Armenialaisten kansanmurha

Armenialaisten kansanmurha ei ollut yllättävä äkillinen hyökkäys yhtä kansanryhmää kohtaan, vaan sen juuret olivat 1800-luvun tapahtumissa. Osmanien valtakunta alkoi rapistua 1800-luvulla. Se menetti suuria osia alueistaan: Kreikka itsenäistyi, Itävalta-Unkari kaappasi itselleen Bosnian, Balkanin alueen kansat, kuten romanialaiset ja bulgarialaiset saivat kansallismielisistä aatteista kipinän perustaa omia valtioitaan. Itsenäisyyssotiin osallistui ulkovaltoja ja 1910-luvulla Italia kaappasi Libyan.[5] Horjuva hallinto piti itseään uhattuna ja katsoi oikeudekseen tarttua kapinointiin tarvittaessa kovinkin ottein. Sulttaani Abd-ul-Hamid II totesi, että "länsimaat lietsovat levottomuuksia armenialaisten keskuudessa... meidän on puolustettava itseämme hinnalla millä hyvänsä." Sulttaanin mukaan hyökkäys armenialaisia kohtaan oli näin ollen Turkin oikeutettu tapa puolustautua.[6]

Armenialaisista ei pidetty Turkissa, sillä monien turkkilaisten mielestä he olivat erillinen kansanosa, joka heikensi maata. Armenialaiset eivät olleet islaminuskoisia, vaan kristittyjä ja juutalaisia ja puhuivat omaa kieltään. Armenialaiset noudattivat vanhoja sivistysihanteitaan, minkä johdosta heillä oli keskimääräistä korkeampi kielitaito ja koulutustaso. Ne helpottivat yhteyksiä Eurooppaan, mikä herätti heikkenevässä valtionhallinnossa epäilyksiä. Koulutustaso ja kielitaito auttoivat armenialaisia liike-elämässä, minkä johdosta köyhemmät turkkilaiset pitivät armenialaisia kieroina kauppiaina.[7] Valtion virkoihin armenialaisia ei uskontonsa vuoksi hyväksytty. Vaikka suurin osa armenialaisista oli köyhiä maatyöläisiä, heidän pelättiin jättävän turkkilaiset varjoonsa.[7]

Armenialaisten lukumäärä oli nykyisen Turkin itäalueilla lähes kaksi miljoonaa. He asuivat omissa kylissään ja kaupunginosissaan. Puhtaasti armenialaisia alueita ei kuitenkaan enää ollut, vaan muuttoliike oli tuonut alueelle myös muita kristittyjä kansoja sekä islaminuskoisia.[7] Jotkut armenialaiset olivat ensimmäisessä maailmansodassa liittyneet kristityn Venäjän puolelle.

Kansanmurhan panivat huhtikuussa 1915 toimeen tuolloin maata hallinneet nuorturkkilaiset. Toimenpiteet aloitettiin keräämällä Turkin armeijan armenialaisilta sotilailta aseet pois, minkä jälkeen heitä alettiin järjestelmällisesti surmata. Tekosyynä käytettiin väitettä, että armenialaiset olisivat olleet syyllisiä huonoon sotamenestykseen Venäjää vastaan. Aseista riisutut armenialaiset surmattiin 50–100 hengen ryhmissä, eikä Turkin armeijan tarvitsemien erityisalojen huippuosaajien lisäksi jätetty juuri yhtään eloon. Tämän jälkeen aseistariisunta levitettiin koskemaan kaikkia armenialaisia. Aseiden luovuttamista vaadittiin kaikilta, ja jos niitä ei saatu, miehet voitiin vangita ja teloittaa. Niinpä aseettomat joutuivat ostamaan itselleen aseita luovuttaakseen ne. Aseet valokuvattiin, ja näiden valokuvien avulla pyrittiin todistamaan, että armenialaiset kapinoivat. Osa ryhtyi vastarintaan Vanissa ja Sasunissa, mutta näitä turkkilaiset pitivät todisteina siitä, että kapinaepäilyt olivat aiheellisia. Aseistariisunnan jälkeen annettiin armenialaisten kylien ja yhteisöjen johtohahmoina pidetyille henkilöille kuten kauppiaille, papeille ja opettajille määräys ilmoittautua viranomaisille, ja sitten heidät tapettiin joko heti tai kidutuksen jälkeen.[11] Vankiloita oli tätä varten tyhjennetty rikollisista ja heistä muodostettiin veriteoissa tarvittuja erikoisjoukkoja.[12]

Istanbulissa pidätettiin 23.–24. huhtikuuta 1915 yhteensä 235 armenialaista intellektuellia, poliitikkoa ja muuta yhteiskunnallista vaikuttajaa, jotka kaikki teloitettiin. Pidätysmääräyksen antoivat sotaministeri Enver pašša, sisäministeri Mehmed Talat pašša ja meriministeri Ahmed Cemal.[13] Edellä mainittu kolmen miehen ryhmä johti tällöin Turkkia käytännössä diktatuurina.[14] Kun tapahtumat oli saatu käyntiin, esiintyivät johtomiehet ulkomaiden edustajille itsevarmoina. Mehmed Talat Pašša puhui Yhdysvaltojen lähettiläälle maansa armenialaispolitiikasta että se oli sekä selvää että peruuttamatonta: "Meillä ei tule olemaan armenialaisia missään päin Anatoliaa."

Toukokuussa alkoivat armenialaisten joukkokarkotukset, jotka muuttuivat pian ympäri osmanien valtakuntaa kansanmurhaksi. Joukkokarkotuksissa käytetty menetelmä oli kaikkialla samankaltainen. Julistettiin määräys pakkosiirroista, joita varten käskettiin pakkaamaan omaisuus kärryille. Itäisimmissä osissa uskoteltiin, että kylät tyhjennetään väliaikaisesti, sillä ne ovat sotatoimialueella. Kotiinpaluu olisi heti rauhan tultua mahdollinen. Armenialaiset ohjattiin kuolemanmarsseille, joiden alussa asekuntoiset vietiin surmattaviksi ja armenialaissaattueiden ryöstelystä tuli sekä vartijoiden, että naapurustojen huvia.[15]

The New York Timesin etusivu 15. joulukuuta 1915: ”Miljoonia armenialaisia murhattu tai ajettu maanpakoon”.[16]

Tapahtumilla oli myös ulkomaalaisia silminnäkijöitä. Saksalainen lääkäri Neukirch kirjoitti veljelleen kirjeen jossa kuvasi asuinkaupunkinsa Erzikanin 20 000 armenialaisen kohtaloa: "Kaikki toteutettiin järjestelmällisesti... Kuinka sitten 20 000, tai enemmänkin, naisia lapsia tai vanhuksia voitaisiin ruokkia viikkojen ajan auringon paahtaessa..." Kirjettä säilytetään Saksan valtion arkistossa. Vastaavia dokumentteja löytyy 769 sivua Saksan ulkoministeriön arkistossa.[17]

Osa marsseilta hengissä selvinneistä kirjoitti myöhemmin muistelmissaan, että eripuolilla armenialaisalueita toistui samankaltainen tapahtumasarja. Yhteisöjen johtohahmot pidätettiin ja vietiin surmattaviksi, julkisella kuulutuksella kaikkien armenialaisten määrättiin jättämään kotinsa, valmistautumisaikaa marsseille annettiin muutamasta päivästä kahteen viikkoon.[18] Armenialaisten talot sinetöitiin, mutta turkkilaiset ryöstivät ne lähes välittömästi ja jäljellä olleet miehet surmattiin joko ennen kylien jättämistä tai heti kuolemanmarssin alussa. Sotilaat ja virkamiehet keräsivät armenialaisten rahat ja mukana olleet arvoesineet. Jos kieltäytyi luovuttamasta, surmattiin. Tämän jälkeen väkivalta kohdistui naisiin ja jopa kymmenenvuotiaisiin tyttöihin, joita raiskattiin.[19] Vauvoja heitettiin tien varteen. Lasten surmaamisella haluttiin antaa armenialaisille selkeä viesti: teillä ei ole enää tulevaisuutta. Lapsiin kohdistui julmuuksia järjestelmällisesti ympäri valtakuntaa. Niitä lapsia joita ei surmattu, myytiin toreilla.[20] Marssireittien varrella lojui edellisten saattueiden jäljiltä ruumiita. Liikkeelle oli määrätty keskushallituksen määräyksestä satojatuhansia ihmisiä, mutta heille ei ollut varattu lainkaan elintarvikkeita, mikä tekee ilmeiseksi, että ihmisten ei haluttukaan jäävän henkiin. Surmatuiksi tuli niin Turkin armeijan armenialaisia sotilaita kuin nuorturkkilaisen puolueen jäseniäkin.

Hengissä selvinneiden muistelmia ilmestyi 1920-luvulla Yhdysvalloissa. Niitä ovat muun muassa teokset "Daughter of Euphrates" ja "Some of Us Survived" tekijöinä Elizabeth Caraman ja Kerop Bedoukian.[21]

Joillakin paikkakunnilla armenialaisille tarjottiin henkiinjäämisen ehtona kääntymistä islamin uskoon. Yleisenä periaatteena oli, että muslimeiksi kääntyvät saavat pitää henkensä ja omaisuutensa. Tämän tarjouksen otti vastaan kovin harva armenialainen. Kristinuskoa pidettiin keskeisenä osana armenialaisuutta riippumatta siitä oliko henkilö uskonnollinen tai ateisti.[22]

Armenialaiset eivät juurikaan tehneet vastarintaa kansanmurhaa vastaan. Papisto saarnasi seurakunnissa, että pahaan ei saanut vastata pahalla. Länsiarmenialaisen Kilikian kirkon korkein johtaja Sahak II saarnasi, että vastarintaa ei saa tehdä ja hallituksen määräyksiä on toteltava. Hänen mielestään risti oli kannettava loppuun saakka. Tämän toisen posken kääntämisen ihannoinnista moni armenialainen on kirkolleen edelleen katkera.[23]

Suurin osa armenialaisista karkotettiin nykyisen Syyrian alueella Mesopotamian autiomaassa sijaitsevaan Dayr az-Zawriin. Osa armenialaisista lapsista kuitenkin piilotteli tapahtumien aikana paikallisissa turkkilaisissa perheissä. Taivasalla keskellä Syyrian autiomaata armenialaiset näkivät nälkää ja söivät ruohoa ja kuolleita eläimiä. Kuolleiden armenialaisten luvuista on kuitenkin tutkijapiireissä useita tulkintoja, mutta joka tapauksessa surmansa saaneita oli vähintään useita satoja tuhansia. Armenialaisen historian professorin Vahakn Dadrian tutkimusten mukaan sairauksiin ja nälkään kuoli noin 800 000 ihmistä, joihin ei ole laskettu muun muassa armeijassa teloitettuja miehiä ja jalkavaimoiksi otettuja naisia. Nykyään Turkin armenialaisvähemmistö käsittää noin 300 000 henkeä. Lisäksi Syyriassa, Kyproksella, Libanonissa ja Ranskassa elää huomattavia määriä osmanien valtakunnasta paenneiden armenialaisten jälkeläisiä.

Kristittyinä myös assyrialaiset joutuivat kansanmurhan kohteeksi samaan aikaan armenialaisten kanssa. Heidän kohtalostaan on puhuttu vähemmän kuin armenialaisten, johtuen osaltaan heidän pienestä lukumäärästään.[24]

Assyrialaiset pitävät itseään muinaisen Assyrian valtakunnan perillisinä ja ovat kääntyneet kristinuskoon jo varhaiskristillisinä vuosisatoina. Heidän kielensä on aramea ja heidän kirjakielestään käytetään nimeä syyria. Assyrialaisten vainot alkoivat 8. huhtikuuta 1915 ja pääasiassa ne toteutettiin kesän 1915 aikana.

Kaikkiaan kesällä 1915 surmattiin arviolta 500 000 henkeä. Selvinneiden määrä ja säilyneiden silminnäkijäkertomusten määrä on vähäinen ja moni assyrialainen pakeni nykyiseen Pohjois-Irakiin. Onnistunutta vastarintaa assyrialaiset tekivät Ain Wardon kylässä yhdessä jesidien kanssa. 62 päivää kestäneiden taisteluiden jälkeen turkkilaiset lyötiin ja kyläläiset pakenivat. Heidän jälkeläisiään asuu nykyään muuan muassa Yhdysvalloissa ja Ruotsissa.[25]

Kartalle merkittynä valtiot ja muut alueet, jotka ovat virallisesti tunnustaneet armenialaisten kansanmurhan tapahtuneeksi (2019).

Armenialaisten etninen puhdistus vuonna 1915 on vielä nykyaikanakin merkittävä poliittinen kysymys. Esimerkiksi Turkilla ja Armenialla ei ole virallisia diplomaattisuhteita, mikä tosin on seurausta Vuoristo-Karabahin konfliktista. Asia hiertää myös Turkin EU-jäsenyyden etenemistä, sillä Euroopan parlamentti on määritellyt kansanmurhan tunnustamisen yhdeksi Turkin EU-jäsenyyden ehdoksi. Toisaalta taas Euroopan komissio ei ole hyväksynyt Euroopan parlamentin ehdotusta, ja on jättänyt kansanmurhan tunnustamisen pois Turkin jäsenyysehdoista. EU-komissaari Olli Rehn on muistuttanut kansainvälistä yhteisöä siitä, että Turkin ja Armenian poliittiselle tasapainolle olisi nykyään edullisinta, mikäli molemmat maat keskittyisivät väliensä parantamiseen.

Kansanmurhan tunnustaneet maat

Kansanmurhan tunnustaneita maita ovat muun muassa Alankomaat, Argentiina, Armenia, Belgia, Bolivia, Brasilia, Bulgaria, Chile, Italia, Itävalta, Kanada, Kreikka, Kypros, Libanon, Liettua, Luxemburg, Paraguay, Puola, Ranska, Ruotsi[35], Saksa, Slovakia, Sveitsi, Syyria, Tšekki, Uruguay, Vatikaani, Venezuela ja Venäjä.[36][37][38]

Euroopan parlamentti antoi virallisen tunnustuksen vuonna 1987.[39][40] Lisäksi jotkin valtioiden osat, kuten useimmat Yhdysvaltain osavaltiot ja Wales Britanniassa, ovat antaneet tunnustuksen itse Yhdysvaltain ja Britannian kielteisestä kannasta huolimatta. Näillä lausumilla ei ole ulkopoliittista merkitystä, koska asia ei kuulu niiden toimivaltaan.[36]

Walesissa oleva Armenian kansanmurhan muistomerkki, joka turmeltiin tammikuussa 2008.

Saksan liittopäivät katsoi kesäkuussa 2016, että armenialaisten vuoden 1915 joukkomurha oli kansanmurha. Liittopäivät hyväksyi asiaa koskevan julkilausuman lähes yksimielisesti. Vain yksi kansanedustaja äänesti vastaan ja yksi jätti äänestämättä.[41]

Populaarikulttuurissa kuuluisa amerikanarmenialaisista muusikoista koostuva metallimusiikkiyhtye System of a Down on sanoituksissaan ja haastatteluissaan usein viitannut armenialaisten kansanmurhaan ja sen kieltämiseen. Yhtyeen laulaja, Serj Tankian, on todennut, että "Armenia on paikka, jossa venäläiset ja turkkilaiset ovat saaneet leikkiä sotaa."[44]

• Samuel Totten, Paul R. Bartrop, Steven Leonard Jacobs: Dictionary of Genocide. Greenwood Press, 2008. ISBN 978-0-313-32967-8.

• Seppälä, Serafim: Armenian kansanmurhan perintö, Pystykorvakirja, Suomen rauhanpuolustajat, Like kustannus Oy, Helsinki, 2011 ISBN 978-952-01-0589-1
• Seppälä, Serafim: Vaienneita ääniä. Kunnianosoitus kadonneelle kulttuurille. Kirjapaja, Helsinki, 2015 ISBN 978-952-288-090-1

• Munkki Serafim: Kansanmurhan kasvot armenialaisessa kuvataiteessa Ortodoksi.net.
• Jan Löfström: Tasapainoinen esitys armenialaisten kansanmurhasta ja sen historiapolitiikasta Kirja-arvostelu teoksesta Karlsson, Klas-Göran: De som är oskyldiga i dag kan bli skyldiga i morgon: det armeniska folkmordet och dess efterbörd. Atlantis, 2012. (Agricolan kirja-arvostelut, 21.1.2013).
• Antero Leitzinger: Armenian kansan murha- vai tappoyritys? Kirja-arvostelu teoksesta Seppälä, Serafim: Armenian kansanmurhan perintö. LIKE, 2011 (Agricolan kirja-arvostelut, 13.12.2012).
• Grigoris Balakian: Armenialainen Golgata. Muistelmat kansanmurhan vuosilta 1914–1916. Suomennettu englanninkielisestä laitoksesta Armenian Golgotha. A Memoir of the Armenian Genocide, 1915–1918 (alkuteoksen ensimmäinen osa). Helsinki: Basam Books, 2015. ISBN 978-952-260-338-8.
• Yle Elävä arkisto: Yhden sanan tähden — joukkotuho varjostaa Turkin ja Armenian suhteita.