Arthur Schopenhauer

Schopenhauer lapsena

Schopenhauer syntyi keskiluokkaiseen perheeseen vuonna 1788 Stutthofin kaupungissa lähellä Danzigia. Hänen isänsä oli Heinrich Floris Schopenhauer ja hänen äitinsä kirjailija Johanna Schopenhauer, o.s. Troisner.[2] Kummatkin olivat varakkaasta kauppiassuvusta. Schopenhauerin isä vastusti kaikenlaista nationalismia ja ihaili englantilaista elämäntapaa.[2] Hän valitsi pojalle nimen ”Arthur”, koska se oli käytössä saksan, englannin ja ranskan kielissä.

Kaupungin jouduttua Preussille Puolan toisessa jaossa vuonna 1793 Schopenhauerit muuttivat Hampuriin. Vuonna 1805 Schopenhauerin isä kuoli, mahdollisesti tehden itsemurhan, ja hänen äitinsä muutti Weimariin, missä saavutti mainetta kirjailijana.[2] Schopenhauer pysyi kuitenkin Hampurissa, koska hän oli luvannut jatkaa kauppiasuralla. Hänen vastenmielisyytensä tätä uraa kohtaan sai hänet kuitenkin muuttamaan Weimariin äitinsä luokse vain vuoden kuluttua. Schopenhauer ei kuitenkaan tullut toimeen äitinsä kanssa: kun Johannan ystävä kirjailija Johann Wolfgang von Goethe sanoi tälle, että hänen poikansa kohtalona oli tehdä suuria tekoja, Johanna vastusteli – hän ei ollut koskaan kuullut, että yhdessä perheessä voisi olla kaksi neroa.

Schopenhauer aloitti opiskelut Göttingenin yliopistossa vuonna 1809[2] opiskellen metafysiikkaa ja psykologiaa Gottlob Ernst Schulzen oppilaana. Schulze neuvoi häntä keskittymään Platoniin ja Kantiin. Schopenhauer väitteli tohtoriksi Jenan yliopistosta vuonna 1813.[2] Vuonna 1818 hän sai suurin ponnistuksin valmiiksi kirjansa Maailma tahtona ja mielteenä (Die Welt als Wille und Vorstellung). Hän jätti teoksensa kustantajalle ja lähti Italiaan lepäämään. Palattuaan Saksaan suurin odotuksin vuonna 1819 hän sai huomata, ettei kirjaa oltu myyty yhtään kappaletta. Kukaan ei ollut edes kuullut siitä.

Vuonna 1820 Schopenhauer aloitti luennoitsijana Berliinin yliopistossa. Hän osallistui jälkikantilaisen J. G. Fichten ja teologi Friedrich Schleiermacherin luennoille. Hän alkoi kuitenkin vastustaa Fichten äärimmäistä idealismia. Tältä ajalta on peräisin myös vastakkainasettelu hänen ja G. W. F. Hegelin välillä. Schopenhauer ajoitti tarkoituksella luentonsa samaan aikaan kuin Hegel, houkutellakseen opiskelijat omille luennoilleen Hegelin luentojen sijasta. Hänen luennoilleen tuli kuitenkin ainoastaan viisi oppilasta, ja lopulta hän lähti yliopistosta eikä palannut enää koskaan opettamaan sinne. Hänen pettymyksensä yliopistofilosofiaa kohtaan ilmenee muun muassa hänen myöhemmin kirjoittamassaan esseessä nimeltä ”Yliopistofilosofiasta”.

Berliinissä ollessaan Schopenhauer haastettiin oikeuteen. Haastajana oli ompelijatar nimeltä Caroline Marquet.[3] Melua vihannut Schopenhauer oli työntänyt ikkunansa alla kovaa lörpötelleen naisen alas portailta. Nainen oli loukkaantunut niin pahasti, että Schopenhauer määrättiin maksamaan tälle kuukausittaista rahallista tukea.[4] Kun nainen 20 vuotta myöhemmin kuoli, Schopenhauer kirjoitti päiväkirjaansa latinaksi obit anus, abit onus (”nainen kuoli, kärsimys loppui”).

Vuonna 1831 Berliinissä puhkesi koleraepidemia ja sekä Hegel että Fichte pakenivat kaupungista. Hegel kuitenkin palasi liian aikaisin, sai tartunnan ja kuoli muutama päivä myöhemmin. Schopenhauer sen sijaan muutti etelään ja asettui loppuiäkseen Frankfurtiin vuonna 1833. Siellä hän eli yksin ainoana seuranaan lemmikkinsä villakoira Atma ja sitä seurannut Butz.[5] Atma oli nimetty hindujen maailmansielun Atmanin mukaan. Schopenhauer testamenttasi koiralleen 300 guldenia.

Schopenhauerin terveys heikkeni vuoden 1860 mittaan. Hän kuoli sydämen petettyä samana vuonna 72 vuoden iässä.[2]

Schopenhauerin lähtökohtana oli Immanuel Kantin transsendentaalinen idealismi, jossa kaikkeus jaettiin kahteen puoleen: fenomenon ja noumenon. Hän katsoi, että noumenon oli sama kuin se meissä oleva, mitä kutsumme Tahdoksi. Se on maailman perimmäinen sisältö ja perusvoima. Schopenhauerille inhimillisellä tahdolla oli näin ontologinen etusija suhteessa järkeen; toisin sanoen, tahtominen oli ensisijaista suhteessa ajatteluun, ja samalla tavalla Tahto oli ensisijainen suhteessa olemiseen.

Pyrkiessään ratkaisemaan elämän ongelmat, Schopenhauer piti filosofiaa ja logiikkaa toisarvoisina – tai tehottomimpina – kuin taidetta, tietynlaista hyväntahtoisuutta (”rakastavaa hyväsydämisyyttä”) ja tietynlaista uskonnollista harjoitusta. Schopenhauer katsoi, että filosofinen ja looginen ajattelu eivät voineet sen enempää koskettaa kuin ohittaakaan halun eli Tahdon luonnetta. Teoksessaan Maailma tahtona ja mielteenä Schopenhauer esitti, että aineellisessa todellisuudessa eläessään ihmiset elävät halun piirissä, ja siksi he ovat tämän halun ikuisesti piinaamia. Hänen ajatuksensa halusta muistuttaa Vedanta-hindulaisuuden ja buddhalaisuuden näkemyksiä, ja Schopenhauer havaitsi itsekin nämä yhtäläisyydet. Se merkitsi jumalan ja kaikkeuden välisen vastakkaisuuden poistumista. Kaikkeus on olemassa omasta voimastaan ja itsestään. Hänen mukaansa panteismin väite: ”Jumala ja maailma ovat yhtä” on vain kohtelias käänne, antaakseen jäähyväiset herrajumalalle.

Schopenhauer itse sanoi saaneensa vaikutteita Upanishadeista,[6] Immanuel Kantilta ja Platonilta. Hänen mukaansa hänen ajattelunsa ei olisi voinut syntyä ennen näiden ajatusten tuloa saataville. Hän arvosti myös Siddhartha Gautaman opetuksia ja jopa kutsui itseään ”buddhaistiksi”.[7] Muita vaikutteita hänelle olivat Jean-Jacques Rousseau, John Locke, Baruch Spinoza, Matthias Claudius, George Berkeley, David Hume ja René Descartes.

Metafysiikka

Schopenhauer nuorena. Ludwig Sigismund Ruhl, 1815.

Schopenhauerille esteettinen näkökulma oli todellisempi kuin tieteellinen näkökulma juuri siksi, että se erotti järjen tahdosta taiteen muodossa. Kyky nähdä luonto esteettisesti oli hänelle selvä merkki neroudesta. Schopenhauerin tekemä ero tahdon ja taiteen välillä oli keskeisimpiä hänen tekemiään erotteluja, joita kutsui metafyysisiksi. Hän katsoi, että ruumis oli tahdon laajennos, kun taas taide oli spontaani toiminto, jota ei voitu liittää sen enempää ruumiiseen kuin järkeenkään. Schopenhauerille järki mahdollisti inhimillisen kärsimyksen, koska se toi maailman kärsimykset kirkkaammin tietoisuuteen. Näin loogisesti seurasi, että älykkäämpi ihminen kärsi eniten.

Schopenhauer käytti platonilaista allegoriaa osoittaakseen, että kaikki olemassaolo on lopulta turhaa, koska sitä voidaan pohjimmiltaan luonnehtia sellaisen tyydytyksen haluamiseksi, jota ei voida saavuttaa. Näin Schopenhauerin elämänkäsitystä leimaa kaikenkattava pessimismi. Tämä pessimismi on voimakkaassa vastakohdassa Schopenhauerin saksalaisten romantikkoaikalaisten ajattelun kanssa. Tuon ajan romantikkoihin kuuluivat muun muassa Goethe, Hegel ja Schelling, jotka kaikki näkivät ihmiskunnan historian optimistisena edistyksenä.

Schopenhauer katsoi, että taide oli spontaani, ennalta määrätty ajatus, joka taiteilijalla on mielessä jo ennen aikomustakaan luoda mitään. Taide sijoitti ihmisen näin tieteen ja koko luonnon yläpuolelle, koska sen alue ulottuu järjen alueen ulkopuolelle. Tiede tuli Schopenhauerin mielestä karkottaa järjen rajojen sisäpuolelle, ja siksi neroa oli estetty astumasta sen alueelle. Schopenhauerille filosofia ei ollut välttämättä viisauden tavoittelua, vaan se voitiin nähdä yksilön elämän henkilökohtaisten kokemusten tulkitsemisena.

Schopenhauer katsoi, että halu tuotti tuskaa ja siksi tuli välttää hedonismia sen kiduttavien seurausten vuoksi. Kaskuna on mainittu, että vaikka Schopenhauer korostikin asketismia filosofiassaan, hänen lempiharrastuksiaan oli ylellisistä aterioista nauttiminen kotikaupunkinsa ravintoloissa.[3]

Schopenhauer ja Kant

Schopenhauer Wilhelm Buschin piirtämänä.

Schopenhauerin näkemys siitä, että kantilainen noumenon oli sama kuin tahto, ansaitsee jonkin verran selitystä. Kantille noumenon oli sama kuin ”oleva sellaisenaan”, todellisuus joka oli aistien ja mielen ulkoisesta maailmasta antaman kuvan taustalla. Kantille nämä aistien ja mielen ilmiöt olivat pelkkää fenomenaa, ilmiöitä. Schopenhauer erosi Kantista siinä, kuinka hän kuvasi noumenonin ja fenomenonin eron. Kantille oleva sellaisenaan oli ilmiöiden pohjalla. Schopenhauer taas uskoi noumenonin ja fenomenonin olevan saman kolikon kaksi puolta.[2] Olevat sellaisenaan eivät aiheuttaneet ilmiöitä, vaan ilmiöt olivat vain tapa, jolla mielemme havaitsee olevan sellaisenaan. Tämä tapahtui riittävän syyn periaatteen nojalla. Schopenhauer selvitti tätä laajamittaisemmin väitöskirjassaan Über die vierfache Wurzel des Satzes vom zureichenden Grunde (”Riittävän syyn periaatteen nelinkertaisesta perustasta”, 1813).

Schopenhauerin toinen poikkeama kantilaisesta tieto-opista koski ruumista. Kantin filosofia oli muotoiltu vastaukseksi David Humen radikaalille filosofiselle skeptisismille, joka väitti, ettei kausaliteettia voitu havainnoida kokemusperäisesti. Schopenhauer katsoi, että Kantin tekemä erottelu ulkoisten olioiden, jotka olivat tunnettavissa vain ilmiöinä, ja olevaan sellaisenaan, sisälsi merkittävän aukkokohdan. Schopenhauerin mukaan oli olemassa yksi fyysinen olio, jonka tunnemme läheisemmin kuin minkään, minkä tunnemme vain aistien kautta. Tämä on oma ruumiimme. Tiedämme, että ruumiillamme on tietyt rajat ja se täyttää tietyn tilan, samalla tavalla kuin aistiemme havaitsemat kohteet. Vaikka harvoin ajattelemme ruumistamme fyysisenä oliona, tiedämme, että sillä on fyysisiä ominaisuuksia. Tiedämme, että tietoisuutemme asuttaa fyysistä ruumista, mutta silti se ei ole yhteismitallinen ruumiin kanssa. Ruumiissa on esimerkiksi toimintoja, joita tietoisuus ei ohjaa, kuten hengitys tai sisäelinten toiminta.

Kun Schopenhauer yhdistää noumenonin haluihin, tarpeisiin ja impulsseihin joita kutsumme tahdoksi, hän tarkoittaa, että olemme osallisia muutoin saavuttamattomissa olevasta mielen ulkopuolisesta maailmasta tahdon kautta. Emme voi todistaa järjen avulla, että mielemme kuva ulkoisesta maailmasta vastaa todellisuutta. Tahdon kautta tiedämme – ilman ajattelua – että maailma voi stimuloida meitä. Kärsimme haluista ja peloista. Nämä tilat ovat tahdosta riippumattomia. Ne heräävät ennen ajatuksia. Ne heräävät silloinkin kun tietoinen mieli haluaisi pitää ne aloillaan.

Schopenhauer pohti paljon rakkauteen liittyvää kärsimystä. Schopenhauerille perimmäinen tahdon muoto oli tahto elää (Wille zum Leben), eli tahto pysyä hengissä ja lisääntyä. Tämä ajoi ihmisiä eteenpäin kaikkein suurimmalla voimalla. Schopenhauer katsoi rakkauden olevan ihmisen psyykessä piilevä äärettömän suuri voima, joka muokkaa maailmaa dramaattisesti.

Schopenhauerin ajatukset on saatetty nähdä Charles Darwinin evoluutioteoriaan, Friedrich Nietzschen tahdon valtaan ja Sigmund Freudin libidoa ja tiedostamatonta (”alitajunta”) koskevien ajatusten edeltäjinä.

Schopenhauerin poliittiset näkemykset olivat suorassa yhteydessä hänen eettisiin näkemyksiinsä. Schopenhauer katsoi olevansa rajoitetun hallinnon kannattaja. Oleellista oli, että valtion tuli jättää kaikki ihmiset ”vapaiksi saamaan selville oma pelastuksensa”, ja niin kauan kuin hallinto oli näin rajoitettu, ihminen ”olisi mieluummin leijonien kuin rottatoveriensa hallitsema” – tällä hän tarkoitti monarkkeja. Schopenhauer kuitenkin jakoi Thomas Hobbesin näkemyksen valtion ja sen väkivaltakoneiston välttämättömyydestä ihmislajin tuhoavia taipumuksia vastaan.

Schopenhauer myönsi itsekin, ettei häneltä liiennyt paljon ajatuksia politiikalle, ja hän kehui useasti, kuinka vähän huomiota hän oli kiinnittänyt oman aikansa politiikkaan. Tuohon aikaan Ranskassa ja Saksassa oli useita vallankumouksia ja koko Euroopassa useita maanosanlaajuisia sotia, ja Schopenhauer kiinnitti huomionsa mieluummin ”ikuisuuksiin kuin hetkiin”.

Schopenhauerilla oli melko hierarkkinen käsitys ihmisroduista. Hänen mukaansa ”pohjoiset rodut” olivat sivistyneempiä ja luovempia.[11] Schopenhauer oli myös omaksunut juutalaisvastaisuuden.[12][13][14] Hän katsoi, että kristinusko oli kapina juutalaisuuden materiaalisia perusteita vastaan, ja omaksunut intialaisvaikutteisen ”itsensä valloittamiseen” pyrkivän etiikan, joka oli suuntautunut juutalaiselle hengelle tyypillistä maallista utopianismia vastaan.

Schopenhauer kirjoitti kuitenkin myös useita väheksyviä huomautuksia Saksasta ja saksalaisista, kuten ”saksalaiselle on jopa hyväksi, että hänellä on melko pitkiä sanoja suussaan, koska hän ajattelee hitaasti, ja ne antavat hänelle aikaa pohdiskella”.[15]

Schopenhauerin katsotaan vaikuttaneen seuraaviin ajattelijoihin: Friedrich Nietzsche, Richard Wagner, Gustav Mahler, Charles Darwin, Theodule Ribot, Ferdinand Tönnies, Eugene O’Neill, Max Horkheimer, C. G. Jung, Sigmund Freud, Ludwig Wittgenstein, Albert Einstein, Karl Popper, Samuel Beckett, Jorge Luis Borges, Wilhelm Busch, Dylan Thomas, Leo Tolstoi, Emil Cioran, Thomas Mann, Italo Svevo, Joseph Campbell ja Eduard von Hartmann. Koulukunnista hänen vaikutuksensa näkyy fenomenalismissa ja rekursionismissa.

• Über die vierfache Wurzel des Satzes vom zureichenden Grunde (”Riittävän syyn periaatteen nelinkertaisesta perustasta”, väitöskirja, 1813)
• Über das Sehn und die Farben (”Näöstä ja väreistä”, 1816)
• Theoria colorum (1830)
• Die Welt als Wille und Vorstellung (”Maailma tahtona ja mielteenä”, 1818 / 1819, toinen osa 1844)
• Über den Willen in der Natur (”Tahdosta luonnossa”, 1836)
• Über die Freiheit des menschlichen Willens (”Ihmisen tahdonvapaudesta”, 1839)
• Über die Grundlage der Moral (”Moraalin perusteista”, 1840)
• Parerga und Paralipomena (1851)

• Albright, Daniel (2004) Modernism and Music: An Anthology of Sources. University of Chicago Press. ISBN 0-226-01267-0.
• Godwin, Joscelyn (1993): Arktos. The Polar Myth in Science, Symbolism, and Nazi Survuval. Grand Rapids, MI: Phanes Press.
• Russell, Bertrand: Länsimaisen filosofian historia poliittisten ja sosiaalisten olosuhteiden yhteydessä varhaisimmista ajoista nykyaikaan asti. 2: Uuden ajan filosofia. (History of western philosophy and its connection with political and social circumstances from the earliest times to the present day, 1946.) Suomentanut J. A. Hollo. 9. painos (1. painos 1948). Laatukirjat. Helsinki: WSOY, 1999. ISBN 951-0-17886-1.
• Safranski, Rüdiger (1990) Schopenhauer and the Wild Years of Philosophy. Harvard University Press, ISBN 0-674-79275-0.

• Tanner, Michael: Schopenhauer: Metafysiikka ja taide. (Schopenhauer: Metaphysics and art, 1998.) Suomennos: Floora Ruokonen ja Risto Vilkko. Helsingissä: Otava, 2000. ISBN 951-1-16192-X. Myös teoksessa Monk, Ray & Raphael, Frederic (toim.): Suuret filosofit II. Helsingissä: Otava, 2008. ISBN 978-951-1-22308-5.

Schopenhauerin teoksia: (englanniksi, saksaksi)

• Arthur Schopenhauerin teoksia Gutenberg-projektissa
• The World as Will and Idea (Internet Archive)
  • Volume I
  • Volume II
  • Volume III
• On the fourfold root of the principle of sufficient reason ja On the will in nature (Internet Archive)
• Über Religion, von Parerga und Paralipomena II.
• Die Kunst, Recht zu behalten – The Art Of Controversy
• Studies in Pessimism

Muuta:

• Stanford Encyclopedia of Philosophy: Arthur Schopenhauer (englanniksi)
• Ross, Kelley L. (1998): Arthur Schopenhauer (1788–1860) (englanniksi)