Arolukit

Arolukit (Solifugae) on hämähäkkieläimiin kuuluva lahko, jonka lajeja tavataan Australiaa lukuun ottamatta kaikilla maapallon kuumilla ja kuivilla alueilla. Lahkon 12 heimon noin 140 sukuun kuuluu hieman yli tuhat eri lajia[1].

Arolukit
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumalliset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Niveljalkaiset Arthropoda
Alajakso: Leukakoukulliset Chelicerata
Luokka: Hämähäkkieläimet Arachnida
Alaluokka: Dromopoda
Lahko: Arolukit Solifugae
Sundevall, 1833
Katso myös

  Arolukit Wikispeciesissä
  Arolukit Commonsissa

Lahkon toistaiseksi varhaisin tunnettu fossiili on pohjoisamerikkalainen Protosolpuga carbonaria kivihiilikaudelta, mutta yleisesti fossiiliaineisto on varsin vähäistä.[1]

Piirteitä

Arolukkien ruumiin pituus vaihtelee lajista riippuen alle senttimetristä yli kymmeneen senttimetriin. Ruumis on tukeva, ohuiden karvojen peittämä ja kaksiosainen. Eturuumiin eli prosoman sivuilla on neljä paria pitkiä raajoja sekä pedipalpit. Lisäksi etuosassa ovat erittäin voimakkaat leuat eli kelikerit, jotka ovat monilla lajeilla pitemmät kuin itse eturuumis. Takaruumiis eli ophistosoma muodostuu kymmenestä jaokkeesta. Arolukkien etu- ja takaruumis eivät erotu toisistaan yhtä selvästi kuin hämähäkeillä. Useista ryhmää yhdistävistä anatomisista piirteistä selkeimpiä ovat kelikerien rakenne sekä neljännen raajaparin lonkissa ja reisissä olevat tappimaiset aistinelimet, jollaisia ei tunneta muista eläinryhmistä.[2][1][3]

Arolukit sietävät poikkeuksellisen hyvin korkeaa lämpötilaa ja hyvin alhaista ilmankosteutta. Esimerkiksi Galeodes granti -lajin on todettu selviytyneen vuorokauden 49 °C:n lämpötilassa ja alle 10 % ilmankosteudessa. Hengitys tapahtuu monimutkaisella ilmaputkistolla, joiden suuaukot aukeavat takaruumiin alapinnalle, mutta muuten eläinten fysiologiaa tunnetaan huonosti.[2]

Kelikerit ovat ruumiin kokoon nähden suhteettoman suuret. Ne rakentuvat kahdesta osasta, jotka muodostavat kummankin kelikerin kärkeen vahvan, pihtimäisesti toimivan ulokkeen. Monien lajien koirailla kelikerin yläpinnalla on lisäksi siimamainen uloke, jonka tarkkaa merkitystä ei tunneta ja jonka muoto vaihtelee lajeittain. Pari verraten kookkaita pistesilmiä sijaitsee pienellä kumpareella päälaella, aivan kelikerien tyvellä.[3]

Raajat muodostuvat seitsemästä jaokkeesta ja ensimmäisen raajaparin raajat ovat lyhyemmät ja ohuemmat kuin kolmen taaemman parin raajat. Pitkien raajojen ja nopean aineenvaihdunnan ansiosta arolukit voivat saavuttaa huomattavan suuria nopeuksia, lyhytaikaisesti jopa 53 cm/s.[2]

Pään etuosassa on pari pedipalppeja. Ne muistuttavat suuresti raajoja ja ovat usein oikeita raajoja pitemmät, mutta muodostuvat vain viidestä jaokkeesta. Pedipalpit toimivat ensisijaisesti tuntoeliminä, joilla eläin havainnoi ympäristöään, mutta tarvittaessa ne toimivat myös ylimääräisinä raajoina, apuna ruokailussa sekä eläinten keskinäisissä yhteenotoissa.[2] Palpin kärjessä on erityinen imukuppimainen elin, jota eläin käyttää monissa eri toiminnoissa ravinnon käsittelystä kaivamiseen. Imukuppi kykenee tarvittaessa kannattelemaan eläimen koko painon.[4]

Elinympäristö ja elintavat

Arolukkeja tavataan pääasiassa kuivilla tai erittäin kuivilla avoimilla ja pensaikkoisilla alueilla, mutta eräät lajit viihtyvät jopa autiomaissa. Lajien elintapoja tunnetaan pääasiassa pohjoisamerikkalaisten ja afrikkalaisten lajien osalta.[5] Ne ovat pääasiassa yöaktiivisia petoja, jotka saalistavat pääasiassa maanpinnalla liikkuvia selkärangattomia mutta myös pieniä selkärankaisia, kuten liskoja, käärmeitä ja jopa pieniä nisäkkäitä[6]. Myös joitakin päiväaktiivisia lajeja tunnetaan ja öisin liikkuvat lajit hakeutuvat usein valojen luokse[3]. Arolukit liikkuvat maanpinnalla, mutta kykenevät myös kiipeämään kasvillisuuteen tai kaivautumaan maahan. Saalistaminen tapahtuu ilmeisesti tavallisimmin aktiivisesti saaliseläimiä etsien, joillakin lajeilla osittain tai suurimmaksi osaksi väijyen. Eräät lajit ovat täysin erikoistuneet saalistamaan termiittejä termiittipesissä.[7]

Arolukkien jykevissä leuoissa ei ole myrkkyä, mutta ne purevat puolustautuakseen kivuliaasti ja suuremmilla lajeilla purema voi aiheuttaa jopa verenvuotoa[6]. Elävät saaliinsa arolukit tappavat murskaamalla sen kelikerien kärjessä olevilla pihdeillä ja jauhavat saaliin sitten syömäkelpoiseksi massaksi. Ne myös aterioivat löytämillään raadoilla.[7]

Lisääntymisrituaalit tunnetaan vain muutamalta lajilta. Niillä parittelussa koiras laskee maahan spermapaketin, jonka se asettaa selälleen kääntämänsä naaraan sukuaukkoon. Koiras voi paritella useita kertoja, mutta kuolee kuitenkin pian parittelun jälkeen. Naaras munii muutamasta kymmenestä yli sataan munaa maahan kaivamaansa käytävään ja poikasten kuoriutumiseen kuluva aika vaihtelee muutamasta päivästä, pariin kuukauteen ja ympäristöoloilla näyttää olevan vaikutusta kuoriutumisaikaan. Ainakin joillakin lajeilla naaras jää pesäkäytävään vahtimaan munia, mutta myöskään naaras ei elä kovin pitkään munimisen jälkeen. Munasta kuoriutuva toukkavaihe on lyhytraajainen, liikuntakyvytön ja vaihe kestää muutaman päivän. Ensimmäisen nahanluonnin jälkeen poikaset alkavat muistuttaa aikuisia ja kykenevät liikkumaan.[7]

Arolukkien kokonaiselinaika tunnetaan huonosti, mutta useimmilla lajeilla se vaikuttaa olevan noin vuoden mittainen.[7] Aikuistumista edeltäviä nahanluonteja on yhdeksän.[3]

Eräs namibialainen arolukki muistuttaa jyrkän mustavalkoisella värityksellään pimikkökuoriaisia. Lisäksi Iranissa elävän Pseudocerastes urarachnoides -käärmelajin häntä harottavine suomuineen muistuttaa arolukkia.[8]

Lähteet

Aiheesta muualla
This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.