivat ensimmäisen maailmansodan aikaiset bunkkerit tai hökkelit, jotka oli kyhätty pellistä, laudoista, risuista ja peitteistä.[26]

Vuonna 1967 asunnottomuus nousi otsikoihin, kun loka-marraskuussa pakkasyöt surmasivat Helsingissä 44 asunnotonta miestä. He eivät päässeet yömajoihin, koska niihin ei otettu humalassa olevia. Asunnottomuuden poistamiseksi syntyi Marraskuun liike. Helsingissä avattiin niin sanottu Liekkihotelli sittemmin Lepakko-nimen saaneessa entisessä Suomen Väri- ja Vernissatehtaan varastossa Ruoholahdessa. Yömaja avasi ovensa 5. joulukuuta 1967.[27]

1970-luvulla asunnottomuuden ja syrjäytymisen yhteys nostettiin Suomessa julkiseen keskusteluun. 1983 asunnottomuuden hoito siirtyi sisäministeriöltä ympäristöministeriölle. 1985 perustettiin Y-Säätiö ja pian sen jälkeen vuonna 1986 joukko asunnottomuudesta kärsiviä perusti Vailla vakinaista asuntoa ry:n. Myöhemmin 1980-luvulla avattiin ensimmäisiä päivätoimintakeskuksia asunnottomille.[28]

1992-93 Helsingin Diakonissalaitos otti ensimmäisenä palvelutuottajana käyttöön Asunto ensin -periaatteen ensimmäisessä asumisyksikössään. 1990-luvulla käynnistyi myös rakenteellinen muutos mielenterveyspalveluissa. Laitoksia suljettiin ja mielenterveystyötä alettiin viemään palveluita käyttävien koteihin.[28]

Asunnottomuuden luonne, käytännöt ja politiikka kokivat 1980- luvun kuluessa perusteellisen mullistuksen. Asunnottomuutta alettiin hoitaa asumisen ja asuntopolitiikan kautta. Asuntoloita ja yömajoja alettiin ajaa alas ja tuki- ja palveluasuminen alkoi yleistymään. Asunnottomuuden poistaminen asetettiin ensimmäistä kertaa hallitusohjelman tavoitteeksi. Määriteltiin vastuutahoja ja otettiin käyttöön velvoittavia ohjausvälineitä. [29]

Lahden Launeella sijaitsevassa Keijupuistossa oli 1970-luvulta vuoteen 2007 kaupungin järjestämä kodittomien asuntola, joka koostui kymmenestä parakista. Parakit oli alun perin tuotu 1970-luvulla siirtotyöläisten väliaikaisasunnoiksi. Myös asuntola ajateltiin tilapäisratkaisuksi, ja sen purkaminen oli pitkään suunnitteilla[30], mutta parakit olivat lopulta ennen purkamista paikallaan 37 vuotta.[26] Asukkaiden oli tarkoitus asua parakeissa, kunnes he saisivat vuokra-asunnon, mutta monella odotusaika venyi vuosiksi. Suuri osa asukkaista oli alkoholisteja. Parakeissa asui myös muista syistä vuokra-asunnon menettäneitä, psykiatrisista sairaaloista tuotuja potilaita sekä vankilasta vapautuneita ihmisiä.[30]

Helsingin Herttoniemessä sijaitsi vuosina 1988-2008 kaupungin parakkikylä, joka purettiin eduskunnan oikeusasiamiehen todettua, että se on ala-arvoinen asuinpaikka.[26]

Myös Tampereen kaupunki majoitti asunnottomia vuosina 1991-2013 Nekalassa tilapäisiksi tarkoitetuissa viidessä parakissa . Ne oli tuotu ydinvoimalatyömaalta, jonka vuoksi parakkikylä nimettiin Atomikyläksi. Parakit jäivät lopulta 25 vuoden ajaksi, kunnes ne purettiin vuonna 2013. Köyhien ja päihdeongelmaisten ihmisten asuttaminen samaan paikkaan erillään muista ihmisistä aiheutti väkivallan ja levottomuuksien kertymistä Atomikylään.[31] Parakeissa asui myös lapsia.[32]^{tarvitaan parempi lähde}

Suomessa asunnottomuutta on tilastoitu 1987 lähtien, jolloin Suomessa oli lähes 20 000 asunnotonta. Suomessa asunnottomia on tällä hetkellä ARAn selvityksen mukaan noin 4 341 (ARA 2021).[4] Neljä viidesosaa asunnottomista on miehiä.[33] Suomessa asunnottomuus keskittyy suuriin kaupunkeihin ja erityisesti pääkaupunkiseudulle. Asunnottomuusluvut ovat kokonaisuudessaan laskeneet vuodesta 2013 asti.[34] Pitkäaikaisasunnottomuus kääntyi nousuun vuonna 2020. [35] Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla vuokra-asunnon löytämistä vaikeuttaa se, että niistä on pula ja vuokrat nousevat muuta maata nopeammin.[36]

Asunnottomuutta on yritetty helpottaa Suomessa useilla eri tavoilla, kuten järjestämällä asunnonhankkimista edistäviä sosiaalisia ohjelmia asunnottomia varten, sekä ylläpitämällä erilaisia paikkoja, joissa asunnottomuutta kokevat voivat nukkua yön yli ja peseytyä. Asuntoa vailla olevat ulkomaalaiset eivät kuitenkaan pääse hätämajoitukseen useaksi yöksi edes kovilla pakkasilla, sillä esimerkiksi Helsingissä sovelletaan kaupungin sosiaaliviraston elokuussa 2014 antamaa ohjetta, jonka mukaan ulkomaalaisten hätämajoitus sidotaan maasta poistumiseen. Ohje saattaa olla perustuslain vastainen. Perustuslaki velvoittaa viranomaiset jättämään soveltamatta säännöstä, joka on ristiriidassa lain tai perustuslain kanssa.[22] Helsingin kaupungin maahanmuuttajille tarkoittama Infopankki ohjeistaa, että kuntien tuottamiin tai rahoittamiin kriisiasumispalveluihin on tavallisesti oikeus vain henkilöillä, joilla on kotikunta Suomessa, ja muiden on käännyttävä maansa edustuston puoleen Suomessa.[37]

Yksi majoituskeino ovat halvoista rakennusmateriaaleista tehdyt asumukset. Suomessa esimerkiksi Lahdessa[30], Helsingissä[26]^{tarvitaan parempi lähde} ja Tampereella[31] kaupunki asutti aiemmin asunnottomuutta kokevia, myös lapsiperheitä, parakkeihin, koska ratkaisun ajateltiin jäävän vain tilapäiseksi ensisuojaksi. Samat ihmiset asuivat niissä kuitenkin joskus vuosikausia ja tilapäisratkaisut venyivät vuosikymmenten pituisiksi. Poliittiseen viivyttelyyn saattaa vaikuttaa nimby-ilmiö, sillä usein naapurien vastustuksen vuoksi on poliittisesti epäsuosittua rakentaa pysyväksi tarkoitettuja asuntoja ja asuntoloita.

Suomalaisen asunnottomuustyön edelläkävijä on Y-Säätiö, joka perustettiin vuonna 1985 ratkomaan pahentunutta asunnottomuuskriisiä. Y-Säätiö tarjoaa kohtuuhintaista vuokra-asumista ja poistaa asunnottomuutta. Y-Säätiön missio on, että jokaisella on koti ja visiona toimia asunnottomuuden poistamisen suunnannäyttäjänä, edistää asukkaidensa hyvinvointia ja kestävää elämäntapaa. Kaiken työn lähtökohtana on Asunto ensin -periaate.

Y-Säätiö jakaa tietoa Asunto ensin -konseptista ulkomaille järjestämällä koulutuksia mallin toimintaperiaatteista, sekä tekee tutkimusta aiheesta ja osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun. Y-Säätiö koordinoi myös eurooppalaista Housing First Europe Hub -yhteiskehittämisalustaa, joka tukee Asunto ensin -periaatteeseen pohjautuvaa asunnottomuustyön leviämistä ja työmuotojen kehittämistä. [38]

Asunnottomien edunvalvojana toimii myös vuonna 1986 asunnottomien itsensä perustama Vailla vakinaista asuntoa ry. Vva ry:n kaiken toiminnan tavoitteena on, että jokaiselle järjestyy ihmisarvoinen asumispaikka kohtuullisessa ajassa. Vva:n toiminta jakautuu matalan kynnyksen suoraan auttamistyöhön, asumispalveluihin ja järjestötyöhön. Toiminnassa on mukana laaja joukko asunnottomia tai asunnottomuutta kokeneita henkilöitä. Vva ry on mukana järjestämässä Asunnottomien yö -tapahtumaa vuosittain 17. lokakuuta, joka on myös YK:n kansainvälinen päivä köyhyyden poistamiseksi.[39]

Asunto ensin on ollut vuodesta 2008 asti se malli, johon asunnottomuustyö Suomessa pohjaa. [40]

Vuosina 2008–2015 valtakunnallisena tavoitteena oli pitkäaikaisasunnottomuuden vähentäminen. Asunnottomuusohjelmat PAAVO I (2008–2015) ja PAAVO II (2012–2015) tähtäsivät pitkäaikaisasunnottomuuden poistamiseen. Ohjelmien myötä asunto ensin -periaate vakiintui asunnottomuustyöhön. Asuntolat korvattiin tuettuun ja pysyvään vuokra-asumiseen perustuvilla asumisyksiköillä. [41]

Asunnottomuuden ennaltaehkäisyn toimenpideohjelma Aune (2016–2019) puolestaan tähtäsi asunnottomuuden ennaltaehkäisyyn. [41] Ennaltaehkäisevän työn keskiössä on asumisneuvonta sekä asunto – ja sosiaalitoimen strateginen yhteistyö. Asumisneuvonta on työtä, jonka tavoitteena on turvata asuminen ratkaisemalla asumisen pulmia sekä ohjaamalla asumiseen liittyvissä asioissa. Asumisneuvonnalla pyritään puuttumaan asiakkaan ongelmiin mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Asumisneuvonta levisi 2000- luvun alussa nopeasti useisiin eri kaupunkeihin. Eri paikkakunnilla asumisneuvonta on organisoitu eri tavoin ja samalla paikkakunnalla voi olla useita eri asumisneuvonnan toimijoita. Ennaltaehkäisevästä asumisneuvonnasta on saatu hyviä tuloksia useissa eri Euroopan maissa. [42]

Asunto ensin -mallia noudattamalla Suomi on onnistunut merkittävästi vähentämään pitkäaikaisasunnottomuutta. [40] Suomi on ainoa Euroopan unionin jäsenmaa, jossa asunnottomuutta kokevien määrä laskee. [43]

• Pyyvaara, Ulla & Timonen, Arto: Katu: Asunnottomat kertovat. Helsinki: Into-Kustannus, 2012. ISBN 978-952-264-159-5.