Arikarat

1200-luvun loppupuolla Texasin itäosiin levinnyt kuivuus ja siitä aiheutunut nälänhätä pakottivat paikalliset caddoankieliset intiaaniryhmät liikkeelle paremman ravinnon toivossa.[8] Pawneiden liittokunnan heimot, arikarat heidän joukossaan, luopuivat kylistään ja aloittivat vaelluksen kohti pohjoista. Nälkä ja sääolosuhteet koettelivat pitkää taivallustaan tekevää kansaa. Vastakkaiseen suuntaan matkaavien ja Kanadasta tulleiden athabaskien kieliryhmään kuuluneiden apassien ja navajojen polut yhtyivät hetkellisesti etelästä vaeltavien kanssa jossakin Nebraskan alueilla.[8]

Arikarat joutuivat 1700-luvun lopulla puristuksiin siouxheimojen keskellä, kun taas pawneet jäivät etelämmäksi.

Arikarat erosivat pawneiden pääjoukoista 1600–1700-lukujen taitteessa ja jatkoivat kulkuaan aluksi pawneiden skidi-heimon mukana. Erkaantumisen uskotaan tapahtuneen 1700-luvun alussa. Joidenkin historioitsijoiden mukaan apassit tai comanchet karkottivat arikarat Koillis-Nebraskasta.[9] Siirryttyään Missourijoen pohjoisille laidoille arikarat pystyttivät jokien varsille 12 kiinteää kylää. Heidän asutuksensa ylettyi nykyisen Omahan kaupungin liepeille asti,[10] ja levisi molemmin puolin Missourijokea nykyisten Pierren ja Chamberlainin kaupunkien välillä.[9]

Arikarat hankkivat kauppasuhteillaan Uuteen-Espanjaan vuoteen 1760 mennessä paljon ratsuja ja eurooppalaisvalmisteisia aseita, kuten metallikirveitä. Hidatsojen ja mandanien kanssa he hallitsivat kaupankäyntiä pohjoisilla tasangoilla. Samoihin aikoihin liikkui Minnesotasta siouxien kansakunnan pakolaisia brule- ja oglala-lakotoja, jotka etsivät uusia asuinmaita, kun ojibwat häätivät heidät pois. Siouxit olivat menettäneet tärkeimmän kauppakumppaninsa Uuden-Ranskan hävittyä sodissa briteille.[9] Etelä-Dakotan joenvarsille muuttaneet cheyennet suostuivat auttamaan lakotoja ja hankkivat näille hevosia.[11]

Mustien vuorten alueilla biisoneita metsästävät arikarat aluksi estivät lakotojen leviämiselle. Voimatasapaino muuttui vuonna 1760-luvun alussa, jolloin arikarat menettivät suuren määrän väestöstään saatuaan eurooppalaisten kauppiaiden mukana kulkeutuneen isorokon tartunnan. Lakotat käyttivät tilanteen hyväkseen ja tekivät hyökkäyksiä arikarain kyliin. Perimätietonsa mukaan arikarat menettivät kulkutautiepidemiaan yli puolet väestöstään.[12] Kun eurooppalaiset vierailivat myöhemmin samalla vuosisadalla joidenkin sioux-kielisten heimojen kylissä, he saivat kuulla, että samat kylät olivat aiemmin kuuluneet arikaroille.[10] 1770-luvulla arikarat solmivat ensimmäiset kauppasuhteensa ranskalaisiin Missourissa Sheyenne-joen rannoilla. Vuonna 1794 turkismetsästäjä Jean-Baptist Trudeau tapasi arikaroja Missourin jokialueilla ja asui useita vuosia heidän parissaan.[4]

Lewis ja Clark opittiin tuntemaan 1800-luvun alkupuolella monissa intiaanikylissä.

Lokakuussa 1804 amerikkalaiset tutkimusmatkailijat Meriwether Lewis ja William Clark ankkuroivat St. Louisista Missouria pitkin saapuneen jokilaivansa ja lähelle arikarojen maita. Ensimmäinen kylä löytyi saaresta keskellä Grand riveriä. Suurin osa saaresta oli täynnä maissi-, tupakka- ja papuviljelmiä. Niiden laidasta löytyi 60 maamajaa. Lähettyviltä muutaman mailin päässä sijaitsi kaksi muuta arikarakylää molemmin puolin Oak Creekiä. Clarkin ja Lewisin mukana seurasi kaksi tulkkia sekä musta mies nimeltään York, joka oli Clarkin palvelija. Intiaanit eivät olleet aiemmin nähneet mustaa miestä ja hänen ihonväriään pidettiin merkkinä erityisistä henkisistä voimista.[13] .[14] Kun tutkimusmatkailijat tarjosivat arikaroille tapaamisten yhteydessä alkoholia, nämä kieltäytyivät ja ihmettelivät miten valkoinen mies voi tekeytyä ystäväksi ja tarjota samanaikaisesti jotain, joka tekee hulluksi.[13]

Retkikunnan vierailun tarkoituksena oli kehittää Yhdysvaltain kauppasuhteita alueen intiaaneihin. Arikarain merkittävä rooli ylä-Missourin kaupankäynnissä nosti heidät näkyvään asemaan. Tutkimusmatkailijat esittivät käyntinsä aikana toivomuksen, että arikarat lopettaisivat keskinäiset sotansa lakotain kanssa, ja pyrkisivät pysyvään rauhaan.[15]

Lewis ja Clark suorittivat kolmessa kylässä tarkan väestönlaskennan saaden kokonaisluvuksi 2600 intiaania, joista sotureita oli neljäsosa. Tutkimusretkikunta yritti taivuttaa arikaroja samalla myötämielisiksi amerikkalaisia kohtaan antaen ymmärtää miten voimakas kansa Yhdysvallat oli. Presidentti Thomas Jefferson oli itse tutkimusmatkan eräs tärkeä taustatekijä ja jotkut arikaroista halusivatkin tavata "suuren valkoisen isän".[14] Kun arikarain päällikkö Eagle Feather vuonna 1805 kuoli Washingtonissa matkalla presidenttiä tapaamaan, saivat arikarat tiedon hänen kuolemastaan vasta vuotta myöhemmin.[16]

Arikarain ja Yhdysvaltain suhteet eivät muotoutuneet Lewisin ja Clarkin retkikunnan lähdön jälkeisinä vuosina kovinkaan lämpimiksi. On mahdollista, että intiaanit tulkitsivat vieraidensa puheet juonitteluksi. Arikarain keskeinen sijainti tasankojen heimojen ja angloamerikkalaisen maailman välisessä kaupankäynnissä huolestutti heitä itseään. Varsinkin, kun kaupankäynti oli siirtymässä heidän kontrollinsa ulkopuolelle. Kilpailevat turkisyhtiöt käyttivät arikaroja pelinappuloinaan, ja tämä käytäntömalli kiristi heidän keskinäisiä välejään.[17]

Karl Bodmer: Arikara-soturi Pachtuwa-chta vuonna 1833.

Vuonna 1823 erään kauppayhtiön työntekijä surmasi vaikutusvaltaisen arikara-päällikön pojan. Tapahtuma sai arikarat raivoihinsa, ja he surmasivat Missourin varrella veneillä liikkuneen amerikkalaisen 13-henkisen kauppamatkueen.[18] Tämä johti peruuttamattomasti sotaan arikarain ja Yhdysvaltain välillä saman vuoden aikana. Amerikkalaiset kokosivat vahvan sotilasosaston, jonka johtoon asetettiin eversti Henry Leavenworth. Sadoilla sioux-sotureilla vahvistettu Yhdysvaltain armeija tunkeutui arikarain maille toteuttamaan saamaansa tehtävää.[19] Noin 50 arikaraa sai surmansa hajanaisissa hyökkäyksissä ja yksi heidän kylistään poltettiin. Tapahtuma kesti vain viikon, mutta sen myötä arikarain taloudellinen asema romahti. He menettivät kahden perättäisen vuoden maissisatonsa, ja etsivät turvaa Nebraskan skidi-pawneilta. Vihamielisyys, jota arikarat osoittivat amerikkalaisia kohtaan teki heistä pelottavia ja ei-toivottuja naapurien silmissä. Rauha Yhdysvaltain kanssa solmittiin 1825.[10]

Tapahtuma kirjattiin ensimmäiseksi tasankointiaanien ja Yhdysvaltain välillä käydyksi sodaksi. Poltetun arikarakylän paikalle rakennettiin kasarmi, jonka yhtenä tehtävänä oli muistuttaa "epäystävällisiä" intiaaneja, kuten mustajalkoja ja croweja, Yhdysvaltain voimasta.[19]

Taidemaalari George Catlin sai ystävällisen vastaanoton muun muassa mustajalkojen, mandanien ja siouxien kylissä, mutta ei uskaltautunut vierailulle arikarain luo.

Arikarat palasivat takaisin rakentaen kaksi kylää Heart-joelle lähelle heidän entisiä maitaan. Heidän asenteensa ympäristön siouxeihin, mandaneihin ja hidatsoihin säilyi vihamielisinä, eivätkä he suhtautuneet Yhdysvaltoihin edelleenkään ystävällisesti. Vuonna 1833 taidemaalari George Catlin, joka tuli tunnetuksi intiaanien kulttuurista kertovista maalauksistaan, ohitti veneellään etäältä arikarojen kylät uskaltamatta poiketa rantaan.[4]

Saman vuoden aikana arikarat jättivät asuinpaikkansa ja pakenivat siouxeja viettäen kolme talvea skidi-pawneiden luona. Vuonna 1836, palatessaan takaisin omiin kyliinsä, arikarat joutuivat saman vuoden kesäkuussa alkaneen isorokkoepidemian keskelle. Kolme kertaa peräkkäin iskenyt tauti hävitti lähes täysin heidän kylänsä. Sairauden jäljiltä eloon jääneet joutuivat turvautumaan apuun. Siouxien jatkuvan häirinnän pakottamina arikarat pyysivät turvaa Yhdysvalloilta, joka tarjoutui auttamaan. Arikarat solmivat myös pysyvän liiton hidatsojen sekä mandanien kanssa unohtaen keskinäiset vihollisuutensa ja asettumalla yhdessä näiden kanssa Like-a-fishhookiin Missourin suulle. Myöhemmin paikka muutti nimensä Fort Bertholdiksi. Monet arikara-soturit värväytyivät Yhdysvaltain armeijaan 1870-luvun alussa.[16] Kenraali George Armstrong Custer käytti osaa heistä rykmenttinsä tiedustelijoina valmistellessaan suurta sotaretkeä siouxien, cheyennien ja arapahojen lyömiseksi vuonna 1876 Little Bighornissa.[19]

Tutkimusmatkailija Etienne Veniard de Bourgmont vietti useita vuosia arikarain kylissä 1700-luvun alkupuolella, ja kertoi aikalaisilleen kyliä olevan Missourijoen länsipuolella kaikkiaan 40.[4] Myös arikarain oman perimätiedon mukaan kylien määrä pitää paikkansa. Lisäksi arkeologiset kaivaukset vahvistavat tiedon kymmenistä kylistä. Osa näistä on ollut suurikokoisia ja paaluvarustuksin suojattuja. Kylien keskellä sijaitsi laaja tori, jota hallitsi suurikokoinen rakennus. Niihin mahtui satoja ihmisiä, ja ne toimivat arikarain uskonnollisen elämän keskuksena.[23]

Arikarain kylät olivat poliittiselta rakenteeltaan itsehallinnollisia, ja heimot olivat löyhässä liitossa keskenään.[17] Kun toisiaan seuraavat perättäiset pandemiat löivät hajalle arikarat 1700-luvun loppupuolella, tuhoutui suuri osa heidän alkuperäistä kulttuuriaan ja poliittista järjestelmäänsä. Arikarain parissa asunut Pierre Antoine Tabeau kuvasi vuonna 1804, että hän ei nähnyt arikaroissa yhtenäistä kansakuntaa, vaan kulkutautien rikkirepimän ihmisjoukon, joka oli majoittunut kolmeen kylään. Hajonneet suvut, kannattajia vailla olevat päälliköt, ja toisistaan eriävät murteet tekivät arikaroista kolme kaoottista puoluehenkistä ryhmittymää, joiden välillä ollut jännite esti yhteisten päätösten syntymisen.[13]

Arikarain luokkajako muodosti neljä eri tasoa. Ylinnä olivat parhaiten tunnetut sotajohtajat ja henkimiehet. Toinen luokka muodostui kunnioitettuihin seuroihin kuuluvista miehistä ja naisista. Kolmanteen kuuluivat miehet, jotka olivat ansainneet sodissa kunniaa. Alin luokka sisälsi edellisten tasojen ulkopuolelle jääneet soturit.[24]

Uimaan lähteviä biisoneita saattoi joskus odottaa vedessä arikarain muodostama metsästyspartio.

Pohjoisille tasangoille siirryttyään arikarat harrastivat aktiivista kaupankäyntiä monilla maataloustuotteillaan. Heidän viljelemänsä pienitähkäinen maissilajike oli hyvin kysyttyä ruokatavaraa.[6] Cheyennet ja lakotat muodostivat tärkeimmän asiakaskunnan. Arikarat halusivat cheyennien hevosia, ja olivat valmiit vaihtamaan niitä aseisiin ja ammuksiin. Cheyennet puolestaan olivat riippuvaisia arikarain ruokatarvikkeista[13] Kiowat, arapahot ja osaget vierailivat monien muiden tavoin kauppapaikoilla, ja toivat mukanaan omia tuotteitaan. Markkinapäivät pidettiin kesäisin, ja niiden ajaksi keskeytetyt sodat saattoivat jatkua kauppatilaisuuden päätyttyä.[13]

Lähellä olevissa hidatsojen ja mandanien kylissä käytiin kauppaa lähes kaikella mitä preerioille oli kulkeutunut. Ne toimivat varastopaikkoina niin biisoninmetsästäjille, St. Louisin kauppiaille kuin nuoren Amerikan taiteilijoille ja tutkimusmatkaajillekin.[25] Arikarat pyrkivät hallitsemaan kaupankäyntiä ja asettivat sulkuja Missouri-joelle tarkoituksenaan estää St. Louisista lähteneiden kauppiaiden matkan mandanien ja hidatsojen kyliin.[13]

Vaikka arikarat olivat säilyttäneet maamajansa ja maanviljelynsä Texasin ajoista asti, he harrastivat myös metsästystä. Syksyllä, kun sadonkorjuu oli tehty, joukko ratsumiehiä suuntasi kulkunsa tasangoille, jossa he elivät yli talven vaeltavina biisonien metsästäjinä. Joskus biisoneita metsästettiin vedessä. Arikarat olivat taitavia uimareita ja pystyivät vangitsemaan biisoneita, kun nämä puolustuskyvyttöminä ylittivät jokia suurina laumoina.[18] Keväällä metsästäjät palasivat kyliinsä odottamaan ukkosen ensimmäistä jyrähdystä. Se oli merkki, joka käynnisti jokakeväisen "Äiti Maissin" rituaalin.[18]

Arikarain maailmaa hallitsi hahmottomaksi kuvailtu "Suuri pyhä", jolla ei ollut suoraa kontaktia ihmisiin. "Äiti maissi" oli laskeutunut maan päälle tämän ylimmän hengen lähettiläänä. Hän ohjasi arikarat etsimään omat kulttuurilliset piirteensä ja hyvän elämän.[26] Äiti maissin kunniaksi järjestettiin jokavuotinen rituaali. Kyseessä oli monimuotoinen ja tarkoin suunniteltu seremonia, joka alkoi pyhän kirstun avaamisella. Kirstussa säilytettiin voiman symboleita: kaikkeen elolliseen ja hedelmällisyyteen liittyviä taika-esineitä. Joka kylällä oli oma kirstunsa. Vaikka menot liittyivätkin lähinnä maissin istutukseen, kyseessä oli kuitenkin myös uuden elämän luomistyö. Juhla oli arikaroille tärkeä, ja sitä on vietetty vielä 1900-luvun alussa.[26]

Arikarain muita juhlia on seetripuun seremonia, joka oli loppukesään liittynyt lääkemajan avaus. Sage-tanssi oli henkistä puhdistautumista varten. 1800-luvun alussa ympäristön heimoilta omaksuttu aurinkotanssi jäi arikarain keskuudessa lyhytaikaiseksi ilmiöksi. He eivät koskaan sisäistäneet siihen omaa uskontoaan.[26]

Sukulaisuus arikaroilla laskettiin äidin puolelta. Tämän vuoksi naisilla oli suuri valta ja he pystyivät osallistumaan tärkeisiin päätöksiin heimon asioissa. Arikarat olivat moniavioisia. Naimalla vanhimman tyttären sai mies ensisijaisen oikeuden vaimonsa nuorempiin siskoihin, kun nämä tulivat oikeaan ikään. Vaikka suvut järjestivät avioliitot, oli tytön suostumus välttämätön. Jos avioliitto ei vastannut odotuksia, vaimo saattoi jättää miehensä ja palata vanhempiensa luo ilman häpeää. Aviorikoksesta yllätetty nainen maksoi teostaan ruumiillisena kurituksena. Joissakin tapauksissa mies jätti hänet. Aviomiehellä oli myös oikeus ampua vaimonsa rakastajan paras hevonen.[17]

Toisin kuin useimmilla tasankojen kansoilla, arikaroilla ei ollut avioliiton mukana tulevia sukulaisuussuhteiden sisältämiä tabuja, kuten puhekielto anopin kanssa. Nämä mutkikkaat suhteet korvasi viholliselta otettu päänahka tai joku muu erikoislahja, jonka aviomies antoi appivanhemmilleen.[27]