Asfalttihuopa

Asfalttihuopa (lat. asphaltum < kreik. asphaltos, maapiki)[1] oli asfaltilla kyllästetty lumppu- tai selluloosapahvi, jota käytettiin rakennusten vesikaton peitteenä tai muualla kosteutta eristävänä kerroksena.[2] Ennen ensimmäistä maailmansotaa asfaltiksi kutsuttiin puhdasta bitumia, myöhemmin asfaltiksi on kutsuttu bitumin ja kiviaineksen seosta.[3]

Asfalttihuovan edeltäjä oli ruotsalaisen Arvid Faxen 1780-luvulla keksimä kivipaperi (ruots. stenpapper). Se oli valmistettu kastamalla paperi tervan ja hiekan seokseen. Oulussa ja Turussa tehtiin 1820-luvulla kokeiluja molemmilta puolilta tervatulla vuorauspaperilla. Se kiinnitettiin lautakaton päälle tasakantanauloilla ja pinnoitettiin hartsin, tervan ja punamullan seoksella. Ennen seoksen kuivumista pintaan siroteltiin hiekkaa, hienojakoista pajakuonaa ja tiilijauhoa, joilla vuorauspaperi saatiin pinnaltaan kivimäiseksi.[4]

Asfalttihuopaa alettiin tuoda Suomeen 1870-luvulla ja siitä tulikin pian suosittu katemateriaali kaupunkien puutaloihin. Suomessa sen valmistus alkoi 1876 Turun Asfalttihuopatehtaassa, jossa huovat kyllästettiin luonnonasfaltilla. Jo 1880-luvulla kehitettiin menetelmä tislata maaöljystä bitumia huopien kyllästysaineeksi.[4]

Vuonna 1922 ilmestynyt Tavarasanakirja piti nimityksiä asfalttihuopa ja kattohuopa samaa asiaa tarkoittavina. Siihen aikaan kaupoista oli ostettavissa useanlaisia kattohuopalajeja, joista toiset tarvitsivat ajoittain pinnan sivelyn eli ”tervauksen” ja toiset kestivät katteena ilman sivelyä. Kattohuopa valmistettiin yleensä villasta tai pehmeistä kuiduista, joiden lisänä käytettiin paperia, ja näin saatu vanuke kyllästettiin kuumassa asfalttitervassa. Joidenkin kattohuopalaatujen pinta hiekoitettiin ja jotkin toiset kyllästettiin kumia muistuttavilla aineilla. Yleensä vaikeasti syttyvä kattohuopa soveltui myös pärekaton kattamiseen.[5]

Vähän myöhäisempi eli 1930-luvulla ilmestynyt Iso tietosanakirja piti asfalttihuopakattoa halpana, tulenkestävänä ja muutenkin kestävänä, kunhan rakennuksessa ei tapahtunut muodonmuutoksia. Sitä varten piti tehdä ruodelaudoitus pontatuista laudoista ja se tarvitsi kattokaltevuudeksi vähintään 10–15 astetta. Asennettu asfalttihuopakatto tuli sivellä kivihiilitervalla ja hiekoittaa. Kirja mainitsi, että vielä parempi maine oli bitumiinihuopakatoilla.[6]

Otavan iso tietosanakirja ilmestyi 1960-luvulla ja sen mukaan asfalttihuopa ja kattohuopa merkitsivät samaa asiaa. Tällaisessa kateaineessa oli bitumilla tai kivihiilitervalla kyllästetty raakahuopa, joka tavallisesti oli lumppu- tai selluloosahuopaa tai vaativissa kohteissa juutti-, asbestikuitu- tai lasikuitukudosta. Pinnan sirotteena käytettiin hiekkaa tai talkkia. Näihin aikoihin oli tullut käyttöön myös menetelmä valaa huovan pintaan muovikalvo, joka mahdollisti huovan käärimisen rullalle ilman sen kerrosten kiinniliimautumista, ja näin käsitellyn huovan kyllästysaine ei myöskään alkanut valua, vaikka kattoon kohdistui auringonpaiste.[7]

Katso myös

Lähteet
  • Helamaa, Erkki: Vanhan rakentajan sanakirja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 988. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISSN 0355-1768. ISBN 951-746-624-2.

Viitteet
  1. Otavan iso tietosanakirja. Osa 1, palstat 728–729, hakusana asfaltti. Helsinki: Otava, 1963.
  2. Nykysuomen sanakirja. Hakusanat asfalttihuopa ja huopa. Helsinki: WSOY, 1951–1961.
  3. Helamaa s. 11.
  4. Helamaa s. 76.
  5. Bonsdorff, W. et al. (toim.): Tavarasanakirja. Osa I, s. 185, hakusana kattamisaineet. Helsinki: Kirja-osakeyhtiö Tieto, 1922–1923.
  6. Salervo, Toivo: Katto. Teoksessa Iso tietosanakirja. Osa 6, palstat 333–340. Helsinki: Otava, 1934.
  7. Otavan iso tietosanakirja. Osa 4, palsta 625, hakusana kattohuopa. Helsinki: Otava, 1963.
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.