Astiahuilu

Astiahuilu kuuluu maapallon vanhimpiin soittimiin. Se oli tunnettu jo kivikaudella ja vanhoissa korkeakulttuureissa kaikkialla maailmassa. Materiaali voi olla keramiikkaa, posliinia, sarvea, puuta, muovia. Tavataan myös näkinkengästä ja hedelmänkuoresta, kuten kookospähkinästä ja kalebassista valmitettuja huiluja. [1]

  • Astiahuilun idea toteutuu viheltäessä ja kouraan puhaltaessa.
  • Astiahuilut voivat olla muodoltaan erilaisia. Yleisimpiä ovat pallon, linnun, sukkulan ja eläimen muotoiset huilut.
  • Astiahuilut ovat olleet tärkeitä kiinalaisissa ja mesoamerikkalaisissa kulttuureissa, joissa niitä tehtiin eläinten, useimmiten lintujen, muotoon.
  • Mayojen ja asteekkien hienostunut huilutaide viehätti espanjalaisia tutkimusmatkailijoita, joiden mukana keraamisen astiahuilun idea tuli Eurooppaan 1500-luvulla.
  • Italialainen Donati kehitti 1800-luvulla okariinan, joka on diatoniseen asteikkoon viritettynä jopa konserttikelpoinen soitin.
Astiahuilu Costa Ricasta. Sen on arvioitu olevan vuosien 800–1525 väliltä.
12-reikäinen okariina.

Ääni

Kuten muissakin huilusoittimissa, ilmavirta kulkee joko huulten ohjaamana tai äänikanavaa pitkin aukossa olevaan särmään, joka halkaisee ilmavirran. Ilmavirta alkaa värähdellä ja tuottaa äänen.

Astiahuilun pohjasävelen korkeus riippuu ilmakammion tilavuudesta. Pieni huilu tuottaa korkeita ääniä, suuri matalia. Huilun kyljissä olevia sormireikiä avaamalla tuotetaan useampia ääniä. Yksinkertaisimmissa pilleissä on vain 0–3 sormiaukkoa. Useampireikäisillä voidaan tuottaa jopa 1,5 oktaavin asteikko. Sormituksia on monenlaisia, huilun rakentaja voi luoda omansa. Tunnetuin on italialaisen Donatin keksimä 10 -reikäinen okariina, joka tuottaa diatonisen asteikon.

Useimmiten astiahuilu on tyypiltään tulppakanavahuilu, jossa ohut kanava johtaa ilman särmään ; vertaa: nokkahuilu. Astiahuilu voi olla myös reunahuilun kaltainen; vertaa: panhuilu. Soitinsystemaattisesti ääni syntyy astiahuilussa kuten vihellys.[2] Mikäli astiahuilun ilmakanavan tilavuus on portaattomasti säädettävissä (kuten viheltäessä), luetaan astiahuilu liukuhuiluihin.[3]

Astiahuiluihin luetaan mm.:

Lähteet
  • Otavan musiikkitieto. Otava, 1987.
  • Otavan iso musiikkitietosanakirja. Otava, 1976.

Viitteet
  1. Otavan iso musiikkitietosanakirja
  2. Otavan musiikkitieto 1978, s. 166
  3. Otavan iso musiikkitietosanakirja: astiahuilut
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.