Arabien valloitusretket

Länsimaissa on laajimmin hyväksytty islaminuskoisten lähteiden tarjoama näkemys, jonka mukaan valtakunta syntyi Arabian niemimaalta alkunsa saaneena invaasiona, jonka alkupisteenä oli profeetta Muhammedin pyhään sotaan innostava uskonnollinen julistus Mekassa ja Medinassa vuosina 610–632. Muhammed olisi vallannut sotilaallisesti pääosan niemimaasta, minkä jälkeen hänen seuraajansa, neljä oikeaan johdettua kalifia olisivat kukin vuorollaan suunnanneet sotaretkensä kahta suurvaltaa vastaan. Sotaretkien kuvaukset islamilaisessa perimätiedossa ovat paikoin yksityiskohtaisia, mutta kerrotuista suurtaisteluista ei ole löydetty mitään arkeologisia jälkiä. Paimentolaisten sotamenestyksen syyksi esitetään useimmin islamin synnyttämä uskonkiihko. Islamilaisen käsityksen mukaan islamin menestys oli ennalta määrätty ja johtui Jumalan tahdosta.[3]

Länsimaissa esitettyjen vaihtoehtoisten teorioiden mukaan valtaajat eivät olleet muslimeja[4] tai identiteetiltään arabeja[5],eivätkä tulleet suurvaltojen ulkopuolelta.[4][6] Valtaan nousseet paimentolaisryhmät olisivat sen sijaan olleet Lähi-idässä ja sassanidien Persiassa jo asuneita beduiiniheimoja, jotka uskonnoltaan olivat joko pakanoita tai osittain kääntyneet kansanomaiseen itäiseen kristinuskoon. Heimot olisivat palvelleet apujoukkoina suurvaltojen sodissa molemmilla puolilla rintamaa ja tilaisuuden tullen kukistaneet heikkouden tilaan joutuneet isäntänsä.[4] Suurvaltojen romahdus paimentolaisinvaasion edessä olisi johtunut pitkästä kehityksestä, jossa ilmaston kuivuminen ja kulkutaudit[7][8][9] olivat heikentäneet perinteisten maatalousyhteiskuntien puolustuskykyä. Paimentolaiskansojen ekspansio olisi päättynyt, kun Euroopan väkiluku ja vauraus alkoivat jälleen kasvaa.

Ensimmäinen historiallisesti varmistettu arabihallitsija on Syyrian Damaskoksessa vaikuttanut Muawija (661–680), jonka hallussa olleisiin alueisiin kuuluivat Syyrian ohella Egypti ja Pohjois-Afrikan rannikot Tunisiaan asti, Arabian niemimaa, Mesopotamia ja Persia. Islamilaisessa selityksessä häntä pidetään oikeaan johdettujen kalifien seuraajana, joka sai asemansa sisällissodassa. Revisionistisessa historiankirjoituksessa hän on beduiiniheimojen keskinäisten välienselvittelyjen voittaja, jota edeltävästä ajasta ei tiedetä juuri mitään. Muawijan perustamassa umaijadidynastiassa virkakielenä oli aluksi kreikka. Islaminuskossa häntä pidetään islaminuskosta luopuneena ja rappeutuneena hallitsijana, koska merkkejä islamista ei hänen ajaltaan ole löytynyt.[10] Revisionistisen historiankirjoituksen mukaan merkkien puuttumisen syynä oli se, ettei islamia vielä ollut syntynyt.^lähde?

Kuoleman enkeli kolkuttaa oveen ruttoepidemian aikana. On arveltu että yli 500 vuotta kestänyt kulkutautien aika Välimeren alueella heikensi vanhoja maatalousyhteiskuntia.

Arabivaltion nopea ekspansio on pysynyt historiantutkimuksen ihmettelyn kohteena.[11] Poliittisten muutosten alkusyynä on yleisesti pidetty islamin nousua Arabian niemimaalla asuneiden paimentolaisten uskonnoksi. Muslimit olisivat lähteneet kalifin johdolla pyhään sotaan viedäkseen Jumalan lain koko maailmaan profeetta Muhammedin ilmaiseman Allahin tahdon mukaisesti. Valloitusten tärkein menestystekijä olisi ollut paimentolaisten uskonkiihko, jonka edessä armeijatkin taipuivat.[12][13]

Läntiset tutkijat ovat esittäneet tapahtumille muitakin selityksiä. Niiden mukaan valtavan paimentolaisvaltion synnyn taustalla oli vanhojen maatalousvaltaisten imperiumien pitkään kypsynyt kriisi, joka sai ne lopulta romahtamaan. Valtakunnat olivat kärsineet 100-luvulta alkaen epidemioista, kuten rutosta, jotka olivat supistaneet niiden asukaslukua. Vuoden 165 ruttoa seurasi Välimeren alueella yli viisisataa vuotta kestänyt kulkutautien aiheuttama väestökato.[14][15][16] Vuonna 524 alkaneen Justinianuksen ruton jälkeen Välimeren alueen väkiluku oli pienimmillään sitten Rooman valtakunnan nousun.[17] Lisäksi 500-luvulla tapahtunut ilmastonmuutos oli ilmeisesti vähentänyt sateita ja viilentänyt ilmastoa.[14][18][19] Persiaan vaikutti myös se, että jokivedellä tapahtuneen keinokastelun hitaasti aiheuttama suolaantuminen oli alkanut tuhota ennen viljavaa peltomaata.[19] Valtakuntien väestön arvellaan kulkutautien johdosta vähentyneen kolmanneksesta puoleen.[20] William McNeillin mukaan suurvaltojen demografiset tuhot selittivät paimentolaisheimojen sotamenestystä 600-luvulla.[16]

Jo 1800-luvun lopulta alkaen monet tutkijat, kuten Caetani, ovat katsoneet, että valloitusten motiivina ei ollut uskonto, vaan pyrkimys kohentaa omia elinoloja. Muuan peruste tähän on, että islaminuskoon ei kuulu lähetystehtävää, vaikka myöhemmin šarialakiin kuuluikin vaatimus pyhästä sodasta. Caetanin mukaan ilmaston kuivuminen, inaridimento, ajoi paimentolaiset etsimään uusia laidunmaita.[21] Kulkutaudit eivät toisaalta iskeneet samalla voimalla harvalukuiseen paimentolaisväestöön kuin tiheisiin kaupunkeihin.[16] Ilmastonmuutos olisi näin heikentänyt maatalousyhteiskuntia ja ajanut paimentolaiset liikkeelle. Toisaalta tautien aiheuttama demografinen tasapaino olisi hitaasti heilahtanut paimentolaisväestöjen hyväksi. Kaikille paimentolaisyhteisöille ominainen sotaisuus ja taipumus saalistukseen antoi niille yllykkeen parantaa asemiaan, kun siihen tarjoutui tilaisuus.[22] Tilaisuuden tarjosi Bysantin ja Persian sota, joka edelleen heikensi molempia valtakuntia.[23]

Arkeologi Yehuda Nevon mukaan valtakunnat eivät sortuneet ulkoiseen valloitukseen, vaan valta siirtyi paikallisille arabiheimoille, jotka olivat toimineet molempien valtakuntien apujoukkoina ja rajavalvojina.[4] Robert Hoyland yhtyy osittain näihin ajatuksiin.[24] Nevon mukaan Bysantin suhteen kyse oli suhteellisen rauhallisesta vallansiirrosta, jossa alueita jo hallinneet heimot saivat entistä itsenäisemmän aseman Bysantin vasalleina.[25] Persiassa koko valtajärjestelmä romahti, mitä osoittivat sisällissodat ja nopeat vallanvaihdot: kahdessa vuodessa vallasta syöstiin kymmenen monarkkia.[26] Sodat Bysanttia vastaan olivat lisäksi verottaneet kuninkaallisen armeijan kokoa.[27]

Uusien vallanpitäjien on perinteisesti katsottu olleen arabeja, mutta olettamus on viime aikoina kiistetty. Peter Webbin mukaan paimentolaisheimot eivät vielä olleet etniseltä identiteetiltään arabeja, vaan heistä tuli sellaisia vasta seuraavien vuosisatojen aikana, jolloin arabi-identiteetti kehittyi yhteisen kielen, uskonnon ja aseman pohjalta.[5] On myös katsottu, että valtaan nousseiden nomadien uskontona ei aluksi ollut islam, joka olisi syntynyt vasta 700-luvun lopulla abbasidien noustua valtaan.[28] Erilaisten näkemysten syynä on se, että 600- ja 700-lukujen tapahtumista on vähän aikalaislähteitä.[29]

Muuan mahdollisesti liioiteltu näkemys koskee oletettua uskonnollista antagonismia. Esimerkiksi Pohjois-Afrikassa ei ole merkkejä laajasta kirkkojen tuhoamisesta, ja väestön enemmistön kääntyminen kristinuskoon tapahtui vasta tuhatluvulle tultaessa. Tunisian Sbeitlassa oli 600-luvulla kahdeksan kirkkoa, mutta yhtään niistä ei tuhottu beduiinivalloituksen yhteydessä.[30] Al-Andalusissa kirjoitettu Vuoden 742 kronikka kuvaa beduiinivalloitusta, mutta ei käsittele valloittajien uskontoa.[31]

Arabivaltakunnan synnyllä oli valtava vaikutus maailmanhistoriaan. Vakiintuneen käsityksen mukaan islam syntyi valmiina uskontona, joka sitten levisi valloitusten myötä. Toisen näkemyksen mukaan paimentolaisväestöjen kansanomaisella tavalla omaksumasta itäisestä kristinuskosta kehittyi vasta ajan mittaan ja vahvan persialaisen vaikutuksen alaisena uusi uskonto, islam, joka hitaasti levisi jo vallatulle alueelle.

Arabivaltion väestön enemmistö oli pitkään kristittyjä, juutalaisia tai zarathustralaisia. Vasta uuden vuosituhannen puolella enemmistö vallattujen maiden alamaisista oli kääntynyt muslimeiksi.[32] Näin syntyi omaperäinen islamilainen sivilisaatio, joka alkoi levitä myös arabivaltakuntien ulkopuolelle lähinnä paimentolaisten asuttamaan Keski-Aasiaan ja Afrikkaan. Arabian kieli syrjäytti valloitetuilla alueilla kreikan ja paikalliset berberikielet mutta ei vanhaa sivistyskieltä persiaa. Vanha antiikin sivistys suurimmaksi osaksi tuhoutui, mutta tilalle syntyi 800-luvulta alkaen persialais-arabialainen kulttuuri, joka satojen vuosien ajan oli tieteenharjoituksessa maailman edistynein. Tieteen nousu johtui sysäyksestä, jonka kreikkalaisen tieteen kääntäminen arabiaksi oli antanut.

Euroopalle poliittinen kehitys oli turmiollinen, sillä arabivaltakunnat saartoivat Euroopan ja katkaisivat sen kauppayhteydet itään. Tämä vaikutti osaltaan Euroopan taloudelliseen taantumiseen 600-luvulta alkaen.[33][16] Euroopan painopiste siirtyi Välimereltä pohjoiseen, missä ensimmäinen kulttuurin renessanssi alkoi Kaarle Suuren hovissa 800-luvulla.[34]

Valloittajat perustivat tukikohdikseen uusia varuskuntakaupunkeja (amsar) kaikkialle muualle paitsi Syyriaan. Näitä olivat Kufa ja Basra Mesopotamiassa (molemmat lähellä olemassa olleita kaupunkeja Hiraa ja Ubullaa). Egyptiin syntyi Fustat lähelle roomalaisten tukikohtaa Babylonia ja lähelle nykyistä Kairoa.[35] 700-luvulla Espanjan valloituksen jälkeen syntyi Córdoba, joka korvasi keskuksena visigoottien hallintokaupunki Toledon.

Islamilainen kirjallisuus alkoi myöhemmin nähdä islamilaisen valtakunnan synnyn Jumalan tahdon osoituksena ja enteenä lopun ajoista. Kristityt, juutalaiset ja zarathustralaiset näkivät arabivalloituksen merkkinä Jumalan vihasta. Ristiretkien aikaan kirjoittaneet muslimit laativat siitä pseudohistorioita tarjotakseen esikuvia sotaan kristittyjä vastaan. Kirjoittajiksi ilmoitettiin usein kuuluisa varhainen historioitsija al-Waqidi. Valloituskertomuksia myös muokattiin verotustarkoituksessa, sillä vaaditun veron suuruus alkoi määräytyä sen mukaan, oliko valloitusta vastustettu.[36]

Keskiajan muslimilähteiden mukaan arabien valloitussota alkoi Arabian niemimaalta, jonne profeetta Muhammed vuonna 622 oli perustanut islamilaisen valtion alkusolun Medinan keitaalle. Sieltä hän aloitti sotatoimet entistä kotikaupunkiaan Mekkaa vastaan. Menestys johti siihen, että Mekan lisäksi puolen Euroopan kokoinen Arabian niemimaa oli valloitettu profeetan kuollessa kymmenen vuotta myöhemmin. Ibn Hisham kertoo Muhammed-elämäkerrassaan ensimmäisestä taistelusta, joka oli Mekkaan menevän kauppakaravaanin ryöstö.[46] Tätä Badrin taistelua seurasi Uhudin taistelu, jonka muslimit hävisivät ja sen jälkeen Vallihautasota, missä mekkalaiset epäonnistuivat yrityksessä vallata Medina. Vuonna 630 Muhammed valloitti Mekan, josta oli paennut kahdeksan vuotta aikaisemmin.[47] Kaikkiaan Jumalan lähettiläs suoritti Ibn Hishamin mukaan 27 sotaretkeä ja lähetti 38 pienempää sotaretkeä toisten alaisuudessa ympäri Arabian niemimaata mutta myös Syyriaan ja Palestiinaan.[48]

Skeptikkojen mielestä Muhammedin valloitukset ovat myyttejä, koska niitä koskevat tiedot ovat peräisin vasta 700-luvun jälkipuoliskolta. Eräiden mukaan Muhammed oli historiallinen henkilö, mutta hänen luomansa uskonnollinen liike oli vain yksi osapuoli 600-luvun kaaoksessa.[49] Jotkut tutkijat kiistävät tämänkin.[50]

Islaminuskon mukaisesti kalifin velvollisuus oli sotia juutalaisia, kristittyjä ja zarathustralaisia vastaan, kunnes he kääntyivät muslimeiksi tai ainakin alistuivat ja suostuivat maksamaan veroa.[51] Islamilainen perimätieto kertoo, että Muhammedin jälkeen muslimit noudattivat uskonnollista velvollisuutta ja jatkoivat valloituksia neljän oikeaan johdetun kalifin johdolla. Kalifit olivat Abu Bakr (632–634), Umar (634–644), Uthman (644–656) ja Ali ibn Abi Talib (656–661). Valloitusretket suuntautuivat Palestiinaan, Syyriaan, Irakiin, Egyptiin ja Persiaan. Pohjoiseen tunkeutuminen toi arabit vastakkain bysanttilaisten ja sassanidien suurten valtakuntien kanssa. Arabit löivät Bysantin ja Persian armeijat suurissa tuhoamistaisteluissa. Koko Persia sekä Bysantin Lähi-idän provinssit liitettiin islamilaisen umman alueeseen.[52]

Lähes kaikki suuret ratkaisutaistelut käytiin islaminuskon mukaan kalifi Umarin (634–644) hallitessa. Perimätiedon mukaan hänen aikanaan valloitettiin Pohjois-Egypti ja ne alueet, jotka nykyisin kuuluvat Israeliin, Jordaniaan, Libanoniin, Irakiin, Iraniin ja Kuwaitiin. Perimätiedon antamat vuosiluvut ovat toisinaan epätarkkoja, mutta niiden nojalla ilmoitetaan, että muslimit valloittivat Damaskoksen heti Ajnadayn taistelun jälkeen vuonna 634[53] tai vuonna 636[54] ja Antiokian vuonna 636 heti Jarmukin taistelun jälkeen vuonna 636.[55] Jerusalem vallattiin vuonna 636,[56] 637[56] tai 638.[56][57] Egyptin valloituksesta on kertonut Ibn Abd al-Hakam (n. 805–871).[58] Arabit etenivät Egyptiin vuonna 639 ja valtasivat Aleksandrian vuonna 642[59] ja uudelleen vuonna 646.[60] Persian valloitus alkoi perimätiedon mukaan Qadisiyyan taistelusta vuonna 634 tai 637 ja huipentui Nahavandin taisteluun, joka käytiin vuonna 639, 640, 641[54] tai 642.[61] Persian koilliskulma Khorasan valloitettiin vuonna 654.[54]

Seuraava kalifi Uthman (644–656) oli profeetan vävy. Hänen toimestaan vallattiin Muawijan johdolla Kypros vuonna 649.[62] Egyptin valtauksen jälkeen arabit etenivät al-Hakamin mukaan Pohjois-Afrikkaan vuonna 647, missä roomalaiset voitettiin Tunisiassa Sbeitlan kaupungin edustalla Amrin johdolla.[63]

Jotkut arabistit pitävät oikeaan johdettuja kalifeita myytteinä, koska heidän historiallisuudestaan ei ole löytynyt tukea aikalaislähteistä, kuten kolikoista tai piirtokirjoituksista. Ensimmäinen historian tunnistama kalifi on vasta Muawija.[64] Hugh Kennedyn mukaan oppi neljästä oikeaan johdetusta kalifista vahvistettiin osaksi oikeauskoista islamia vasta1000-luvun alussa.[65]

Islamilaisen kertomuksen mukaan kalifaatti voitti bysanttilaisarmeijan kahdessa suuressa taistelussa, joista ensimmäinen tapahtui Ajnadaynissa Gazan lähellä vuonna 634. Siellä 10 000 sotilaan arabiarmeija kukisti roomalaisarmeijan surmaten jopa 150 000 Bysantin sotilasta. Varhaisin taistelua koskeva tieto on peräisin latinankielisestä Fredegariuksen kronikasta 658/660, joka kertoo saraseenien valloituksista. Katkelma voi kuitenkin olla myöhemmin tehty lisäys. Bysanttilaiset lähteet eivät tunne taisteluita.[66]

Seuraava taistelu kerrotaan käydyn Jarmukissa lähellä Golanin kukkuloita vuonna 636. Jarmuk on Jordanin sivujoki. Taistelun voittaneessa arabiarmeijassa oli Al-Tabarin mukaan 40 000 sotilasta, kun taas roomalaisarmeija käsitti 200 000 sotilasta, joista 120 000 surmattiin. Tabari kertoo 900-luvulla Jarmukin taistelusta Historian 12. osassa,[67][68] mutta kovin epätarkasti.[67] Tabari toteaa, että taistelu oli ankara, mutta lopulta muslimit voittivat. Yksityiskohtaisemmin Tabari kertoo siitä, mistä taistelun aikana keskusteltiin ja minkä nimiset muslimit kaatuivat.[68]

Taisteluja koskevat lähdetiedot ovat niin hataria ja myöhäisiä, että näitä suurtaisteluja on myös pidetty myöhemmin syntyneinä kertomuksina.[69]

Orientalisti Stefan Heidemann on arvellut, että arabit pitivät itseään aluksi imperiaalisen Bysantin vallan perillisinä, mikä sai heidät myöhemmin yrittämään myös Konstantinopolin valloitusta.[70] Arabian kieleen tuli sana "rumi", jota esimerkiksi Marokossa käytettiin tarkoittamaan kaikkia eurooppalaisia vielä 1800-luvulla.[71]

Sassanidien valtakunta tuhottiin samoin kahdessa suurtaistelussa.[72] Ensimmäinen käytiin Qadisyyassa nykyisen Irakin alueella vuonna 634 tai 637. Al-Tabarin mukaan 12 000 miestä käsittävä kalifaatin armeija löi sassanidien 120 000 miestä ja 30 elefanttia käsittäneen armeijan ja tuotti sille 22 000 kaatuneen tappiot.[73] Seurauksena oli Mesopotamian joutuminen kalifaatin haltuun. Lopullinen yhteenotto tapahtui vuonna 642 eli kahdeksan vuotta myöhemmin Nahavandissa (639, 640 tai 642), joka oli Bagdadin ja Teheranin puolivälissä. Kalifaatin armeijassa oli Al-Tabarin mukaan 30 000 sotilasta, sassanideilla noin 100 000 miestä.[74][75] Voitto kallistui nytkin muslimeille, ja lopputuloksena iranilaisen sassanidivaltion romahdus.[75] Myös näiden suurtaistelujen historiallisuus on kyseenalaistettu lähdeongelmien takia.

Muawija on ajallisesti ensimmäinen arabikuningas, jonka historiallisuus on varma aikalaislähteiden perusteella. Hänen dynastiaansa koskevat tiedot ovat kuitenkin epävarmoja.[76] Historiakriittinen tutkimus on pitänyt häntä Bysanttia palvelleena kenraalina, joka selviytyi voittajana beduiiniheimojen keskinäisistä taisteluista. Islamilaisen perimätiedon mukaan hän oli Syyrian emiiri, joka anasti kalifin aseman Alin jälkeen epäoikeudenmukaisesti itselleen ja perusti vuoteen 750 asti kestäneen umaijadien dynastian. Islaminuskon mukaan umaijadit eivät olleet sukua profeetta Muhammedille, vaikka olivat samaa mekkalaista heimoa, quraišeja. Alun perin he olivat jopa Muhammedin vihollisia. Sekä sunnit että šiiat pitävät umaijadeja islamin pettureina.[77]

700-luvun alussa umaijadit olivat laajentaneet alueidensa itärajan jo Intian ja Kiinan rajoille. Koko Pohjois-Afrikan umaijadit valloittivat hitaasti vuosien 642 ja 700-luvun alun välillä. Umaijadit eivät koskaan saaneet siellä lujaa otetta. Heidän valtansa rajoittui rannikon kaupunkialueisiin, kun taas paimentolaisuutta harjoittavat berberiheimot säilyttivät itsenäisyytensä.[78] Vuonna 711 arabit hyökkäsivät Espanjaan ja valloittivat sen nopeasti. Pääosa hyökkääjistä oli Pohjois-Afrikan berbereitä, jotka valloitusten jälkeen olivat alkaneet sotia arabien rinnalla.[79] Arabit ulottivat yksittäisiä jihadistisia ryöstöretkiä myös kauas Galliaan, kuten Poitiersiin vuonna 732.[80]

Damaskoksesta käsin hallinneet umaijadikalifit törmäsivät valtapiirinsä reunoilla kapinoihin, joiden taltuttaminen ei onnistunut. Umaijadit menettivät ensin otteensa Pohjois-Afrikasta. Lopullinen häviö koettiin Iranin koillisesta Khorasanin maakunnasta alkaneelle abbasidikapinalle, jonka johtajia olivat abbasideiksi itseään kutsuneet arabit. Abbasidien oman historiankirjoituksen mukaan he palauttivat valtakuntaan kadoksiin joutuneen alkuperäisen islamin.[81] Arabivaltakunta ei kuitenkaan enää laajentunut, vaan alkoi murentua. Ensimmäiseksi siitä irtosi Espanja ja Pohjois-Afrikan rannikko Tunisiaan asti. Näillä alueilla abbasidit eivät saaneet enää vakiinnutettua asemiaan.[82]

Valloituskertomusten pysyvä teema on vihollisen valtava määrällinen ylivoima. Vihollisarmeijan tyypillinen koko on 100 000 sotilasta, jota vastassa on esimerkiksi 20 000 muslimia, kuten Jordanin laaksossa Fihlin luona. Vihollisista kaatui 7 000 ja muslimeista 17. Kesarean taistelussa kuolleita bysanttilaisia oli 100 000. Qinnasrinissa 2 000 muslimia löi 30 000 miehen bysanttilaisarmeijan.[93] Tarinaan kuuluu, että bysanttilaiset olivat ensiluokkaisissa sotavarusteissa mutta muslimit tavallisissa arkivaatteissaan. Kalifi Abu Bakr joutuikin toteamaan, että yksi muslimi vastasi taistelussa tuhatta monijumalaista sotilasta.[94]

Historiikeissa kerrotaan, että muslimit olivat miehiä, jotka rakastivat kuolemaa enemmän kuin polyteistit viiniä. Muslimin rakkaus jihadiin oli suurempaa kuin heidän rakkautensa esikoispoikaansa kohtaan. Abu Bakrin kerrottiin neuvoneen: "elä kuin jihadisti ja kuole marttyyrin kuolema". Pseudo-Waqidi, joka kirjoitti ilmeisesti ristiretkien aikaan, toistelee sanoja jihad ja marttyyri melkein joka sivulla.[95]

Huolimatta siitä, että hyökkäävät muslimit pääsivät käsiksi ylellisiin mukavuuksiin, joita heidän valtaamansa kehittyneemmät sivilisaatiot tarjosivat, muslimit vastustivat kiusausta ja elivät islamin lain mukaisessa vaatimattomuudessa. Kyse ei ollut pelkästään uskontojen erosta vaan erilaisesta moraalista. Jopa vastustajat panivat merkille muslimien vaatimattomuuden: he eivät syö ennen nukkumista eivätkä aamulla herättyään vaan ainoastaan imeskelevät hammastikkua.[96]

Tämä lause toistuu raporteissa muslimien vastustajien puheena. Nämä kertovat muslimien kilpailevan keskenään nuolien ampumisessa samalla kun lausuvat ääneen Koraanin säkeitä. Sellaisia vastustajia kohdatessa olisi parempi olla maan alla kuin päällä. Myös keisari Herakleios oppii, että muslimit voittavat määrällisestä alivoimastaan huolimatta, koska he rukoilevat öisin, paastoavat päivisin, täyttävät lupauksensa, kehottavat hyvään ja kieltävät pahan.[97]

Valloitushistoriikit sisältävät esimerkkejä kalifien tasa-arvoisuudesta muiden muslimien kanssa. Neuvottelijoiden on vaikea erottaa kalifia muiden joukosta, sillä tämä pukeutuu vaatimattomasti, kulkee kävellen ja syö vieläpä vaatimattomampaa ruokaa kuin muut.[98]

Islamilaisten valloittajien vastustajat ylistävät muslimilähteissä toistuvasti Profeetan seuraajien moraalia ja heidän hengellistä ylemmyyttään.[99] Persiassa kaupungin asukkaat tervehtivät valloittajina saapuvia muslimeja, jotka ovat vapauttaneet heidät pahan vallasta. Bysantin puolella pappi toteaa: "Totuus kuuluu näille ihmisille". Palmyran kuvernööri tunnustaa, että arabit ovat "rauhallisia, oikeudenmukaisia ja hyväluonteisia ihmisiä, jotka vastustavat pahuutta ja korruptiota." Myös juutalaiset asettuvat muslimien puolelle.[100]

Muslimihistoriikit kertovat, miten profeetta Muhammed oli jo ennustanut taistelujen kulun. Myös viholliset ovat saaneet tiedon Profeetan ennustuksista, mikä laskee heidän taistelutahtoaan, koska Jumala on muslimien puolella. Keisari Herakleios esimerkiksi jylisee armenialaiselle kenraalilleen Vahanille: "Nämä arabit tulevat ehdottomasti hallitsemaan maita kruununi alla." Muslimit saavat voitoistaan selvät merkit myös tähdistä ennustajilta.[101]

Kun ottaa huomioon muslimien moraalisen ylemmyyden ja heidän ennalta määrätyn voittonsa, kääntyminen islamiin on odotetusti nopeaa. Mitä korkeampi asema käännynnäisellä on, sitä parempi. Yarmukissa islamiin kääntyy Bysantin lähettiläs. Al-Azdi raportoi toisesta lähettilään kääntymisestä ja Pseudo-Waqidi esittää useita muita tapauksia. Vangiksi jäänyt Busran kuvernöörin puoliso kääntyy islamiin nähtyään, miten hyvin muslimit kohtelevat vankejaan. Hän vaatii eroa miehestään, koska ei vielä tiedä, että tämäkin on kääntynyt.[102]

Kalifit Abu Bakr, Umar ja myös Uthman pitävät lankoja käsissään Medinasta käsin. He johtavat joukkojaan kirjeitse ja osoittavat tällöin tulevien taistelukenttien tarkkaa maantieteellistä tuntemusta. He ovat paitsi käytännön asiantuntijoita, myös moraalisia esikuvia, jotka muistuttavat Koraanin määräyksistä.[103]

Kaikki edeltävät teemat tai troopit johtavat viimeiseen: kutsuun ottaa vastaan islam. Aihe esiintyy Irakissa al-Hiran valtauksen yhteydessä, jolloin Khalid ibn al-Walid julistaa: "Kutsun teitä alistumaan Jumalalle ja islamille. Jos vastaatte kutsuun, olette muslimeita: saatte ne edut, joista he nauttivat ja kannatte ne velvollisuudet, jotka heille kuuluvat. Jos kieltäydytte, teidän on maksettava jizya -veroa. Vastaavat kutsut toistuvat myöhemmissä historiikeissa.[104]

Pääartikkeli: Persian muslimivalloitus

Vaihtoehtoisen kuvauksen mukaan suurvaltojen romahdus alkoi Bysantin ja sassanidien Persian välisestä sodasta, joka oli alkanut 602 tekosyynä Bysantissa tapahtunut vallankaappaus. Sassanidit valloittivat ensin kaikki Bysantin valtakunnan alueet Lähi-idässä ja etenivät jopa Konstantinopolin porteille asti. Käänne tapahtui 622, kun keisari Herakleios löi perusteellisesti sassanidien armeijan Armeniassa.[120] Herakleios marssi Iranin sydänmaille ja pakotti sassanidit Niniven taistelun jälkeen vuonna 627 rauhaan. Siinä sassanidit menettivät kaikki sodassa valtaamansa alueet.

Rauhansopimuksen jälkinäytöksenä Persian valtaylimystö murhasi kuningas Khosrau II:n vuonna 628, minkä jälkeen sassanidien valtajärjestelmä alkoi hajota. Khosrau II:n seuraajaksi tuli hänen poikansa Kavad II. Dynastian tilanne oli tukala. Hävityn sodan jälkeen maassa riehuivat koillisessa turkkilaiset paimentolaisheimot ja luoteessa kasaarit. Talous oli pitkän ajan kuluessa heikentynyt kulkutautien, ilmastonmuutoksen ja keinokasteltujen peltojen suolaantumisen takia. Hallitsevan luokan keskuudessa puhkesi sisällissotia, ja kahden vuoden kuluessa valtaistuimella ehti olla kymmenen hallitsijaa. Vuonna 632 oli vuorossa Khosraun pojanpoika Yazdegerd III (vallassa 632–651), joka oli valtaistuimelle noustessaan kahdeksanvuotias.[121] Kerrotaan, että hänet surmattiin pakomatkalla Mervissä, mutta tarina voi olla keksitty.[122]

Dynastian hajottua uusia vallanpitäjiä olivat Persiassa asuneet arabiheimot, joita sassanidit olivat värvänneet apujoukoiksi sodankäyntiinsä. Persialaisia olivat tukeneet etenkin Irakin etelärajoilla asuneet kristityt lakhmidit.[123][124] Kun suurvalta-armeijat hajosivat, tähän asti alistetut nomadiheimot havaitsivat, ettei niiden yläpuolella enää ollut vieraita valtiaita.[125] Alkoi niin sanottu "arabien aika", jota alettiin laskea vuodesta 622 eli vuodesta, jolloin persialaiset olivat kärsineet ratkaisevan tappion Herakleiokselle.[126][127] Valta siirtyi paimentolaisille, joiden klaanikulttuuri arvosti sotilashyveitä ja sotakuntoa.[128]

Bysantti ei kyennyt enää palauttamaan valtaansa vanhoille alueilleen, jotka se sai takaisin Persialta rauhansopimuksessa. Jo 500-luvun loppuun mennessä alueiden hallinto oli järjestetty niin, että Palestiinaa, Libanonia, Syyriaa ja Irakia oli ympäröinyt viisi paimentolaisten hallitsemaa provinssia: Gassan, Laxm/Hira, Phoinikon, Palestiina III ja Arabia. Kahta viimeksi mainittua johtivat Bysantin virkamiehet, mutta muut olivat eri tavoin autonomisia paimentolaisvaltioita. Phoinikonin hallitsijat kontrolloivat myös Palestiinan ja Arabian paimentolaisväestöjä.[129] Bysantti solmi arabiliittolaistensa (foederati) kanssa vasallisopimuksia, joiden nojalla nämä saivat Bysantin vanhat alueet haltuunsa, kun maksoivat veroa Bysantille.[130] Nevon mukaan Bysantin etuna oli luopua alueista hallitusti niin, että se voisi jatkaa niiden kanssa kauppaa. Valta siirrettiin vähitellen paikallisille eliiteille. Samalla korostettiin uskonnollisia ristiriitoja Lähi-idän kristittyjen kanssa, jolloin vältettiin tilanne, jossa hallitsija olisi lakannut suojelemasta oikeauskoisia kristittyjä.[131] Lähi-itä vajosi silti myös anarkistisen ryöstelyn kohteeksi, mitä Jerusalemin patriarkka Sofronius kuvaa vuoden 634 alussa kirjoittamassaan synodisessa kirjeessä:[132]

”Jotta katkaistaisiin kaikkien barbaarien, ja erityisesti niiden saraseenien ylpeys, jotka syntiemme tähden ovat odottamatta nousseet meitä vastaan ja riehuvat kaikkialla epäkunnioittavalla ja jumalattomalla häpeämättömyydellään … [saapukoon Kristus] pian ja tukahduttakoon heidän hullun röyhkeytensä ja toimittakoon nämä halpamaiset olennot, kuten aikaisemminkin, Jumalan määräämän hallitsijamme jalkajakkaroiksi.”

Valtatyhjiön luomassa paimentolaisten keskinäisessä välienselvittelyssä voiton peri vuoteen 640 mennessä ensin Syyriassa ja vuoteen 660 mennessä koko valtavalla alueella arabikenraali Muawija.[133] Hän on ensimmäinen alueen arabihallitsija, jonka historiallisuus on voitu todistaa.[133]

Perinteisen ja vallitsevan käsityksen mukaan valloittajat olivat islamiin vastikään kääntyneitä arabeja. Jotkut orientalistit ovat pitäneet anakronismina valloittajien uskonnon tulkitsemista islamiksi. K-H. Ohlig on esittänyt teorian, jonka mukaan Bysantin ja Persian palveluksessa olleet arabiheimot olisivat tällöin edustaneet vasta omaperäistä versiota kristinuskosta. Heidän omaksumansa kristinuskon muoto olisi ollut esi-nikealainen kristinoppi, johon ei vielä kuulunut kolminaisuusoppia tai Jeesuksen tulkitsemista Jumalan pojaksi. Kääntyminen olisi tapahtunut samalla tavalla kuin Euroopassa eli heimoittain poliittisten johtajien ja tässä tapauksessa klaaninjohtajien päätöksellä. Sille oli ominaista myös kansanomaisuus, mikä tarkoitti, ettei vielä ollut syntynyt varsinaista pappisluokkaa. Sen takia mukaan tuli myös paljon pakanallista ainesta, kuten jinnit, taikuus (esim. suurat 113 ja 114), alemmat jumaluudet (saatanalliset säkeet) sekä paimentolaisyhteiskuntien sosiaaliset normit. Sellaiselta näyttää myös Kaaban mustaan kiveen kohdistuva kunnioitus, joka muistutti Itä-Roomassa esiintynyttä meteoriittien palvontaa ja Lähi-idän Betyl -kivipatsaisiin kohdistunutta riittiä.[134] Maallikkouskonnollisuus olisi myös aiheuttanut kristillisen etiikan "latistumisen" hyötymoraaliksi, missä pääsy Paratiisiin perustui yksinkertaiseen hyvien ja pahojen tekojen yhteenlaskuun.[135]

Yehuda Nevon mielestä mukaan arabit olisivat olleet vielä vallan siirtyessä pääosin pakanoita, mutta pian sen jälkeen arabieliitti omaksui kansanomaisen juutalais-kristillisen uskon, joka runsaan sadan vuoden kuluessa kehittyi islamiksi.[130] Arkeologisten lähteiden nojalla tunnettu ensimmäinen arabihallitsija oli Muawija (661–680). Hän perusti Damaskokseen kreikan kieltä käyttävän hallinnon, jonka uskonto Volker Poppin tgeorian mukaan keskittyi Damaskokseen haudatun Johannes Kastajan kulttiin.[136] Myöhempi islamilainen historiankirjoitus pitää Muawijaa ja hänen poikiaan epäislamilaisina ja rappeutuneina hallitsijoina, mitä tukee se, että islamista ei heidän kaudeltaan ole löytynyt merkkejä.[137] Muawijan kukistuttua Bysanttia vastaan käydyn epäonnisen sodan jälkeen valtataistelu alkoi uudelleen. Sen voitti Persian Mervistä tullut Abd al-Malik ibn Marwan.[138] Hänen uskontonsa oli "muhammadismia",[139] jonka perusajatukset kirjattiin Jerusalemin Temppelivuorelle rakennetun Kalliomoskeijan friisitekstiin vuonna 691. Joidenkin mielestä kyse oli tällöin islamista, toisten mielestä edelleen kristinuskon itäisestä lahkosta.[140]

Historiallis-kriittinen tai revisionistinen näkemys arabivalloituksista on katsonut, että valloitukset eivät tulleet ainakaan täysin idän suurvaltojen ulkopuolelta, ja että niillä ei ollut keskitettyä johtoa, vaan kyse oli eri arabiheimojen liikehdinnästä. Fred Donner on arvostellut näitä käsityksiä kysymällä, miten ilman keskusjohtoa tapahtunut toiminta olisi voinut olla niin tehokasta, miten valloitus olisi voinut johtaa lopulta keskitettyyn valtaan Damaskoksessa, ja miten Mekka ja Hijaz olisi voinut muodostua arabien ideologiseksi keskukseksi ilman niihin liittyvää tosiasiallista historiallista taustaa.[141]

Länsimaiset historiantutkijat ja arabistit ovat yleensä katsoneet, että sotamenestyksen tärkein tekijä oli beduiinien kovuus ja islamilainen uskonvarmuus sekä näistä johtuva korkea taistelutahto.[148] Robert Hoyland toteaa tämän selityksen kehämäiseksi, sillä uskonvarmuus päätellään sotien lopputuloksesta. Todellisuudessa ei tiedetä, olivatko arabit uskovaisempia kuin roomalaiset tai sassanidit.[149] Arabisti Leone Caetani hyväksyi ajatuksen beduiinien kovuudesta, mutta väitti, ettei uskonnolla ollut mitään tekemistä menestyksen kanssa.[150] Suomalaiset sotahistorioitsijat ovat arvioineet, että muslimit olivat päinvastoin haluttomia sotilaita, koska islam on rauhan uskonto. Juuri tämän takia kalifit olisivat lopulta turvautuneet orjasotilaisiin.[151]

Toinen vaikuttava tekijä olisi ollut arabiarmeijan tehokas aavikkosodankäynti, joka perustui kameleihin, kevyeen aseistukseen ja näistä johtuvaan suureen liikkuvuuteen vaikeakulkuisten aavikoiden halki.[152] Eräät arvostetut historioitsijat katsovat, että juuri kameli oli islamin ensimmäisten voittojen ainoa aineellinen perusta.[153] On myös katsottu, että arabien kevyt ratsuväki oli liikkuvuutensa ohella myös itse taistelussa parempi kuin sassanidien panssaroitu raskas ratsuväki eli katafraktit.[27][154] Sotahistorioitsija John Keeganin mukaan kuitenkin kamelia ei voinut käyttää lähitaistelussa, sillä vaikka kameli sopi kantojuhdaksi ja partiointiin aavikoilla, se ei kelpaa ratsuväkihyökkäyksiin hitautensa ja itsepäisyytensä takia.[155] Myös historioitsija Hugh Kennedy toteaa, että liikkumiseen käytettiin kameleita, mutta taistelut tapahtuivat jalkaisin ja miekkaa käyttäen.[156] Saman näkemyksen jakaa Richar Bulliet.[157]

Jotkut historioitsijat ovat viitanneet sotamenestyksen selityksenä paimentolaiseen elämäntyyliin kuuluvaan klaanikulttuuriin, joka viljeli sotilashyveitä ja tiukkaa lojaalisuutta omaa sukua ja heimoa kohtaan.[158] Kaikki nomadimiehet olivat sotureita, sillä jokainen oli tottunut puolustamaan itseään tarpeen vaatiessa väkivallan avulla. Heidän joukostaan voitiin siten rekrytoida taistelijoita kaksi kertaa enemmän kuin tavallisesta siviiliväestöstä.[159] Paimentolaisperinteen mukaisesti islamilaiset historiankirjoittajat kuvailevat myös sellaisia oletettuja suurtaisteluja kuin Ajnadayn taistelu enimmäkseen yksilöllisinä kamppailuina mies miestä vastaan.[160] Arabisti Fred Donner mainitsee muslimiarmeijoiden johtajien taidot yhdeksi menestyksen syyksi.[161] Al-Tabari kuitenkin kirjoittaa 900-luvulla, että muslimit taistelivat kukin omien lippujensa alla, ja jokainen komentaja itsenäisesti ilman keskusjohtoa.[162] Näin asiaa kuvasi myös arabisti Leone Caetani, joka piti arabien taistelutaitoja primitiivisenä pienten ryhmien kahakointina.[163]

Sotahistorioitsija John Keegan katsoo, että muslimiarmeijoiden taso oli kehno, sillä arabeilla ei ollut kokemusta järjestelmällisestä sodankäynnistä eikä suurten joukkojen johtamisesta. Arabit olivat primitiivisiä sotureita, joiden suosikkioperaatio oli yllätyshyökkäys. Sodanjohto ei ollut taidokasta eikä aseistus ja sotatekniikka erityisen hyvää sekään.[164]

Historioitsija Hugh Kennedy katsoo, että muslimikomentajat olivat hyvin korkeatasoisia sotilasjohtajia.[165] Hän toteaa silti, että arabit eivät kyenneet rivistömuodostelmiin vaan taistelivat yksilöllisesti miekoin. Arabien sotavarusteista ei ole luotettavaa arkeologista tietoa, mutta Kennedy arvioi, että aseistus ei ollut kunnollista. Huoltoa ei liioin ollut, vaan jokainen sotilas vastasi omista varusteistaan ja omasta ja ratsunsa ravinnosta.[166]

Toistuvasti annettu selitys arabien voitolle on se, että Bysantti ja Persia olivat ratkaisevasti heikentyneet 25 vuotta kestäneessä sodassaan vuosina 603–628.[167] Paimentolaisheimoille oli tyypillistä harjoittaa naapurien ryöstelyä, ja siihen avautui nyt entistä laajempi tilaisuus, kun Bysantti ja Persia menettivät kykynsä pitää yllä lakia järjestystä. Esimerkkejä tällaisen sotilaallisen tyhjiön seurauksista ovat myös viikinkien perustamat valtiot sekä siirtomaiden valloitus uudella ajalla.[168]

Toinen vaikuttava seikka olivat väestön keskuudessa esiintyneet ristiriidat, joita suurvaltojen "hajota ja hallitse" -politiikka myös tarkoituksella lietsoi.[169] Khalkedonin kirkolliskokouksessa 451 hyväksytty oppi Kristuksen kahdesta luonnosta ei kelvannut Syyrian ja Egyptin kirkoille, mistä oli seurannut vastatoimia. Vainojen seurauksena paikallisen väestön arvellaan jopa tervehtineen arabeja vapauttajina.[170] Tämä tieto toistuu valloituksista kertovissa muslimilähteistä.[171] Arabien uskotaan saaneen myös avukseen bysanttilaisten ja sassanidien palkkasotureita, jotka lähtivät voittajien kelkkaan.[172] Muitakin selityksiä on esitetty, kuten muslimien uskonnollinen suvaitsevaisuus[173] tai jopa niemimaan väestöpaine.[110] Islamilainen perimätieto kuvaa arabiarmeijat huomattavan alivoimaisiksi vastustajiinsa verrattuna. Caetanin arvion mukaan kaikki armeijat olivat pienempiä kuin väitetään ja osapuolet suunnilleen tasaväkisiä.[174]

Bysantin ja Persian keskinäisten sotien ohella niiden heikentymisen syyksi on arveltu kulkutauteja ja ilmastonmuutosta.[175] Silkkitien kautta idästä tulleet kulkutaudit, kuten rutto, tuhkarokko ja isorokko aiheuttivat Euroopassa 100-luvulta lähtien jopa viisisataa vuotta kestäneen väestökadon, joka mahdollisesti jopa puolitti asukasluvun laajoilla alueilla.[176] Kaksi suurta epidemiaa koettiin vuosina 165–180 ("Antoninuksen rutto") ja 251–266. Vuodet 542–750 olivat jatkuvien ruttoepidemioiden aikaa.[177] Tämän niin sanotun Justinianuksen ruton ensimmäinen aalto koettiin 542–543. Kyseessä oli paiserutto, joka levisi Egyptistä Syyriaan, Bysanttiin ja Persiaan.[178]

Historioitsija McNeill ja monet muut katsovat, että kulkutaudit heikensivät perinteisiä maatalousyhteiskuntia ja altistivat ne paimentolaisten hyökkäyksille.[7][8] Paimentolaisheimot olivat luultavasti vähemmän alttiita kulkutaudeille kuin paikoillaan tiheästi elävä väestö. Voimasuhteisiin saattoi vaikuttaa myös ilmastonmuutos kuivempaan ja kylmempään kauteen, joka heikensi maatalousyhteiskuntia ja muutti viljapeltoja laidunmaiksi.[9] Iranin heikentymiseen on voinut vaikuttaa myös viljelysmaiden suolaantuminen Mesopotamiassa tuhatvuotisen keinokastelun seurauksena.[179]

Arabivaltion nousun selityksenä voi siten nähdä maatalousyhteiskuntien ja paimentolaisyhteiskuntien välisen voimasuhteen muutoksen. Sen johdosta sotaisat nomadit olivat vahvempia kuin järjestyneet suurvallat, joiden selän olivat katkaisseet rutto, maatalouden ahdinko ja sota. Alkeellista paimentolaiselämää eläneet arabiheimot valtasivat sivilisoituneet kaupungit, kuten 1300-luvulla elänyt tunisialainen oppinut Ibn Khaldun kuvasi historiassa alati toistuvaa sykliä.[180] Heiluri alkoi kuitenkin kääntyä toiseen suuntaan jo 800-luvulla, jolloin arabit alkoivat vetäytyä Espanjassa.[181]

Valloittajia pidettiin aikaisemmin "arabeina", mutta tämä käsitys on vanhentunut. Lähi-idän paimentolaiset eivät vielä 600-luvulla kutsuneet itseään arabeiksi, mikä oli ulkopuolisten käyttämä nimitys vieraista paimentolaisheimoista.[182] Aikalaislähteet puhuvat saraseeneistä tai ismaeliiteista. Valloittajien joukkoon luultavasti liittyi monenlaista väkeä, joka näki edulliseksi asettua voittajien puolelle. Sitä osoittaa, että oikeusoppineet joutuivat myöhemmin pohtimaan, miten suuri osuus sotasaaliista kuuluu mukana olleille juutalaisille tai kristityille.[183]

Joidenkin käsitysten mukaan valloittajat eivät liioin olleet vielä muslimeja, vaan joko pakanoita tai ei-trinitaarisia kristittyjä.[130] Toisten mukaan kyseessä ei ollut lainkaan ulkopuolelta tullut valloitus. Molemmat suurvallat käyttivät apujoukkoinaan niiden alueilla jo asuvia nomadiheimoja. Suurvaltojen romahtaessa valta siirtyi näille joukoille, joilla oli sekä sotakokemusta että sotilasjohtajia omasta takaa. Persian hävittyä Bysantille 628 laajat alueet joutuivat sekasortoon ilman selvää keskusvaltaa. Tilanne vakiintui vasta, kun nähtävästi Bysanttia palvellut kuvernööri Muawija vakiinnutti yksinvaltansa vuonna 661. Hän oli samalla ensimmäinen arabikuningas, josta on jäänyt arkeologisia jälkiä historiaan.[184][185]

Valloitukset nostivat Lähi-idässä valtaan uuden hallitsevan eliitin, joka kohosi myöhemmin arabeiksi itseään kutsuvien paimentolaisheimojen keskuudesta. Entisten eliittien palvelijat jatkoivat aluksi hallintovirkamiehinä,[187] mikä näkyi muun muassa siitä, että Muawijan hallintokielenä oli kreikka.[188] Se vaihdettiin arabiaan vasta Abd al-Malikin kaudella 680-luvulla.[189] Valloitukset saivat aikaan myös muuttoliikkeen, jossa varuskuntakaupungit saivat arabialaista väestöä. Joidenkin mielestä arabien muuttoliike Syyriaan ja Irakiin seurasi valloituksia (C-H. Becker),[187] toisten mielestä edelsi valloituksia (Y. Nevo).[190]

Arabivalloitusten talousvaikutuksista eniten on keskusteltu historioitsija Henri Pirennen teesistä, jonka mukaan Euroopan talous kärsi arabivaltion syntymisestä. Pirennen mukaan arabivaltion syntyminen Välimeren rannoille sulki Euroopan perinteiset kauppareitit Välimerellä ja siitä itään ja vaikutti näin Euroopan maiden taantumiseen ja Euroopan painopisteen siirtymiseen Välimereltä kohti pohjoista.[33]

Arabivaltion synty yhdisti perinteisesti erillään olleen Persian ja muun Lähi-idän ja loi lyhyeksi aikaa valtavan talousalueen. Yli tuhat vuotta kestänyt idän jakautuminen päättyi ja johti ihmisten, tavaroiden, keksintöjen ja ajatusten virtaan aina Intiasta ja Kiinasta saakka Atlantin valtameren rannoille asti. Uusien vaikutteiden ja keksintöjen joukkoon kuuluivat ruoka-aineet, kuten uudenlaiset mausteet ja sitrushedelmät, tekniset uutuudet, kuten kiinalainen paperi ja tieteelliset keksinnöt, kuten Intiassa keksitty matemaattinen kirjoitusjärjestelmä nollamerkkeineen. Andrew Watson on kirjoittanut valloitusten aikaan saamasta "vihreästä vallankumouksesta", joka olisi muodostunut maanviljelysteknologian kehityksestä ja uudesta kasteluteknologiasta sekä uusista viljelykasveista.[191] Watsonin näkemykset on toisaalta torjuttu.[192]

Muutoksiin lukeutuvat myös maanviljelijöiden ja paimentolaisten tasapainon heilahtaminen sekä omaisuuden uudelleenjako, joka johti uuden taloudellisen eliitin muodostumiseen. [193] Muuan seuraus oli pyörän ja roomalaisten valtateiden katoaminen islamilaisesta maailmasta, kun kuljetuksia alettiin hoitaa kamelikaravaanien avulla.[194] Tämä poisti tarpeen teiden ylläpitoon,[195] mutta rajoitti sisämaan kaupan mittasuhteet karavaanien kantokykyyn.[196]

Kun järjestystä ylläpitävät voimat poistuivat Lähi-idästä joko valtion romahduksen (Persia) tai voimattomuuden (Bysantti) takia, ne jättivät siviiliväestön suojattomaksi paimentolaisheimojen barbaariselta hyökkäykseltä. Nevon mukaan Bysantin taakseen jättämillä alueilla vallansiirto pyrittiin toteuttamaan rauhallisesti vasallisopimusten kautta. Anarkialta ei silti kokonaan vältytty. Alistetusta asemastaan vapautuneet arabiheimot aloittivat keskinäisen taistelun tarjolla olevasta runsaasta saaliista. Jerusalemin patriarkka Sofronius valittaa kirjeessään vuonna 636 tai 637 anarkian leviämistä:

”Miksi barbaariset ryöstöretket seuraavat toistaan? Miksi saraseenit käyvät kimppuumme? Miksi niin paljon hävitystä ja ryöstöä? Miksi kirkkoja tuhotaan? Miksi ristiä pilkataan? Miksi pakanoiden suut saavat herjata Kristusta? Kostonhimoiset ja Jumalaa vihaavat saraseenit … ryöstävät kaupunkeja, tuhoavat peltoja, polttavat kyliä, panevat kirkkoja tuleen, kaatavat pyhiä luostareita...[197]

Välitön vaikutus oli kreikkalais-roomalaisen ja persialaisen sivistyksen kärsimä laaja tuho. Paikasta toiseen liikkuneet, osittain pakanalliset beduiinijoukot keräsivät ryöstösaalista ja tuhosivat kaiken eteensä tulevan. 1300-luvulla elänyt tunisialainen muslimihistorioitsija Ibn Khaldun luonnehti arabeja villi-ihmisiksi ja vertasi heitä mykkiin petoeläimiin.[198]

Barbarisoituminen näkyi luku- ja kirjoitustaidon sekä latinan ja kreikan kielten katoamisena. Arvokkaita käsikirjoituksia hävitettiin, kun luostareita ryöstettiin ja poltettiin. Kun järjestys vähitellen palautui arabikenraali Muawijan toimesta, Lähi-itä ei ollut entisensä. Uudet vallanpitäjät eivät osanneet kaupunkikulttuurin edellyttämiä taitoja. Arabien tekemät rakennukset esimerkiksi romahtelivat rakennustaidon puuttuessa.[199] Vanhojen kaupunkikeskusten tilalle arabit perustivat uusia (Kufa, Basra, Kairo, Kairouan), mutta usein vääriin paikkoihin, koska lähinnä ajateltiin kamelilaitumien läheisyyttä.[199] Muawija joutuikin turvautumaan hallinnossa Syyriaan jääneisiin kreikankielisiin Bysantin virkamiehiin, ja hallinnon virkakielenä oli kreikka.[188]

Koska paimentolaiset eivät arvostaneet kaupunkikulttuurin hienouksia, antiikin taiteet katosivat ja niiden mukana teatteri ja suurin osa musiikista ja kuvataiteesta. Ensimmäinen arabialainen teatteriesitys nähtiin vasta yli tuhat vuotta myöhemmin (se tapahtui vuonna 1848 Beirutissa).[200] Iranin tuhatvuotinen kirjallisuuden historia pysähtyi Nahavandin taistelun jälkeen kirjarovioihin ja pitkään, jäätävään hiljaisuuteen, jota kesti 200 vuotta.[201] Valloitusta seuranneiden runsaan sadan vuoden aikana edes arabivalloittajat itse eivät jättäneet juuri mitään kirjallisia dokumentteja toimistaan. Myös islamilainen historiankirjoitus on pannut merkille sivistyksen katoamisen, joka kulki arabivalloitusten jäljissä. Selitykseksi hiljaisuudelle kerrotaan, että Koraanin tyrmäävä kauneus pysäytti kirjailijoiden kynät.[201][202]

Suurten alueiden yhdistymiseen liittyi arabian kielen leviäminen. Sen edessä aiemmin puhutut kielet, kuten aramea, kopti, berberikielet ja kreikka väistyivät. Arabiaa oli tosin alettu puhua Syyriassa ja Irakissa jo ennen valloituksia.[203] Kielen vaihtuminen ei ulottunut Persiaan. Siellä puhuttu pahlavi muuntui farsiksi, jota alettiin kirjoittaa arabialaisin merkein.[204][205]

Arabivalloitusten tärkein seuraus oli islamilaisen sivilisaation synty ja leviäminen. Ensimmäiset merkit islamin uskosta ilmestyvät kirjallisuuteen 800-luvulla, jolloin alkoi laajamittainen uskonnollisten teosten kirjoittaminen. Ne keskittyivät puolustamaan kalifaatin hallitsevaa dynastiaa, jonka esi-isän, profeetta Muhammedin ne selittivät sekä valtion että sen uskonnon perustajaksi. Kirjojen tekoa helpotti se, että paperinvalmistuksen oppiminen kiinalaisilta käsityöläisiltä oli muuttanut kirjojen tekemisen käteväksi ja halvaksi entiseen verrattuna. Islaminuskon teologiseksi ytimeksi muodostui kristillinen oppi yksijumalaisuudesta, missä historia päättyi Jumalan tuomioon, jolloin hyvät pääsevät Paratiisiin ja pahat joutuvat Helvettiin. Islam omaksui kristinuskoa enemmän aineksia myös juutalaisuudesta. Niihin kuului uskonnon varsinainen perusasia eli Jumalan lakia, šariaa, koskevat säädökset, joita jokaisen oli noudatettava. Islam sai suoraan vaikutteita myös zarathustralaisuudesta ja parsilaisuudesta[206] sekä buddhalaisuudesta[207] ja yhdisti kaiken beduiinien sotaisaan ja ankaraan klaanikulttuuriin ja sen arvomaailmaan. Antropologi Paul Harrison kirjoitti vuonna 1924: "muhamettilaisuus on tuskin muuta kuin beduiinikulttuurin projisiointia uskontoon."[208]

Näin syntynyt uusi pelastususkonto osoittautui houkuttelevaksi sekä hallitsijoille että heidän alamaisilleen, joille se kristinuskon tavoin tarjosi lohtua tuonpuoleisesta elämästä, missä vääryydet korjattaisiin.[209] Islamin voimaa osoitti se, että vaikka mongolit 1200-luvulla tuhosivat kaiken, mitä abbasidivaltakunnasta vielä oli jäljellä, valloittajat itse kääntyivät islamiin. Islamin houkutukset pystyi kuitenkin torjumaan kolmiyhteiseen Jumalaan luottava nikealainen kristinusko. Espanjan ja Sisilian takaisin vallanneet kristityt eivät kääntyneet muslimeiksi, vaan korjasivat moskeijat takaisin kirkoiksi.[83]

Valloitetut maat islamisoituivat ja arabialaistuivat, mutta kehitys oli hidasta. Persiassa islamin omaksuminen vaati satoja vuosia.[210] Arabivaltion sisään jäi silti edelleen muidenkin uskontojen kuin juutalaisuuden saarekkeita, kuten Egyptiin noin 10 prosentin koptilainen vähemmistö.[211]

Lähes kaksisataa vuotta kestäneen barbarian jälkeen Arabivaltakunnan kulttuuri sai uuden käänteen, kun vuoden 750 kumouksessa valtaan nousseet abbasidit alkoivat tuoda siihen Persiasta omaksumiaan asioita. Näin abbasidit hankkivat tukea itselleen Persiasta, joka oli Arabivaltakunnan vaurain ja väkirikkain osa. Ernest Renanin mukaan islamissa olikin kyse persialais-arabialaisesta sivilisaatiosta, sillä arabit omaksuivat persialaisen korkeakulttuurin saavutuksia liittäen ne omiin perinteisiinsä.[212] Yksi niistä oli kreikkalaisen kirjallisuuden käännösliike, jonka sassanidikuninkaat olivat aloittaneet. Sen oli määrä olla keino, jolla kootaan uudelleen maailmalle hajonneen Zarathustran kirjoittaman Avestan koko viisaus. Arabikalifien ja arabiylimystön 800-luvulta lähtien tukema kirjallisuuden kääntäminen oli pitkäjännitteistä ja kauan kestänyttä politiikkaa, joka lopulta muuttui myös uuden tiedon tuottamiseksi.[213]

Tätä aikaa kuvataan yleensä "islamin kultakaudeksi", mutta Renan kutsui sitä "persialaiseksi renessanssiksi", sillä melkein kaikki arabiaksi kirjoittaneet tiedemiehet olivat persialaisia, samoin myös islamin perusteosten kirjoittajat (esim. Kutub al-sittah -kokoelma). Myös Bagdadin hallintoeliitti oli pitkälti persialaista alkuperää. Arabit olivat tietoisia ristiriidasta, minkä takia yhdessä tarinassa umaijadikalifin, toisessa tarinassa abbasidikalifi al-Mamunin suuhun pantiin sanat: ”Persialaiset hallitsivat tuhat vuotta eivätkä tarvinneet arabeja hetkeäkään. Me olemme hallinneet alle vuosisadan (tai: kaksi vuosisataa) emmekä pärjää ilman heitä tuntiakaan.”[214] Kun islamin systematisointi hadith-kokoelmien keräilyineen oli käynnissä, Bagdadin kalifaatti eli jo iltaruskon aikaa. Valtakunnan äärialueet Persiaa myöten olivat irronneet keskushallinnon otteesta, ja pääkaupungissa valta alkoi siirtyä turkkilaiselle orja-armeijalle.[215]

Tieteiden suosiminen johti lopulta siihen, että kalifaatti saavutti koko maailmassa johtavan aseman monilla tieteenaloilla, kuten matematiikassa, tähtitieteessä, lääketieteessä ja luonnontieteissä. Niin sanottu islamilainen tiede pysyi maailman kärjessä jopa satoja vuosia. Lopulta se alkoi islamilaisen kulttuurin jäykistymisen takia jäädä kilpailijoistaan jälkeen. Matematiikassa ja tähtitieteessä eurooppalainen tutkimus ohitti arabimaailman vasta 1500-luvulla.[216]

Historioitsija John J. Saunders on pohtinut paimentolaisten edellytyksiä perustaa imperiumi. Arabivaltakunnan perustaneet beduiinit olivat paimentolaisia, joille keskitetty valta oli vierasta ja ulottui korkeintaan päällikkökuntien tasoisten väkivaltaorganisaatioiden luomiseen. Saunders katsoi, että onnistuminen valtion rakentamisessa edellytti nomadeilta valtiollista ideologiaa, joka tarjosi muutakin kuin heimopäällikön lupauksen ryöstösaaliista. Valtioaatteen tuli sisältää aineettomia tavoitteita ja ihanteita. Lisäksi imperiumin perustaminen vaati, että nomadit olivat etukäteen kosketuksissa korkeakulttuurin kanssa, jolta voitiin saada siviilihallinnon ja sodankäynnin asiantuntemusta ja virkakuntaa. Yleensä paimentolaishyökkäykset maatalousyhteiskuntiin ovat päättyneet siihen, että paimentolaiset integroituivat niihin ja menettivät identiteettinsä.[217]

Paimentolaisuskonnot olivat primitiivisiä ja vaihtuivat valloitettujen korkeakulttuurien uskonnoksi.[217] Valloituksia tehneet arabit olivat kuitenkin Saundersin mukaan luoneet uuden korkeakulttuurisen uskonnon jo ennen valloituksia ja pitäneet sitä parempana kuin Bysantin kristillisyyttä tai Persian zarathustralaisuutta.[217] Vaikka arabihallinnon virkakielenä vielä Muawijan aikana oli kreikka, se vaihtui arabiaksi ennen 600-luvun loppua. Abbasidien valtakauden aikana 700-luvun lopulta alkaen kirjoitettu arabiankielinen uskonnollinen kirjallisuus perusteli abbasidien valtioaatetta. Tällaista taustaa ei ollut Lähi-itää 1200-luvulla valloittaneilla mongoleilla, jotka sitten itse kääntyivät valloittamiensa kansojen edustamaan islamiin.[217] Islam ei kuitenkaan ollut täydellinen ratkaisu abbasidihallinnon ongelmiin. Nomadikulttuurin vastarinta ilmeni siinä, että muslimihallitsijat joutuivat turvautumaan orjasotilaisiin valtansa turvaajana. Tämän ratkaisun seurauksiin kuuluivat usein sotilaskaappaukset.^lähde?

1000-luvun jälkeen islamilaiseen maailmaan liittyneet alueet Intiassa ja Kaakkois-Aasiassa, Afrikassa, Euraasian aroilla, Turkissa ja Euroopassa eivät enää arabialaistuneet.[218] Islamilainen sivilisaatio oli kuitenkin vakiinnuttanut asemansa maailmassa yhtenä sen suurimmista kulttuuripiireistä.[186]

• Anderson,Glaire D., Corisande Fenwick, & Mariam Rosser-Owen: The Aghlabids and Their Neighbors: An Introduction. The Aghlabids and Their NeighborsArt and Material Culture in Ninth-Century North Africa. Toim. Glaire D. Anderson, Corisande Fenwick & Mariam Rosser-Owen s. 1–32, 2018. Brill. Artikkelin verkkoversio.
• Dalli, Charles: From Islam to Christianity:the Case of Sicily. University of Pisa, 2006. ISBN 88-8492-404-9. Teoksen verkkoversio.
• Dols, Michael W.: Plague in Early Islamic History. Journal of the American Oriental Society, Vol. 94, No. 3, s. 371–383, 1974. Artikkelin verkkoversio.
• Donner, Fred M.: Introduction. Teoksessa: The Expansion of the Early Islamic State (toim. Fred M. Donner). Routledge, 2008. Amazon.com -kirja. doi:https://doi.org/10.4324/9781315239767.
• Donner, Fred M.: Centralized Authority and Military Autonomy in the Early Islamic Conquests. Teoksessa: The Expansion of the Early Islamic State (toim. Fred M. Donner), s. 263-286. Routledge, 2008. Amazon.com -kirja. doi:https://doi.org/10.4324/9781315239767.
• Goldziher, Ignaz: ”Über den Einfluss des Buddhismus auf den Islam. Schriften zur frühen Islamgeschichte und zum Koran”. Teoksessa: Markus Groß & Karl-Heinz Ohlig (toim.): Vom Koran zum Islam, s. 322–345. Hans Schiler Verlag, 2009 [1903]. ISBN 978-3-89930-269-1. Teoksen verkkoversio. (saksaksi)
• Green, Judith. & Tsafrir, Yoram: Greek Inscriptions from Ḥammat Gader: A Poem by the Empress Eudocia and Two Building Inscriptions. Israel Exploration Journal, 32, 2/3 77–96, 1982. Artikkelin verkkoversio.
• Harris, Walter. B: The Nomadic Berbers of Central Morocco. The Geographical Journal, 1897, 9. vsk, nro 6, s. 638-645.
• Heidemann, S.: The Evolving Representation of the Early Islamic Empire and Its Religion on Coin Imagery. Teoksessa: The Quran in Context. Historical and Literary Investigations into the Quranic Milieu (toim. Angelica Neuwirth, Nicolai Sinai & Michael Marx), s. 149–196. Leyden: Brill, 2011.
• Kaegi, Walter E.: ”Initial Byzantine Reactions to the Arab Conquest”, Teoksessa: Fred M. Donner (toim.) The Expansion of the Early Islamic State, s. 113-124. Burlington: Ashgate, 2008.
• Luxenberg, Christoph: A new interpretation of the arabic inscription in Jerusalems’s Dome of the Rock.Teoksessa: K-H. Ohlig & G. Puin (toim.) The hidden origins of Islam. New research into its early history, s. 125–151. Prometheus Books., 2010. ISBN 978-1-59102-634-1. Teoksen verkkoversio.
• Ohlig, Karl-Heinz: Syrian and Arabian Christianity and the Quran. Teoksessa: Karl-Heinz. Ohlig & Gerd-R. Puin (toim.) The Hidden Origins of Islam, s. 361–401. Amherst, New York: Prometheus Books, 2010. ISBN 978-1-59102-634-1. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
• Ohlig, Karl-Heinz: Foreword. Islam's "Hidden" Origins. Teoksessa: The Hidden Origins of Islam (Toim. Karl-Heinz Ohlig & Gerd-R. Puin), s. 1–14. Prometheus Books, 2010. ISBN 978-1-59102-634-1. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
• Ohlig, Karl-Heinz: Geschichte und Geschichten. Teoksessa: Markus Groß & Karl-Heinz Ohlig (toim.) Die Entstehung einer Weltreligion II. Von der koranischen Bewegung zum Frühislam, s. 13–33. Verlag Hans Schiler, 2012. ISBN 978-89930-345-2.
• Popp, Volker: The early history of islam, following inscriptional and numismatic testimony. Teoksessa: Karl-Heinz. Ohlig & Gerd-R. Puin (toim.) The Hidden Origin of Islam. New Research into its Early History, s. 17–124. Prometheus Books, 2010. ISBN 978-1-59102-634-1. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
• Popp, Volker: From Ugarit to Samarra. An archeological journey on the trail of Ernst Herzfeld. Teoksessa: K-H. Ohlig (toim.) Early Islam. A critical reconstruction based on contemporary sources. (s. 14–175). Prometheus Books, 2013. ISBN 978-1-61614-825-6.
• Sharon, Moshe: The Birth of Islam in the Holy Land. Teoksessa: The Expansion of the Early Islamic State (toim. Fred M. Donner), s. 229–240. Routledge, 2008. Amazon.com -kirja. doi:https://doi.org/10.4324/9781315239767.
• Thomas, Johannes: Araboislamische Geschichtsschreibung und ihre Auswirkungen auf Geschichtsbilder von al-Andalus (8. Jh.) Teoksessa: Markus Gross ja Karl-Heinz Ohlig (toim.) Die Entstehung einer Weltreligion I, s. 140–232. Verlag Hans Schilet, 2010. ISBN 978-3-89930-318-6.
• Öhrnberg, K. (1988). Islam. Teoksessa Maailmanhistorian pikkujättiläinen. (s. 198- 229) Helsinki: Wsoy.
• Öhrnberg, Kaj: Kamelin kesyttämisestä Bagdadin tuhoon 1258. Teoksessa: Islamilainen kulttuuri, s. 94–95. Otava, 2005. ISBN 978-951-1-30568-2.

• Al-Tabari: The History of al-Tabari. An Annotated Translation. Volume XII. The Battle of al-Qadisyyah and the Conquest of Syria and Palestine. State University of New York Press, 1992. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
• Al-Tabari: The History of at-Tabari. Volume. XIII. The Conquest of Iraq, Southwestern Persia, and Egypt (kääntänyt Gautier H. A. Juynbolh). State University of New York Press, 1989. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
• Al-Waqidi: The Islamic Conquest of Syria. Ta-Ha Publishers Ltd, ei vl.. Teoksen verkkoversio.
• Ibn abd al-Hakam: The History of the Conquest of Egypt, North Africa and Spain. Cosimo Classics, 1921. ISBN 978-1-61640-435-2. (arabiaksi)
• Ibn Hisham: Profeetta Muhammadin elämäkerta. (Sirat rasul Allah, 800-luku.). Suomentanut ja esipuheen kirjoittanut Jaakko Hämeen-Anttila. Helsinki: Basam Books, 1999. ISBN 952-9842-27-9.
• Haeri, Fadhlalla: Islam. Tammi, 1995. ISBN 951-31-0671-3.
• Zarinkoob,Abdolhossein: Two Centuries of Silence. Suomentanut Avid Kamgar. authorhouse, 2016 (alkuteos 1957). ISBN 978-1-5246-2253-4. (englanniksi)