Armovuosi

Armovuosi (ruots. nådår [1]) oli Suomessa Ruotsin vallan ajalta periytyvä tapa, jonka mukaan kuolleen virkamiehen perhe saa yhden vuoden ajan nauttia miehen palkkaetuja.[2] Varsinaisen armovuoden lisäksi saatettiin myöntää myös ylimääräisiä armovuosia.

Kirkon armovuosikäytäntö

Seurakunnissa on papin lesken annettu asua pappilassa vuoden ajan miehensä kuolemasta. Armovuoden ajan edesmenneen papin tehtäviä hoiti niin sanottu armovuoden saarnaaja. Seurakunnalle oli edullista, jos edesmenneen kirkkoherran tai kappalaisen seuraajaksi tuli tämän sukulainen, joka otti huolehtiakseen vainajan perheen toimeentulosta. Myös suvun ulkopuolelta tullut naimaton pappismies saattoi järjestää edeltäjänsä perheen konservoinnin menemällä naimisiin lesken kanssa. Nämä eräänlaiset eläkejärjestelyt näkyivät toisinaan seurakuntalaisten esittämissä toivomuksissa. Naimakauppaan perustuvaa perheen konservointia esiintyi 1600-luvulla ja myös 1700-luvulla, joskin hieman vähemmän.[3]

Säännökset armovuodesta

Papiston erioikeuksissa vuodelta 1723 oli vakuutettu pappien leskille sekä vajaavaltaisille ja turvattomille lapsille oikeus armovuoteen.[L 1] Papinviran haltijan kuoltua oli hänen oikeudenomistajillaan oikeus nauttia viranhaltijan palkkaetuja, kunnes kulumassa oleva virka- ja palkkavuosi oli päättynyt. Jos viranhaltijalta jäi leski tai omia vajaavaltaisia ja turvattomia lapsia, nämä saivat nauttia edut virasta ja virkatalosta sekä kuluvalta virkavuodelta että sitä seuraavalta vuodelta, jota sanottiin armovuodeksi. Heidän oli kuitenkin suoritettava menot viran hoitamisesta armovuoden aikana. Tämä papistolle kuuluva erioikeus säilytettiin myös vuoden 1923 palkkauslaissa.[L 2] Leskien armovuodet eivät olleet ulosmitattavissa.[4]

Pielisensuun seurakunnassa oli vuosina 1968–1969 pappi, joka oli määrätty "Kirkkoherranviran virka- ja armovuoden saarnaaja".[5]

Ylimääräinen armovuosi

Palveluksessa kuolleiden, valtakirjalla varustettujen pappien sekä lukkarien ja urkurien leskille ja turvattomille lapsille voitiin vuonna 1918 annetun asetuksen mukaan säälittävissä tapauksissa myöntää enintään kaksi ylimääräistä armovuotta.[L 3] Ylimääräisiä armovuosia oli anottava valtioneuvostolta. Anomus oli tehtävä niin ajoissa, että se voitiin ratkaista ennen kuin uudelle viranhaltijalle oli annettu valtakirja siihen virkaan, josta ylimääräisiä armovuosia pyydettiin.[6]

Termin muuta käyttöä

Armovuosi-termiä käytettiin myös poliisin vuonna 2003 julkistamasta laittomien aseiden vastaanottokampanjasta, jonka aikana luvattomien aseiden vapaaehtoisia luovuttajia ei rangaistu.[7]

Lähteet
  1. nådår Förvaltningshistorisk ordbok. Svenska litteratursällskapet i Finland. Viitattu 2.11.2020.
  2. Forma, P. et al: Artikkeleita kunnallisesta eläkejärjestelmästä, s. 12. Helsinki: Kuntien eläkevakuutus, 2004. ISBN 952-5317-30-7. Saatavilla: Viitattu 18.1.2007.
  3. Laasonen, Pentti: Suomen kirkon historia 2, s. 120 ja 295. WSOY, 1991.
  4. Hakkila, Esko (toim.): ”Armovuosi”, Lakiasiain käsikirja, s. 39. Porvoo: Werner Söderström Oy, 1938.
  5. Suomen teologit Finlands teologer 1982, s. 581. Suomen kirkon pappisliitto, 1982.
  6. Hakkila, Esko (toim.): ”Ylimääräinen armovuosi”, Lakiasiain käsikirja, s. 1426. Porvoo: Werner Söderström Oy, 1938.
  7. Poliisi: Ampuma-aseiden, aseen osien, patruunoiden ja räjähteiden keräys Etelä-Savossa 27.9.–1.10.2004. Viitattu 18.1.2007.

    Lakiviitteet
    1. Papiston erioikeudet (16.10.1723) 13. kohta.
    2. Palkkauslaki (29.12.1923), 17 ja 19 §.
    3. Asetus 26.11.1918.
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.