Arno Saxén

Arno Saxén (30. toukokuuta 1895 Jyväskylä – 19. marraskuuta 1952 Helsinki) oli suomalainen lääkäri, joka oli Helsingin yliopiston korva-, nenä- ja kurkkutautien dosentti vuosina 1928–1938 ja patologisen anatomian professori vuodesta 1938.[1]

Kansainvälisen tutkijaryhmän jäseniä tutkimassa Katynin joukkomurhaan liittyvää aineistoa vuonna 1943. Arno Saxén univormussa oikealla.

Arno Saxénin vanhemmat olivat kouluneuvos Uno Alfons Saxén ja Anna Maria Pesonius. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin Suomalaisesta normaalilyseosta vuonna 1913, valmistui lääketieteen kandidaatiksi 1917 ja lisensiaatiksi 1922 sekä väitteli lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi 1925. Hän toimi ensin Helsingin yliopiston sairaalan apulaislääkärinä, 1925–1930 patologis-anatomisen laitoksen amanuenssina ja vuodesta 1928 korva-, nenä- ja kurkkutautiopin dosenttina.[2] Saxén työskenteli myös lääkärinä Helsingin kaupungin tuberkuloosi- ja kulkutautisairaaloissa, kunnes hänestä tuli vuonna 1938 patologisen anatomian professori. Hän oli myös vuodesta 1942 Henkivakuutusyhtiö Salaman ylilääkäri. Puolustusvoimissa hän sai lääkintäeverstiluutnantin sotilasarvon.[1]

Saxénia pidettiin kansainvälisestikin merkittävänä tutkijana. Vuonna 1925 ilmestyneessä laajassa saksankielisessä väitöskirjassaan hän käsitteli nenän ja sen sivuonteloiden kasvainten alkuperää ja kliinistä kulkua. 1930-luvulla Saxén teki yhdessä Halvar von Fieandtin kanssa laajan ja perusteellisen tutkimuksen vanhuuden huonokuuloisuuden rakenteellisista perusteista. Tutkimusta varten hän kehitteli uudenlaisia mikroteknisiä menetelmiä, joilla saatiin paljon aiempaa tarkempi kuva huonokuuloisuutta selittävistä sisäkorvan muutoksista. Saxén vei tutkimushankkeen loppuun von Fieandtin kuoltua ja julkaisi tulokset teoksessa Pathologische Anatomie und Klinik der degenerativen Erkrankungen des Gehörorgans (1938), jota pidetään alansa klassikkona. Se toi hänelle kansainvälisen maineen.[1]

Saxén kutsuttiin vuonna 1943 Suomen Punaisen Ristin asiantuntijana jäseneksi kansainväliseen tutkijaryhmään, jonka saksalaiset pyysivät propagandatarkoituksessa tutkimaan löytämiään Katynin joukkomurhan uhrien joukkohautoja. Tutkijoiden raportissa todettiin puolalaisten upseerien joukkomurha vuonna 1940 suoritetuksi, mikä osoitti Neuvostoliiton olleen vastuussa siitä. Sodan jälkeen liittoutuneiden valvontakomissio alkoi vuonna 1945 painostaa Saxénia muuttamaan lausuntoaan, mistä hän kuitenkin kieltäytyi. Tämän seurauksena hän leimautui saksalaismieliseksi ja hänet yritettiin erottaa yliopistosta. Hän joutui tilapäisesti lähtemään maasta ja asumaan muutaman vuoden Ruotsissa.[1][3] Puolan hallitus myönsi vuonna 2007 postuumisti Saxénille komentajakunnan ansioristin hänen panoksestaan Katynin tapahtumien selvittämisessä.[4]

Saxénilla oli useita luottamustoimia. Hän toimi Suomalainen Lääkäriseura Duodecimin puheenjohtajana 1941–1945, yliopiston Wiipurilaisen Osakunnan inspehtorina vuodesta 1942, Suomen Syöpäyhdistyksen puheenjohtajana vuodesta 1943, Suomen Patologiyhdistyksen puheenjohtajana 1949–1951 ja Suomen Lääkäriliiton puheenjohtajana lyhyen aikaa vuonna 1951. Hän oli vuodesta 1943 Suomalaisen Tiedeakatemian jäsen. Syöpäyhdistyksen puheenjohtajana Saxén vaikutti Suomen Syöpärekisterin perustamiseen.[1]

Arno Saxénin pojat Erkki Saxén ja Lauri Saxén olivat molemmat patologisen anatomian professoreita Helsingin yliopistossa, kuten myös hänen veljenpoikansa Eero Saksela.[5]