Arhippa Perttunen

Arhippa Perttunen syntyi noin vuonna 1754[4] tai 1762[5], mahdollisesti vasta 1769 Latvajärven kylässä, Vuokkiniemen piirissä Vienan Karjalassa, muutaman kilometrin päässä Suomen rajasta.[1][6] Hänen isänsä oli ”Suurena-Iivanana” tunnettu Iivana Potapanpoika Perttunen (synt. 1745) Latvajärveltä ja äiti Katti Omelientytär eli Jekaterina Jemeljanova (synt. 1743) Kiimasjärven kylästä. Iivanalla oli kolme veljeä, joista kahden nimi oli myös Iivana.[3][1] Perttusen sisaruksia olivat muutamaa vuotta vanhempi veli Vasselei sekä kolme sisarta, Solomonia, Moarie ja Mauro, joista ensin mainittu oli vuosien 1793–1796 kirkonkirjoissa 18-vuotias ja keskimmäinen 20-vuotias. Myös Arhipan sisar, Kellovaaran kylään naitu Moarie oli runonlaulaja.[3][1]

Elias Lönnrot meni tapaamaan Arhippa Perttusta viidennellä keruumatkallaan huhtikuun lopulla 1834 saadakseen lisäaineksia valmisteilla olleeseen Kalevalaan. Lönnrot kirjoitti Perttusen runoja ylös kolmatta päivää ja maksoi laulajalle palkaksi ”3½ Riksiä Pankkoossa”[7]. Kohtaaminen oli käänteentekevä koko Kalevalan synnyn kannalta.[1][4][6] Tapaamistaan Arhipan kanssa Lönnrot kuvailee seuraavin sanoin:

»Oltuani lyhyen ajan tässä kylässä (Kivijärvessä), läksin täältä peninkulman matkan päähän syrjään Latvajärveen, missä asuvaa talonisäntää Arhippaa kiitettiin hyväksi runonlaulajaksi. Tämä vanhus oli nyt 80-vuotias, mutta oli ihmeteltävässä määrässä säilyttänyt muistinsa. Kokonaista kaksi päivää, jopa hieman kolmatta, hän piti minua runonkirjoitustyössä. Runot hän lauloi hyvässä järjestyksessä, jättämättä huomattavia aukkoja, ja useimmat niistä olivat sellaisia, joita en ennen muilta ole saanut; epäilen, olisiko niitä enää muualta saatavissa.»

Arhippa itse piti isäänsä monin verroin itseään parempana laulajana[4], jolta saatua sukuperintöä olivat myös hänen omat runonsa. Asiakirjatietojen mukaan Suuri Iivana oli kuitenkin otettu sotaväkeen pojan ollessa vasta seitsenvuotias. Noin 30-vuotias Iivanakaan tuskin oli ollut vielä siinä iässä, jossa laulajantaidot olisivat ehtineet kypsyä huippuunsa ja jossa hänet olisi tunnettu laulajana.[1] Perttunen itse kuvaili isänsä laulutaitoa: ”Jos nyt taattoni eläisi, niin kahtena netelinä [’viikkona’] et hänen lauluja kirjottaisi. Senlaisia laulajoita ei enää maahan synny, ja kaikki häviävät ne vanhat laulut pois kansasta.”[6] Omasta lapsuudestaan Perttunen kertoo näin[8]:

»Kun silloin Lapukan rannalla nuotalla ollessamme lepäsimme nuotion ääressä, kas siinä teidän olisi pitänyt olla. Meillä oli apurina muuan lapukkalainen, kelpo laulaja hänkin, mutta ei kuitenkaan isävainajani vertainen. Yökaudet he usein lauloivat käsitysten valkean ääressä, eikä samaa runoa koskaan kahdesti laulettu. Olin silloin pieni poika ja kuuntelin heitä, joten vähitellen opin parhaat laulut. Mutta paljon olen jo unhottanut. Pojistani ei tule yhtäkään laulajaa minun kuoltuani, kuten minusta isäni jälkeen. Ei enää pidetä vanhoista lauluista niin kuin minun lapsuudessani, jolloin niillä oli etusija, tehtiinpä työtä tai kokoonnuttiin joutohetkinä kylässä. Tosin kuulin vielä jonkun kokouksissa niitä laulavan, etenkin kun on hieman ryypätty, mutta harvoin sellaisia, joilla olisi jotakin arvoa. Sen sijaan nuori väki nyt laulelee omia rivoja laulujaan, joilla en edes tahtoisi huuliani saastuttaa. Jospa silloin joku, kuten nyt, olisi etsinyt runoja, ei hän kahdessa viikossa olisi ehtinyt panna kirjaan edes sitä, minkä isäni yksinänsä osasi.»

Arhippa Perttusen isän laulukumppanin on myöhemmin arveltu olleen ”Kuikka-Iivanaksi” kutsuttu Torohveinen Iivana, joka kuului Lesosten sukuun ja oli tullut Venehjärven kylästä talolliseksi Latvajärven Kuikkalahteen. Vanhan Kalevalan esipuheessa Lönnrot ilmoittaa kuitenkin miehen nimeksi Mitron.[6]

Runojen lisäksi Lönnrot kirjasi muistiin myös Arhippa Perttusen arkiaskareita. Muutoin ei Perttunen tehnyt runonkerääjiin sen kummempaa tuttavuutta, mihin yksi syy oli varmastikin runonlaulajan korkea ikä.[9] Häntä laulattivat myös J. F. Cajan vuonna 1836 ja M. A. Castrén vuonna 1839. Kumpikaan ei onnistunut tyhjentämään vanhuksen koko runovarastoa; lisäksi Castrén jätti merkitsemättä Perttusen runojen tuolloisen muodon, koska huomasi, että ne muistuttivat Kalevalan toisintoja. Hänen muistiinpanoihinsa on kuitenkin jäänyt tieto eräästä runosta, jota Perttunen ei ollut Lönnrotille laulanut.[10] Arhippa Perttunen on ainoa Vienan runonlaulaja, jonka Castrén mainitsee nimeltä.[10] Sekä Lönnrot että Castrén kiittelivät Arhipan vieraanvaraisuutta ja suvaitsevaisuutta, kun hän antoi toisuskoisten aterioida kanssaan samassa pöydässä samoja astioita käyttäen ja salli jopa tupakanpolton tuvassa.[1] Lönnrot mainitsee myös Perttusen ruokatavoista, kuinka hän otti käsin kalan vadista ja laittoi sen hänen lautaselleen. Vienassa pestiin jo tuolloin kädet sekä ennen että myös jälkeen aterian, mikä ei Suomessa vielä ollut tapana.[10]

Arhippa Perttunen kuoli 7. joulukuuta 1841 keuhkotautiin. Vastoin hänen ennustustaan Perttusen suvun taito periytyi hänen nuorimmalle pojalleen Miihkali Perttuselle eli Arhippaińi Miihkalille, joka myös oli erittäin arvostettu runonlaulaja.[5] A. A. Boreniuksen saaman käsityksen mukaan Arhippa Perttusen vanhin poika Matti Perttunen (Matfeij Arhipov Pertujev, n. 1788 – 6. heinäkuuta 1853) olisi ollut Miihkaliakin taitavampi[11], mutta tämä ehti kuolla ennen kuin yksikään kerääjä häntä laulatti.[7]

Arhippa Perttusella oli ilmiömäinen muisti.[5] Jälkeenpäin on laskettu, että Lönnrot, Cajan ja Castrén tallensivat häneltä yhteensä 4 124 säettä vanhaa runoa, mikä vastaa kolmasosaa koko Vanhan Kalevalan säemäärästä. Väinö Salmisen arvion mukaan Perttusen runoista olisi voinut muodostua jopa 10 000 säettä käsittävä kansanrunousarkisto, jos hänen koko repertuaarinsa, niin sanottu virsilippaansa, olisi tyhjennetty.[10] Toisen arvion mukaan tämän laulamia runoja olisi noin 6 000 säettä.[9] Perttusen runoista noin parikymmentä (yhteensä yli 2 600 säettä) on kertovia runoja, loitsuja kymmenkunta (yli 1 200 säettä) ja lyriikkaakin reilusti yli sadan säkeen verran. Näiden joukossa on muutamia pitkiä syntyloitsuja, kuten Tulen, Raudan, Pistoksen ja Käärmeen synnyt.[1] Pisimpiä yksittäisiä Perttuselta tallennettuja runoja ovat 452 säkeen mittainen Kilpakosinta, 399 säkeen mittainen Sampo-jakso ja 295 säkeen mittainen Lemminkäisen virsi. Muita pitkähköjä Arhipan esittämiä runoja ovat muun muassa Kilpalaulanta, Vellamon neidon onginta, Venepuun etsintä ja Laivaretki, Tuonelassa käynti, Vipusessa käynti, Kanteleen synty, Hiiden hirven hiihdäntä ja Sisaren turmelus.[4] Harvinaisia, vain Arhippa Perttusen tuntemia runokokonaisuuksia ovat muun muassa kaksiosainen Luojan virsi, Vellamon neidon onginnan ja Lemminkäisen surman yhdistelmä sekä runo Päivölän pidoista johdantona Väinämöisen Tuonelan-matkaan[1]. Castrén yritti tiedustella Arhippa Perttuselta myös loitsuja, mutta tämä kieltäytyi sanoen pitävänsä taikoja syntinä ja jumalattomuutena. Todellinen syy oli kuitenkin todennäköisesti se, että runonlaulaja kuvitteli vanhan uskomuksen mukaisesti menettävänsä tietäjänmahtinsa, jos tuo loitsunsa julki.[4] Miihkali Perttunen on kuitenkin maininnut isänsä opettaneen hänelle joitain taikoja ja loitsuja.[1]

Lähes 60:tä Arhippa Perttuselta kerättyä runoa (laulajan johdatus- ja loppusanat laskettuna erikseen) pidetään pitkinä, eheinä ja täydellisinä[4][6], eikä niissä esiinny juurikaan huonommilla laulajilla yleistä eri runoaiheiden sekoittumista.[6] Tyylillisesti hänen tekstinsä sisältää runsaasti alkusointuja ja rinnakkaisuutta muiden Kalevalaan laulaneiden runonlaulajien tavoin.[7] Arhippa Perttusella kertausjaksot ovat kuitenkin kansanomaisiksi poikkeuksellisen laajoja ja perusteellisia. Merkitykseltään latautuneet kohdat toistetaan usein kolmesti. Runonlaulaja kykeni myös poikkeuksellisen taitavasti siirtämään eri säejaksoja runosta toiseen ja muuttamaan niiden järjestystä. Perttusen runoissa on paljon myös psykologista syvyyttä. On väitetty, että hänen laulamistaan runosäkeistä vain seitsemän olisi virheellisiä; tarkempien tutkimusten mukaan säkeistä on klassisesta kalevalamitasta poikkeavia noin 1,7 prosenttia.[10][12] Perttusen runojen juoni ei aina vastaa Kalevalan tarinaa: esimerkiksi Kilpakosinta-runossa Väinämöinen voittaa kilpailun Pohjolan tyttärestä, päinvastoin kuin Kalevalan 19. runossa, jossa kilvan voittaa Ilmarinen.[13]

Esimerkki Perttuselta kerätystä runosta (Ison härän runo, tallentanut Elias Lönnrot vuonna 1834):

»Hämehessä härkä synty,

Sonni Suomessa sikesi,
Häntä torkku Torniossa,
Pää keikku Kemijoella.
Päivän lenti pääskylintu
Härän sarvien väliä,
Kuukauen orava juoksi
Härän selkäluuta myöten.
Tuotu ukko iskemäh,
Virokannas viilemäh,
Palvanen pitelemäh;
Härkä päänsä häilähytti,
Mustat silmänsä mulisti,
Ukko kuuseh kavahti,
Palvanen pajuille pääsi,
Virokannas vitsasille.
[- -] virren laulajalle,
Saparo sanan sepille,
Kuulla noien kultaseni,
Tietä mielitehtoseni.

(SKVR I2:892)[14]»

Runonlaulaja ei pelkästään painanut mieleensä kuulemiaan runoja sellaisinaan, vaan muokkasi itselleen runoista oman toisinnon, joka sekään ei kahdesti ollut koskaan samanlainen hänen itsensäkään esittämänä. Yhdistelemällä aiheita ja runoja hän loi uudenlaisia kokonaisuuksia. Arhippa Perttusta on pidetty myös luomisvoimaisena runoilijana, jonka runokielen hallinta ja kyky muokata ja uudistaa runoja on ollut poikkeuksellinen. Hän osasi muunnella, esittää samat asiat eri sanoin. Hän hyödynsi myös kertausta taitavasti. Lönnrotin mukaan Arhipan runot olivat selkeitä ja hyvässä järjestyksessä, ja Arhippa olikin Lönnrotin tavoin kiinnostunut vanhoista runoista ja pohtinut eri runojen yhtymäkohtia sekä muokannut niistä mieleisiään kokonaisuuksia.[1]

Arhippa ja Miihkali Perttusen runot julkaistiin yksissä kansissa vuonna 2009.[15]

Arhippa Perttunen vietti lapsuutensa suurperheessä, joka koostui isoisästä jälkeläisineen sekä heidän perheistään. Koska talossa oli 1770-luvulla paljon miestyövoimaa, Arhipan setä Prokko pakkovärvättiin sotaväkeen vuonna 1770 ja Arhipan isä Iivana kuusi vuotta myöhemmin, Arhipan ollessa noin seitsemän vuoden ikäinen. Kun Arhipan isoisä, perheen patriarkka Potappa Homanpoika Perttunen kuoli myös samana vuonna, Arhippa joutui jo varsin nuorena ottamaan vain hieman vanhempien setiensä kanssa vastuuta perheen elatuksesta. Veli Vasselei joko kuoli tai muutti pois ennen vuotta 1793, koska rippikirjan mukaan Arhippa asui tuolloin äitinsä ja kahden siskonsa kanssa suvun kantatalossa Latvajärvessä.[3][1]

Arhippa Perttunen avioitui 1790-luvulla vuonna 1774 syntyneen Fedosja Jyrintyttären kanssa ja tuli sukunsa kantatalon isännäksi. Heidän lapsiaan olivat useista lähteistä koostettujen tietojen mukaan Matti eli Matvei (synt. 1794), Riiko (synt. 1798), Iivana (1800–1802), Anna (synt. 1804), Ohvo (synt. 1805), Jouki (synt. 1808), Vassa (synt. 1810) ja Miihkali (1817/1818–1899[6]), joista nuorimmasta tuli myöhemmin toinen tunnettu runonlaulaja Miihkali Perttunen eli Arhippaini Miihkali.[1][7] Arhipan "Valtasen termällä" Latvajärven kylän keskellä sijainnut talo oli hyvin toimeentuleva.[3]

Arhippa Perttuselta kerätyillä runoilla on ollut erittäin suuri vaikutus Kalevalan sisältöön ja rakenteeseen.[1] On arvioitu, että Kalevalan Vienasta kerätyistä runoista peräti neljäsosa, noin 6 000 kalevalamittaista säettä, olisi peräisin häneltä. Hän lauloi kolmanneksen Kalevalan runoista.[16][17] Perttusen merkitystä kuvastavat lukuisat hänelle annetut kunnianimet, kuten ”runokuningas” (Julius Krohn), ”kunnianarvoinen Arhippa” (F. Ohrt), ”Suuri Arhippa” (J. V. Miesmaa), ”suuri runojen patriarkka” (Väinö Salminen), ”Vienan suuri laulutaatto” (Samuli Paulaharju) ja ”mestari yläpuolella muiden” (A. R. Niemi). I. K. Inhan mukaan Perttunen ”kohosi ympäristöstään niin korkealle, ettei yksikään niiden seutujen runonlaulaja voinut vetää hänelle vertoja”, A. A. Borenius puolestaan pitää tätä ”etevimpänä kaikista runonlaulajista”. Lönnrot antaa Perttusesta kuvan entisen perinteen vaalijana ja ihailijana, miehenä, joka on elänyt uuteen aikaan oman aikansa edustajana. On selvää, että nämä kirjoitukset ovat osaltaan olleet muokkaamassa mielikuvaa Arhippa Perttusesta runonlaulajana ylitse muiden.[10] Hän oli kuitenkin suuri runonlaulaja myös aikalaistensa silmissä.[1]

Arhippa Perttusesta ei ole olemassa aikalaiskuvaa. Hän oli pyytänyt muistelijoita tuomaan haudalleen ristin sijasta kiviä, koska ne eivät lahoa. Aikaa myöten kivistä kasaantuikin suuri kumpu, jonka paikka sittemmin unohtui. 1960-luvulla Neuvosto-Karjalan viranomaiset rakensivat Latvajärven Kalmosaareen kivikasan Arhipan haudaksi, kun oikeaa hautaa ei löytynyt ja sille piti jättää Karjalan Kirjailijaliiton muistolaatta. 1980-luvulla kumpu avattiin ja Arhippana esitetyn miehen pääkallon perusteella hänestä tehtiin muotokuva; tosiasiassa kummun alla olivat täysin väärän miehen jäännökset. Oikea Arhippa Perttusen hauta löydettiin vasta vuonna 1996.[18]

Vienalaisessa perimätiedossa Perttusesta muistetaan ennen kaikkea ulkomuoto, samalla kun henkiset ominaisuudet jätetään pääosin syrjään.[10] Arhipan vyöremmin kerrotaan olleen ”arssinan ja kolmen korttelin pituinen” ja ylettyneen helposti runonlaulajan vartalon ympäri.[3] Hänen kerrotaan kerran rukiita kannettaessa ehdottaneen tovereilleen Ivaskaiselle Jyrille ja Iivanalle: ”Kuotetah, vel’l’et, kuka pitimmän matkan juokšou.” Toiset väsyivät pian, mutta Perttunen juoksi viisi nelikkoa rukiita selässä pitkän matkan muiden edelle.[6] Latvajärveläiset Iknattanen Iivana ja Riikonen Iivana, joista jälkimmäinen oli Arhippa Perttusen pojanpoika, kertoivat vuonna 1879 Kuopiossa, kuinka Arhippa oli ”verraten pienikokoinen, verraten tukeva mies”, lyhyt- ja paksusorminen, mutta ”ihmeen väkevä”. Hän kuljetti helposti metsästä tuoreen pölkyn, jota kuivattunakaan ja veistettynä tuskin yksi mies kykeni kohottamaan. Arhippaa kunnioittivat sekä nuoret että vanhat, ja ”jos joku tai mikä hyvänsä asia kotona oli, niin hän oli kylän puolesta evušmieš”.[10] Kuvanveistäjä Alpo Sailo laati 1940-luvulla perimätiedon pohjalta Arhippa Perttusta esittävän patsaan, jossa on käytetty mallina myös tämän tuolloin eläneitä jälkeläisiä ja muita sukulaisia.[19]

Arhipan ja hänen sukunsa taustaa on yritetty selvittää usean vuosikymmenen ajan, toistaiseksi tuloksetta.[1] Perimätieto kertoo suvun tulleen alkujaan Oulujokivarresta "Perttulan kylästä" neljä tai viisi sukupolvea ennen Arhippaa.[4] DNA-testit puhuvat kuitenkin teoriaa vastaan: Oulujoen Perttuset kuuluvat Muinais-Karjalasta periytyvään, skandinaavistaustaiseen haploryhmään I1a2c1, kun taas Arhipan pojanpojanpojanpojanpoika kuuluu haploryhmään N1c1, sen savolaiseen ryhmään. Tämän perusteella Perttusen suku olisi kulkeutunut alkujaan Käkisalmen tai Laatokan suunnalta Savoon ja sieltä luultavasti Suomen Pohjois-Karjalan kautta Vienaan.[20] Miihkali Perttusen pojanpojan vaimo Tatjana Perttunen on puolestaan kertonut, että Perttusten suku olisi kotoisin Muhokselta, ja että sen ensimmäinen edustaja Latvajärvellä olisi ollut 1600-luvun loppupuolella vävyksi tullut Juho eli Ivan Perttunen; samoin Miihkali Perttunen kertoi sukunsa kantaisän karanneen rajan taakse Muhosjoelta, koska oli karjalainen.[21] Vuoden 1711 tulliluettelossa todella mainitaan Kajaanin markkinoilla käynyt vienalaiskauppias nimeltä Juho Perttunen.[11] Joka tapauksessa Arhippa Perttusella oli sukutaustaa Suomen puolelta: hänen isoäitinsä Irina Ignatjevan (synt. 1722) isän Ignat Simanovin mainitaan vuodelta 1763 peräisin olevassa asiakirjassa olleen kotoisin Voikulasta Ruotsin puolelta. Asiakirjassa ei kuitenkaan mainita, että hän olisi ollut Ruotsin kansalainen.[21]

Toisen tarinan mukaan Perttusen suku polveutuisi eräästä Mantso-nimisestä miehestä ja kolmannen mukaan kantaisä olisi tullut "Orihvedeltä" Pohjois-Karjalasta. Erään tiedon mukaan Mantsonvaaran Perttuset olisivat lähtöisin Vienanmeren takaa. Perttulankylässä Oulun liepeillä asuva Erkki Perttunen on muistellut, että hänen suvustaan olisi lähtenyt Vienaan mahdollisesti eräs Johan Perttunen, joka syntyi noin vuonna 1665 Perttulan kylässä, Oulunsuun Perttusessa. Myös asiakirjatietojen mukaan Oulunsuun Perttusten suvun jäsen on 1630-luvulla paennut Venäjälle miestapon seurauksena mukanaan kaksi veljeään Erkki ja Olli. Perttusia on elänyt myös Pohjois-Karjalassa (Päckö Bärtulin v. 1637 Tohmajärvellä) sekä Joutsassa ja Ylikiimingissä, joista viimeksi mainittu suku on perimätiedon mukaan lähtöisin Vienasta.[20]

• Saarinen, Jukka: ”Perttunen, Arhippa (1769–1841)”, Suomen kansallisbiografia, osa 7, s. 642–644. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-448-7. / Teoksen verkkoversio.
• Saarinen, Jukka: Runolaulun poetiikka: Säe, syntaksi ja parallelismi Arhippa Perttusen runoissa. Diss. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2018. ISBN 978-951-51-3918-4. Tiivistelmä.

• Arhippa Perttunen – Karjalan suurin runonlaulaja (1762–1841)
• Karjalan heimo: Perttusen suvun vaiheet 1700-luvulla