Assiniboinet

Assiniboinet kansoittivat laajoja alueita. (Kartalla näkyvät anishinabet tunnetaan paremmin nimellä ojibwayt ja absarokeet puolestaan crow-intiaaneina.)

Ensimmäinen maininta assiniboineista on vuodelta 1640. Tuolloin ranskalaiset jesuiitat mainitsivat näiden eronneen yanktonai-siouxien pääjoukosta.[5] Jo 1670-luvulla assiniboinet kytkeytyivät brittiläisen HBC:n (Hudson Bay Companyn) käymään turkiskauppaan Kanadan rajan molemmin puolin. Vuonna 1670 perustettu HBC:n York Factory houkutteli kauppatavaroillaan Hudsoninlahden ympäristön intiaaneja. Englannin kuningas Kaarle II oli myöntänyt Hudsoninlahden ympäristön alueet HBC:lle, ja paikka nimettiin Rupertinmaaksi kuninkaan veljenpojan mukaan. Assiniboinet ja heidän kanssaan vahvan liiton muodostaneet creet alkoivat kaupata turkiksiaan York Factoryssä ja välittää brittien tuotteita sisämaan intiaaneille.[6]

Vuonna 1679 ranskalaiset kutsuivat assiniboinet mukaan nykyisessä Duluthissa, Minnesotan osavaltion alueella käytäviin neuvotteluihin, joissa käsiteltiin kauppa-aseman perustamista assiniboinien maille. Neuvottelujen yhteydessä kauppiaat yrittivät lopettaa assiniboinien ja siouxien 30-vuotisen sodan.[7] Seuraavalla vuosikymmenellä ranskalaiset avasivat ensimmäisen kauppa-asemansa assiniboinien maille Nipigonjärven rannalle Ontariossa.[8]

1700-luvun ensimmäisen neljänneksen aikana Winnipegjärven ympärillä asuvat assiniboinet olivat kehittyneet taitaviksi metsästäjiksi ja hyviksi kauppiaiksi, joiden palveluja käyttivät niin britit kuin ranskalaisetkin. Manitoban tiheää jokiverkostoa käyttämällä assiniboinet ja creet pystyivät hallitsemaan kaupankäyntiä muiden heimojen kanssa. Tärkeimmiksi läntisiksi kauppakeskuksiksi muodostuivat Pohjois-Dakotassa sijainneet mandanien ja hidatsojen ja arikarojen kylät, joihin assiniboinet tekivät matkan kerran vuodessa. Alun perin kanootein suoritetut matkat kestivät 3-6 kuukautta ja niiden pituus oli 2 000-2 400 kilometriä.[9] Assiniboinet vaihtoivat tuomiaan eurooppalaisia myyntitarvikkeita tasankojen intiaanien omiin artikkeleihin kuten käsityöt ja maanviljelylytuotteet. Suurin kysyntä kohdistui tuliaseisiin, joita assiniboinet ja creet toimittivat läntisille heimoille keskimäärin 420 kappaletta per vuosi.[8] Hankkimiensa muskettien avulla assiniboinet ja creet saavuttivat sotilaallisen edun sodissaan huonommin aseistettuja siouxeja ja mustajalkoja vastaan.[10]

Vuonna 1737 assiniboinet rohkaisivat ranskalaisia rakentamaan kauppa-aseman Assiniboine- ja Redjoen yhtymäkohtaan suojaamaan alueen eteläisiä rajoja. Linnake esti tehokkaasti siouxien leviämisen pohjoiseen. Samalla ranskalaisten ja siouxien kauppasuhteet viilenivät. Seuraavan vuoden aikana osa assiniboineista siirtyi Pohjois-Dakotaan, jonne he pystyttivät sadan tiipiin leirin.[11] Mandanien kylässä vieraillut tutkimusmatkailija Pierre La Vérendrye oli silminnäkijänä assiniboinien ja mandanien välisessä monen päivän pituisessa kaupankäynnissä syksyllä 1738.[12]

1730-luvun aikana Kalliovuorilta Saskatchewanin tasangoille saapuneet "suurten koirien" (hevoset) selässä istuvat shoshonit saivat aikaan dramaattinen muutoksen Suurten tasankojen sodankäynnissä. Ratsujensa tuomaa etua hyödyntämällä he terrorisoivat jalkaisin liikkuvia muiden heimojen metsästäjiä. Ratsastavien Shoshonien hyökkäyksen kohteiksi joutuneet mustajalat turvautuivat assiniboinien ja creiden tukeen. Hyvin dokumentoidussa ja noin vuonna 1740 käydyssä taistelussa assiniboinien tuliaseet osoittautuivat ylivertaiseksi hevosiin nähden ja pahoin lyödyt shoshonit pakenivat länteen.[13]

Tämän tapahtuman jälkeen tasankojen sodankäynti muuttui verisemmäksi, kun tuliaseiden ja hevosten saatavuus parantui kaupankäynnin seurauksena. 1700-luvun puoliväliin jäljitetyt intiaanien kallioseinämaalaukset kertovat vastaavista taisteluista, joissa sodassa saatu kunnia korostui.[14]

Assiniboine soturi

1740-luvulta lähtien ratsastavien biisoninmetsästäjien elämänmuoto tuli osaksi assiniboinien arkea. Osa assiniboineja siirtyi Manitobasta Montanaan, jossa he asettuivat Missourijoen pohjoispuolisille alueille. Läntisimmät assiniboinet jatkoivat sodankäyntiään shoshoneja vastaan kymmenien vuosien ajan kunnes nämä creiden ja mustajalkojen avulla karkotettiin Saskatchewanin ja Montanan preerioilta takaisin Kalliovuorille.[15]

Sodankäynti ei ollut kuitenkaan ohi. Hyvät biisonimaat houkuttelivat muiden kansojen ratsumiehiä ja lisäksi mustajalat ja näiden uudet liittolaiset gros ventret kääntyivät assiniboineja vastaan. Kiistat metsästysmaista lisääntyivät ja hevosten lisäksi useimmilla tasangoilla liikkuvistaa intiaaniryhmistä oli myös tuliaseita. Itäisiltä metsäalueilta biisonijahtiin tulleet ojibwat antoivat tukensa assiniboineille ja creille näiden sodankäynnissä siouxeja ja muita heimoja vastaan.

Assiniboinet menettivät 1780-luvun alkupuolella arviolta puolet väestöstään isorokon seurauksena.[2] Kokonaisia leirikuntia menehtyi. Todennäköisesti etelän espanjalaisilta kauppapaikoilta kulkeutunut tauti levisi shoshonien myötä pohjoisille tasangoille. Assiniboinien kokonaisamäärän on arveltu olleen noin 10 000 henkeä ennen tuhoisan epidemian tuloa. Vähäisemmin menetyksin selvinneet heimot valtasivat assiniboinien jäljiltä autioituneita maaseutuja. Seuraavien vuosien aikana assiniboinet erosivat kahdeksi eri kansaksi. Tasankoja kotinaan pitävä kansanosa tunnettiin edelleen assiniboineina, mutta länteen matkannutta ryhmää alettiin kutsua nimellä stoney eli kivi-intiaanit. On uskottu, että stoneyt pakenivat vuoristoon välttyäkseen isorokolta. Heidät tunnettiin myös Kalliovuorten siouxeina.[16] Stoneyt vieraantuivat preerioilla elävistä assiniboineista, mutta pitivät kuitenkin pääelinkeinonaan biisonin metsästystä.[1]

1800-luvun alussa julkisuutta saavuttanut Lewisin ja Clarkin retkikunta luokitteli assiniboinet "pahoiksi intiaaneiksi" ja vältteli näiden tapaamista koko matkansa ajan.[17] Myöhemmin assiniboinet solmivat kuitenkin hyvät suhteet Yhdysvaltoihin ja onnistuivat säilyttämään ne läpi historian.[4]

Vuonna 1828 American Fur Company rakennutti Montanan ja Pohjois-Dakotan rajalle Fort Unionin, jonka tarkoitus oli toimia pohjoisten tasankojen heimojen uutena kauppapaikkana. Linnoitus pystytettiin assiniboinien hallussa olevalle alueelle Yellowstone- ja Missourijokien yhtymäkohtaan. Ehdotus Fort Unionin rakentamiseen oli tullut assiniboineilta itseltään, koska alue oli vesireittien varrella ja sijainniltaan ihanteellinen kaupankäynnille.[18] Jokilaivat liikennöivät säännöllisesti Missourilla tuoden ja vieden kauppatavaraa St. Louisiin, joka oli tärkein turkiskaupan keskus. Jo ennen 1800-luvun puoliväliä biisoninnahat nousivat kysytyimmäksi tuotteeksi.

Kauppa-asemalla vieraili sen 40-vuotisen toiminnan aikana myös monia historiallisesti kuuluisia henkilöitä kuten taidemaalarit George Catlin ja Karl Bodmer sekä saksalainen prinssi Maximilian zu Wied-Neuwied. Assiniboinet vastasivat Fort Unionin turvallisuudesta partioimalla sen ympäristössä valmiina estämään tunkeilijoiden pääsyn alueelle. Vuonna 1837 assiniboinien määrä aleni Fort Unionin ympäristössä kuitenkin merkittävästi, kun St. Peter-nimisen jokilaivan miehistö poikkesi kauppa-asemalle. Heidän mukanaan seurasi isorokon virus.[19] Tauti levisi assiniboinien keskuuteen kaikista kauppa-asemalla tehdyistä varotoimenpiteistä huolimatta. 250 tiipiitä käsittäneen intiaaniyhteisön määrä aleni kahdella kolmasosalla, ja assiniboinien menetykset koko kansan keskuudessa olivat noin 4000 henkeä.[4]

1860-luvulla pohjoisille tasangoille levinneet Yhdysvaltain armeijan ja intiaanien väliset sodat tekivät Fort Unionin ympäristöstä siksi levottoman, että kauppa-asema lakkautettiin vuonna 1867. Lopullinen sinetti assiniboinien ja heidän naapuriheimojensa kaupankäynnin tyrehtymiselle oli Yhdysvaltain kongressin myöntyminen biisonien joukkoteurastukseen. Suurten laumojen teurastaminen alkoi vuoden 1867 aikana samalla kun ensimmäistä rautatietä ryhdyttiin rakentamaan tasankojen halki.[20] Biisoneista riippuvaisiksi tulleille assiniboineille tämä merkitsi heidän elämäntapansa väistämätöntä kuolemista. He eivät kuitenkaan kääntyneet Yhdysvaltoja vastaan, koska tiesivät sen hyödyttömäksi.

Assiniboinet saivat 1870-luvulla takaisin joitakin maa-alueita, joita Yhdysvaltain sotilaita paenneet ja tautien heikentämät mustajalat jättivät jälkeensä. Kymmenkunta vuotta myöhemmin, vuonna 1884, assiniboinet asetettiin reservaattiin Koillisessa-Montanassa. Kanadan rajamaiden vuoristossa asuvat stoneyt saivat reservaatin bow-joen latvoilla.[1]

Nimi assiniboine oli ojibwa-intiaanien antama ja merkitsi "kivillä keittäjiä". Nimi viittasi heidän tapaansa valmistaa ruokaa, jossa kuumia kiviä pidettiin syvässä kuopassa ja annettiin ruoan hautua kivien päällä.[4] Assiniboinien omakielinen nimi Nakodabi tarkoitti "Ystävällistä kansaa".[2] Assiniboinien ja heidän läntisten sukulaistensa stoney-intiaanien murteet erosivat huomattavasti toisistaan.[22]

Biisoni oli assiniboinien tärkein toimeentulon lähde. Varhaisimmat metsästäjät käyttivät biisonin pyydystyksessä koiria, myöhemmällä aikakaudella biisoneita jahdattiin ratsun selässä. Suurempaa laumaa käsitellessään assiniboinet saartoivat biisonit ja ajoivat nämä kivillä reunustettua reittiä pitkin aitaukseen, jossa ne teurastettiin. Lihat, taljat ja rasva hyödynnettiin tarkkaan. Osa biisonien lihoista säilöttiin kuivaamalla ja savustamalla, minkä jälkeen siihen sekoitettiin marjoja ja sulaa biisoninrasvaa. Näin valmistettu pemmikaani oli vahvaa evästä pitkillä matkoilla ja kysytty tuote kauppapaikoilla.[23]

Assiniboinet pyydystivät myös kalaa jos ruokaa oli tarjolla niukalti. Vaikka assiniboinien maat eivät soveltuneet maanviljelyyn niin he arvostivat maissista, ja hankkivat sitä säännöllisesti Ylä-Missourin maanviljelijäkansoilta.[24]

Assiniboinien Jumala oli sioux-kansojen tapaan Wakan Tanka. Wakania on kutsuttu monissa yhteyksissä "Suureksi Hengeksi" tai "Suureksi Mysteeriksi", joka oli voima kaiken muun yläpuolella. Assiniboinien seremoniat olivat hyvin uskonnollisia ja tärkein juhlista oli kerran vuodessa pidettävä aurinkotanssi. Auringon ja ukkosen jumalat olivat Suuren hengen tärkeimmät ilmentymät. Liikkuvaa elämää viettävien assiniboinien on uskottu kuljettaneen aurinkotanssin vaikutteita niin länteen kuin pohjoiseenkin.[25] Myös heidän "Hullu tanssinsa", jonka osanottajat pitivät kasvoillaan ilveilijän maskeja, levisi tasankojen creiden ja ojibwojen keskuuteen. Selvä yhtäläisyys irokeesien Valekasvojen seuran käyttämiin naamioihin kertoo siitä, että nämä kaksi kansaa olivat esihistoriallisella kaudella ottaneet kulttuurivaikutteita toisiltaan.[26] Jumalilleen assiniboinien on kerrottu uhranneen koiria.[27]

Assiniboinien päällikkyys ei ollut perinnöllinen vaan se ansaittiin tekojen ja ominaisuuksien perusteella. Ylin päällikkö toimi pienempien kyläpäälliköiden muodostamien neuvostojen puhemiehenä. Kyläkunta (engl. band) oli assiniboinien suurin poliittinen yksikkö. Jos nämä kyläkunnat kasvoivat liian suuriksi ne jakaantuivat. Uskonnolliset menot, biisoninmetsästys ja sotaretket saattoivat kerätä yhteen eri kyläkunnat. Näissä tilaisuuksissa kokoontujat leiriytyivät laajaan ympyrään, missä kukin ryhmä otti oman autonomisen paikkansa.[28]

Assiniboine-perhe 1890

Assiniboinien kyläkunnat koostuivat sukulaisista, jotka muodostivat ydinperheitä. Kukin ydinperhe asui omassa tiipiissään, jonne mahtui vähintään 8 perheen jäsentä ja kolme vierasta. Asukkaiden ja vieraiden nukkamajärjestys oli tarkoin määritelty. Aviomies ja ensimmäinen vaimo nukkuivat aina oviaukon vasemmalla puolella, samoin heidän lapsensa. Vastakkainen puoli oli aviomiehen toisia vaimoja ja naispuolisia vieraita varten. Majan takaseinän kunniapaikka kuului arvovaltaiselle miespuoliselle vieraalle.[28]

Miesten yleisin avioitumisikä oli 20- 25 vuotta, naiset sen sijaan saivat luvan avioitua täytettyään 12 vuotta. Kosijat liehittelivät nuoria tyttöjä karkaamaan kanssaan ja tämä aiheutti yleisesti monia turvatoimia tyttöjen sukulaisten taholta. Nuoren vaimon koskemattomuutta arvostettiin suuresti. Avioliiton muodollisuuret vaativat sulhasehdokkaan lähettämään hevosen lahjaksi tytön perheelle. Jos lahja hyväksyttiin niin tyttö sai muuttaa kosijansa majaan. Tabujen mukaan aviomies joutui välttelemään appivanhempiaan ensimmäisen lapsen syntymään saakka. Hyvällä metsästäjällä oli oikeus ottaa puolisokseen myös vaimonsa pikkusiskot näiden saavutettua 12 vuoden iän. Lapsia hankkineet pariskunnat erosivat harvoin. Jos niin kävi, vanhin lapsista jäi isälle ja nuorin äidille. Aviorikos ja naisen hedelmättömyys olivat yleisimmät syyt eroon.[28]

Assiniboinien pukeutuminen, tiipiit ja monet tavat olivat samanlaisia kuin heidän kanssaan tasangoille siirtyneillä creillä. Jo varhaiset eurooppalaiset kauppiaat olivat panneet merkille assiniboinien hyvät käytöstavat ja heidän vieraanvaraisuutensa.[27]