Aseistakieltäytyminen Suomessa

Pääartikkeli: Kutsuntalakko

Suomi oli 1800-luvulla Venäjän keisarikunnan osana demilitarisoitu alue, eikä yleistä asepalvelusta ollut voimassa. 1900-luvun alussa keisari Nikolai II pyrki venäläistämään Suomea ja määräsi miehiä 1800-luvun lopussa perustettuun Suomen armeijaan, joka toimi Venäjän määräysvallan alaisena. Tämä aiheutti Suomessa laajoja kutsuntalakkoja, ja vuoden 1902 kutsuntoihin jätti tulematta puolet ikäluokasta. Tämän seurauksena Nikolai II vapautti suomalaiset asevelvollisuudesta.[29]

Itsenäisen Suomen ensimmäiset kutsunnat pidettiin sisällissodan aikana vuonna 1918.[29] Suomen ensimmäinen väliaikainen asevelvollisuuslaki vuodelta 1919 ei sisältänyt vakaumuksen suojaa koskevia säännöksiä. Vuoden 1922 uusi asevelvollisuuslaki mahdollisti aseettoman palveluksen suorittamisen Puolustusvoimissa. Aseeton palvelus oli mahdollista vain uskonnollisista syistä.[30] Aseetonkin palvelus tapahtui osana armeijan joukkoja kasarmilla.[31] Rauhanliikkeet vaativat oikeutta kieltäytyä aseellisesta palveluksesta muillakin eettisillä perusteilla, kuin uskontoon vedoten.[29]

Rauhanliikkeet olivat syntyneet Suomessa itsenäistymisen ja sisällissodan aikana ja ne vastustivat yhteiskunnassa vallitsevaa yleistä militarismia, mikä ilmeni esimerkiksi jääkäriliikkeenä, punakaartina ja suojeluskuntina.[29] Suomen Rauhanliitossa toiminut Arndt Pekurinen kieltäytyi menemästä kutsuntoihin vuonna 1924. Asiasta ei seurannut aluksi ongelmia. Sen jälkeen Pekurinen alkoi toimia myös Suomen Antimilitaristisessa liitossa, joka ajoi asevelvollisuuden lakkauttamista. Etsivä keskuspoliisi kiinnitti huomionsa Antimilitaristiseen liittoon, kun ilmeni että Pekurinen pakoili edelleen kutsuntoja. Tultuaan valituksi liiton puheenjohtajaksi hänet pidätettiin ja vietiin väkisin Santahaminan varuskuntaan palveluksen suorittamista varten. Pekurinen kieltäytyi palveluksesta ja ryhtyi nälkälakkoon, jolloin sotaoikeus antoi hänelle kolmen kuukauden vankeustuomion niskuroinnista.[31]

Pekurisen tueksi syntyi keväällä 1930 laaja kampanja, johon kuului muun muassa puolustusministeri Juho Niukkaselle luovutettu kansainvälinen vetoomus.[32] Sen allekirjoittivat Britannian parlamentin 60 jäsenen lisäksi muiden muassa H. G. Wells, Henri Barbusse ja Albert Einstein.[33] Suomen Sosialidemokraatti ryhtyi puolustamaan Pekurista kirjoituksissaan. Pekurisen tuomiota kuitenkin vain pidennettiin ja kesällä 1930 Lapuan liike muilutti ja pahoinpiteli hänet. Tammikuussa 1931 tuomiota pidennettiin vielä yhdeksällä kuukaudella.[32]

Pekurisen tapauksen herättämän kansainvälisen huomion seurauksena eduskunnassa tehtiin kesällä 1930 aloite asevelvollisuuslain muuttamisesta siten, että siviilipalveluksen voisi suorittaa myös eettisen vakaumuksen perusteella ja täysin armeijan ulkopuolella. Lakimuutos eli niin sanottu Lex Pekurinen hyväksyttiin eduskunnassa yksimielisesti.[34] Tämä Suomen ensimmäinen siviilipalveluslaki astui voimaan 14. huhtikuuta 1931. Laki oli kuitenkin voimassa vain rauhan aikana.[35]

Ensimmäisen kahdenkymmenen vuoden aikana siviilipalveluksen suoritti 500-600 henkilöä. Laista huolimatta siviilipalvelukseen pääsi käytännössä vain uskonnollisista syistä ja suurin osa sen suorittaneista oli Jehovan todistajia.[29]

Toisen maailmansodan puhjettua, Talvisodassa, siviilipalveluksen suorittaneet määrättiin töihin kouluihin ja sairaaloihin. Jatkosodassa heidät määrättiin kuitenkin rintamalle. Asepalveluksesta kieltäytyneitä määrättiin vankiloihin ja teloitettiin rintamalla. Myös Arndt Pekurinen kuljetettiin rintamalle, jossa hänet teloitettiin.[29]

Sotien aikana rintamalta karkasi tilastojen mukaan yli 15000 miestä. Sodasta kieltäyneitä oli erityisen paljon Jatkosodassa sen jälkeen, kun Suomen armeija ylitti valtion rajat ja aloitti hyökkäyssodan ja aiemmin Venäjälle kuuluneiden alueiden valloituksen. Tätä voidaan tulkita aatteelliseksi aseestakieltäytymiseksi. Monet rintamalta karanneet teloitettiin ja 2700 sai vankeustuomion.[29]

Vakaumusta arvioiva tutkijatoimikunta perustettiin vuonna 1959, kun säädettiin Laki asevelvollisuuden täyttämisestä aseettomana.[30] Laissa sallittiin nyt asevelvollisuudesta kieltäytyminen myös "siveellisistä syistä", eli eettisistä omantunnon syistä. Siitä huolimatta ei-uskonnollisia perusteluita ei yleensä kelpuutettu. Vakaumus piti osoittaa erityisen tutkintalautakunnan edessä, johon kuului tuomari, upseeri, sosiaaliministeriön edustaja, pappi ja psykiatri.[29]

Ilmoituksia tutki viisihenkinen Asevelvollisten tutkijalautakunta, joka koostui lainoppineesta puheenjohtajasta, sekä vähintään yhdesta esiupseerista, psykiatrista ja oikeusministeriön edustajasta. Viidentenä jäsenenä toimi Suomen Rauhanliiton puheenjohtaja Göran von Bonsdorff. Päätökset tehtiin pääasiassa asiakirjojen perusteella, joskin henkilö voitiin myös tarvittaessa kutsua Helsinkiin lautakunnan eteen kuultavaksi.[36]

Hakemukset siviilipalvelukseen – ja reservinkieltäytymiseen – olivat neljä sivua pitkiä. Niihin kirjattiin henkilötiedot ja kieltäytymisen perusteet. Sotilasviranomaiset myös kirjoittivat niihin omat näkemyksensä asiasta. Viimeinen sivu piti sisällään Asevelvollisten tutkijalautakunnan päätöksen. Hakemukseen tuli myös liittää kahden ihmisen todistus henkilön vakaumuksesta, virkatodistukset sekä hakijan itse laatimat kirjalliset perustelut omasta vakaumuksestaan ja omantunnon syistä, mitkä estivät aseellisen tai aseettoman sotilaspalveluksen.[36]

Siviilipalveluksen kestoksi määrättiin 1959 asevelvollisuutta pidempi 14 kuukautta.[29]

Asepalvelusta kokonaan kieltäytyneet Jehovantodistajat määrättiin muita pidempään 16 kuukauden vankeusrangaistukseen Karvian erityistyölaitokselle, jonka olot olivat hyvin huonot. Laitoksen sisälämpötila oli talvisin vain noin 10°C.[29][37] 8–10 henkilöä majoittui 21 tuntia vuorokaudesta huoneessa, jossa oli yksi kuivakäymälä. Huoneen hajun arvellaan olleen hirvittävä, koska huussissa ei ollut tiivistä kantta. Laitoksen pesuhuoneessa oli vain 6 allasta, joista vain yhdestä tuli lämmintä vettä.[37]

Monesti Jehovantodistajille määrättiin vielä vuoden verran lisää aikaa siviilipalveluksen suorittamisen jälkeen.[29] Jehovat viettivät laitoksessa keskimäärin 2 vuotta.[37]

Karvian työlaitos sai julkisuutta kun ruotsalainen Se-lehti julkaisi toukokuussa 1968 reportaasin ”suomalaisesta keskitysleiristä”. Reportaasissa oli muun muassa kuvia piikkilanka-aidoista ja sen takana seisovista laihoista miehistä. Vähän myöhemmin Nya Pressenin julkaisemassa artikkelissa todettiin että Karvian leiri ”näyttää aivan natsikeskitysleiriltä”.[37]

Sosialidemokraattien Bror Lillqvist teki hallitukselle kirjallisen kysymyksen leirin olosuhteista. Kohun seurauksena presidentti Urho Kekkonen vieraili Karvian työlaitoksella 12. elokuuta 1968 ja keskusteli laitoksessa olleiden Jehovan todistajien kanssa. Vierailun jälkeen Kekkonen pyysi silloin sosiaali- ja terveysministeriön vanhempana hallitussihteerinä toiminutta K. J. Långia laatimaan raportin Jehovan todistajien asemasta asevelvollisina. Lång suositteli raporttinsa loppulausunnossa Jehovan todistajien vapauttamista asevelvollisuudesta.[37]

Kohu johti siihen, että presidentti Kekkonen lakkautti Karvian erityistyölaitoksen vuonna 1969.[29] Vuonna 1969 säädettiin laki aseettomasta siviilipalveluksesta, jonka mukaan vakaumuksen tutkintamenettelyllä voitiin ohjata asevelvollinen siviilipalvelukseen.[30] Kieltäytymisperusteeksi hyväksyttiin uudessa vuoden 1969 laissa myös yhteiskunnalliset ja "rationaaliset" syyt ensimmäistä kertaa.[29]

Pääartikkeli: Yllytysoikeudenkäynnit

Vuonna 1967 Erik Schüller kehotti Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan Vanhalla ylioppilastalolla kieltäytymään asepalveluksesta. Aseista kieltäytymiseen yllytys oli säädetty rikokseksi jatkosodan aikana, joten Suojelupoliisi ilmiantoi Schüllerin. Hänen tueksi Suomessa kerättiin kahden tuhannen ihmisen lista, jotka myös yllyttivät aseistakieltäytymiseen. Kun viranomaiset sivuuttivat listan, rauhanaktivistit toimittivat nimilistan itse Suojelupoliisille ja lehdistölle. Syytetyt suhtautuivat Yllytysoikeudenkäynneissäoikeuslaitokseen epäkunnioitavasti ja tekivät oikeus- ja puolustuslaitoksen naurunalaiseksi, jolloin presidentti armahti kaikki syytetyt.[29]

Reservin kieltäytyminen tuli mahdolliseksi vuonna 1969, kun laki aseettomasta palveluksesta ja siviilipalveluksesta astui voimaan. Reservinkieltäytyjällä tarkoitettiin aseistakieltäytyjää, joka kieltäytyi osallistumasta kertausharjoituksiin tai olemasta osa sotilasreserviä asepalveluksen suorittamisen jälkeen. Kieltäytyminen oli mahdollista uskonnollisista syistä ja eettisistä omantunnonsyistä.[36]

Vuonna 1972 Asevelvollisten tutkijalautakunnan päätösten valitusten käsittely siirtyi puolustusministeriöltä oikeusministeriöön. Oikeusministeriö harvoin kuitenkaan muutti lautakunnan päätöstä. 1970-luvulta alkaen omantunnon syistä kieltäytyminen nousi uskonnollisia syitä merkittävämmäksi ja aseistakieltäytyjien määrä kasvoi vuoteen 1982 asti. Samalla myös lautakunnan hylkäävien päätösten määrä lisääntyi 80-luvulle tultaessa, nousten aina 16,7%:in asti vuonna 1983.[36]

Aseistakieltäytyjä Pentti Haaparannan hakemus siviilipalvelukseen hylättiin ja hänet määrättiin vankilaan. Amnesty International määritteli Haaparannan mielipidevangiksi. Haaparanta vaihtoi hakemuksessaan "tolstoilainen" sanan "gandhilaiseksi" ja kun uusi hakemus tällöin hyväksyttiin, tuli koko tutkintalautakuntajärjestelmä naurunalaiseksi. Presidentti armahti Haaparannan tämän seurauksena.[29]

Siviilipalveluksen osallistujien määrä kasvoi 1980-luvulla jo tuhanteen. Vakaumuksentutkintalautakunta reagoi kasvaneisiin hakemusmääriin hylkäämällä yhä enemmän hakemuksia. Vuonna 1974 perustettu Siviilipalvelusmiesliitto alkoi vaatia tutkintalautakunnan lakkauttamista.[29]

Siviilipalveluslain uudistaminen aloitettiin 1980-luvun taitteessa. Puolustusministeriön asettaman valtakunnansovittelija Keijo Liinamaan työryhmä esitti siviilipalvelukselle kokonaismaanpuolustuksellista tavoitetta, joka keräsi kritiikkiä rauhanjärjestöiltä. Työryhmän esityksestä kriisin aikana siviilipalveluksen suorittaneet osallistuisivat ensiapuun ja väestönsuojeluun. Kun Veikko Pihlajamäki nousi puolustusministeriksi vuonna 1983 aloitti hän lain muuttamisen. Pihlajamäki piti ongelmallisena, että asepalveluksesta kieltäytyneitä tuomittiin vankeuteen, kun he kieltäytyivät siitä yhä Asevelvollisten tutkijalautakunnan hylkäävän päätöksen jälkeen. Pihlajamäki näki, että ihmisten vakaumuksellisten näkemysten tutkiminen luotettavasti oli hyvin vaikeaa.[36]

Vakaumuksen tutkinnasta luovuttiin vuonna 1985 säädetyllä väliaikaislailla, joka oli voimassa vuosina 1987–1991. Väliaikaislain säännöksillä sovitettiin yhteen uskonnon- ja omantunnon vapaus sekä maanpuolustusvelvollisuus.[30] Vuoden 1987 laki vapautti Jehovan todistajat asepalveluksesta kokonaan. Uudessa laissa siviilipalveluksen kesto piteni jälleen 16 kuukauteen. Amnesty International julisti kymmenkunta miestä mielipidevangiksi.[29]

Rauhanjärjestöjen Sotareservistä rauhanrakentajaksi -kampanja pyrki 1980-luvun puolivälissä saamaan miehet eroamaan sotilasreservistä.[38]

Täydennyspalvelus tuli syntyi vuonna 1987 uuden siviilipalveluslain tullessa voimaan. Lain mukaan täydennyspalvelukseen määrättiin aina ne, joilla oli voimassa oleva kutsu puolustusvoimien kertauspalvelusharjoitukseen. Muut Siviilipalveluskeskus sai kutsua oman harkinnan mukaan. Henkilöitä, joilla ei ollut puolustusvoimien kertauspalvelusmääräystä ei alkujaan kutsuttu täydennyspalveluskoulutukseen.[38]

Kymmenen vuotta myöhemmin käytäntö muttui ja 1990-luvulla kaikki armeijasta eronneet alettiin kutsua täydennyspalveluskoulutukseen. Vuonna 2007 tämä käytäntö kirjattiin lakiin ja palvelus alkoi koskea kaikkia.[38]

Siviilipalvelukseen osallistujat aloittivat työnseisauksen. Lakkoon osallistuneet 400 miestä kieltäytyivät tekemästä työtä noin neljä viikkoa. Tämän seurauksena ministeriö aloitti uuden lain valmistelun.[29] Vuoden 1991 siviilipalveluslain valmistelussa oli lähtökohtana kehittää siviilipalvelusta itsenäisenä palvelusmuotona.[30]

Vuonna 1992 voimaan tullut laki irroitti siviilipalveluksen puolustushallinnosta lähes kokonaan. Kesto lyheni 13 kuukauteen. Myös yleishyödyllisille järjestöille annettiin rajoitettu oikeus toimia siviilipalveluksen palveluspaikkana.[29]

Vuoden 2008 alussa voimaan tulleen siviilipalveluslain mukaan siviilipalvelukseen hakemisen perusteeksi ei enää edellytetä eritellysti joko uskonnollista tai eettistä vakaumusta. Asevelvollinen, jonka vakaumukseen perustuvat syyt estävät häntä suorittamasta asevelvollisuuslaissa säädettyä palvelusta, vapautetaan sen suorittamisesta ja määrätään suorittamaan siviilipalvelusta. Toisin kuin aiemmin vapautus asevelvollisuudesta koskee myös erityisoloja (normaaliajan vakavat häiriötilanteet ja liikekannallepano).[30]

Vuonna 2015 Krimin konfliktin myötä Siviilipalveluskeskus alkoi etsiä ulkopuolisia kouluttajia, sillä ennätykselliset noin tuhat hakijaa oli paljon keskukselle itselleen koulutettavaksi.[39] Täydennyspalveluskoulutuksia alkoivat tällöin järjestämään myös muun muassa pelastuskoulutuslaitokset.[40]