Ari Siiriäinen

Ari Pekka Siiriäinen (19. marraskuuta 1939, Viipuri – 9. joulukuuta 2004, Helsinki) oli suomalainen arkeologi.

1950- ja 1960-luvuilla osallistui hän Pohjois-Suomen voimalaitostyömaiden arkeologisille hätäkaivauksille. Monissa artikkeleissaan hän käsitteli näissä tutkimuksissa esille nousseita aiheita, joita olivat muun muassa kivikauden talous, kulttuurien kehitys ja ajoituksien ongelmat. Hän jätti Pro Gradu-tutkielmansa vuonna 1969 arkeologiasta ja geologiasta sekä väitteli vuonna 1974 maankohoamisen ja asuinpaikkojen kronologiasta teesillään Studies Relating to Shore Displacements and Stone Age Chronology in Finland (1974). Väitös toi ajoitukseen voimakkaan geologisen näkökulman, ja hänen työtään väritti tämän jälkeen voimakkaasti luonnontiede.

Siiriäinen toimi vuosina 1977−1982 Museovirastolla amanuenssina ja intendenttinä, ja hänet valittiin vuonna 1983 professoriksi Helsingin yliopistoon, josta hän eläköityi vuonna 2003. 1960-luvulla hän osallistui Pohjoismaiden yhteisiin hankkeisiin etelä-Egyptin Nuubiassa, ja 1970-luvulla hän suoritti tutkimuksia Keniassa. Monet hänen hankkeistaan liittyivät Afrikkaan, jossa hän tutki aavikoitumista, ihmisen maankäyttöä ja vaikutusta luontoon. 1980-luvun lopulla hän johti tutkimuksia Perussa, Chilessä ja Boliviassa. Vuosina 1998−2001 hän osallistui Jordaniassa Jabal Harun-projektiin. Osallistuminen ulkomaisiin projekteihin teki hänet kansainvälisesti tunnetuksi samalla kun vastuu kotimaisesta tutkimuksesta jäi vähemmälle huomiolle. Lisäksi Siiriäinen mm. laati esihistoriaa koskevan pääluvun Maailmanhistorian pikkujättiläiseen sekä Suomen historian pikkujättiläiseen, joista tuli sittemmin historian oppiaineen suomenkielisiä standarditeoksia aina yliopistoja myöten.[1]