Aqualung

Vuoden 1970 Pohjois-Amerikan kiertueen jälkeen basisti Glenn Cornick erotettiin yhtyeestä ja hänen tilalleen tuli Ian Andersonin ystävä ja yhtyeen taustavaikuttaja Jeffrey Hammond, joka ei ollut aiemmin soittanut bassoa ammattimaisesti lukuun ottamatta lyhyttä aikaa The Blades-yhtyeessä, jossa hän oli muiden tulevien Tull-muusikoiden kanssa ollut mukana vuosia aiemmin. Huolimatta vähäisestä kokemuksesta, Andersonin mukaan Hammondilla oli "hyvä tuntuma musiikkiin" ja jo parin viikon harjoittelun jälkeen Hammond oli mukana Tullin Euroopankiertueella[10].

Edellisellä Benefit-albumilla vierailijana ollut John Evan oli myös liittynyt yhtyeeseen viralliseksi jäseneksi kyseisen albumin kiertueella. Kokoonpanon ensimmäisiä nauhoituksia oli alkuvuodesta 1971 singleksi tarkoitettu "Lick Your Fingers Clean", joka kuitenkin jätettiin julkaisematta yhtyeen keskityttyä albumin tekoon[11]. Kappale julkaistiin myöhemmin mm. Aqualung-albumin remasteroiduilla painoksilla ja siitä tehtiin hieman erilainen, "Two Fingers"-niminen version War Child-albumille.

Tulevan Aqualung-albumin kappaleita oli jo sävelletty ja harjoiteltu vuoden 1970 aikana Cornickin ollessa vielä yhtyeessä[9]. Lopullinen albumi nauhoitettiin vastikään avatulla Island-studiolla Lontoossa joulukuun 1970 ja helmikuun 1971 välisenä aikana. Anderson kritisoi studiota mm. sen "kylmän ja kaikuisan soundin" vuoksi. Studiotila oli aiemmin toiminut kirkkona. Led Zeppelin-yhtye nauhoitti samaan aikaan neljättä albumiaan studiokompleksin toisessa osassa[9]. Aqualungin jousisovitukset teki yhtyeen taustavaikuttaja David Palmer. Aqualung tuli olemaan rumpali Clive Bunkerin viimeinen albumi yhtyeen riveissä, sillä hän erosi yhtyeestä pian albumin julkaisun jälkeen.

Albumin musiikillinen tyyli tasapainottelee akustisten, folk-henkisten ja raskaampien progressiivisten ja riffi-voittoisten kappaleiden välillä. Progressiivisempaa puolta edustavat pitkät, nimikappale "Aqualung" ja "My God", kun taas "Cheap Day Return", "Wond'ring Aloud" ja "Slipstream" ovat lyhyitä täysin akustisia ns. välisoittoja. Suoraviivaisempaa hard rock-puolta ovat "Cross-Eyed Mary", "Hymn 43", "Locomotive Breath" ja albumin päättävä "Wind Up". "Mother Goose" ja "Up To Me" ovat puolestaan folk rock-vaikutteisia kappaleita, joissa Martin Barren sähkökitara luo kontrastia muuten akustiselle pohjalle.

Varsinkin nimikappale ja "Locomotive Breath" nostivat yhtyeen radiosoittolistoille ja ovat tänäkin päivänä yhtyeen tunnetuimpia kappaleita. Siinä missä yhtyeen aiemmat albumit esittelivät monenlaisia muusikillisia teemoja bluesista hard rockiin ja maailmanmusiikkivaikutteista folkiin, Aqualung määritteli lopullisesti yhtyeen tyylin, akustisen ja raskaamman musiikin kontrastin, josta se nykyään tunnetaan[9].

Aqualungia pidetään yleisesti konseptialbumina, vaikkakin Ian Anderson on useasti kiistänyt tämän. Konseptiteoriaa tukevat erillisesti nimetyt albumin puolet: A-puoli on Aqualung ja B-puoli My God. Anderson puolestaan on sanonut albumin olevan "vaihtelevia musiikillisia teemoja sisältävä albumi, jossa 3-4 kappaletta sisältävät löyhästi yhtenäisen teeman". Konseptiväitteistä kiusaantuneena Anderson päätti seuraavaksi tehdä "todellisen konseptialbumin", lopputuloksena vuoden 1972 Thick as a Brick[9].

Idea albumin nimeen ja kansitaiteeseen tuli, kun Ian Andersonin tuolloinen vaimo Jennie kuvasi kodittomia ihmisiä Thames-joen varrella. Etenkin yksi valokuva kodittomasta miehestä teki vaikutuksen, ja Anderson vaimoineen kirjoitti kuvan pohjalta "Aqualung"-kappaleen[12]. Kappale kertoo sivullisesta katsottuna likaisesta, epäilyttävästä kodittomasta miehestä joka todellisuudessa on yksinäinen, sairas ja josta kukaan ei välitä. Andersonin mukaan kappaleen sanoitus on tehty hyvin pärjäävän ihmisen näkökulmasta, eli siitä, miten ns. "tavallinen kansalainen" näkee sosiaalisesti heikomman ihmisen[9].

Albumin A-puoli sisältää nimikappaleen lisäksi muita henkilökuvauksia, kuten prostituoidusta kertovan "Cross-Eyed Mary"n sekä pari omakohtaista kuvausta, esimerkkinä "Cheap Day Return", joka kertoo Andersonin vierailusta sairaan isänsä luokse[13] sekä "Wond'ring Aloud" ja "Up To Me", jotka kertovat rakastumisesta ja itsekkyydestä[13]. "Mother Goose"-kappaleen kohteena on surrealistinen kokemus Lontoon keskustassa.

Albumin toinen puoli keskittyy uskonnollisiin aiheisiin. Yhtyeen manageri Terry Ellis sanoi ennen albumin julkaisua sen olevan "nyrkinisku vasten kirkon kasvoja" ja ennakoi sen herättävän ristiriitaisia ajatuksia[11]. Anderson kertoi vuonna 2011, ettei hänellä ole ollut mitään kristinuskoa vastaan kansoja yhdistävänä tekijänä, mutta että hän halusi kyseenalaistaa joidenkin organisoitujen uskonsuuntauksien jumalakäsityksen[9] ja vanhempien ja koulujen vastuun lasten uskonnollisten käsitysten synnyttäjinä[10]. "My God", "Hymn 43" (teemana "blues Jeesukselle")[13] ja "Wind Up" käsittelevät uskontoa sisältäpäin katsottuna ja kriittisesti kantaaottaen[9]. "My God"-kappaletta oli soitettu jo vuoden 1970 kiertueella ja Ian Anderson sanoi kappaletta "valitusvirreksi Jumalalle"[10]. "Slipstream"-kappale kertoo kuolemasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä[13].

"Locomotive Breath"-kappaleen sanoitus käsittelee maapallon kiihtyvää väestönkasvua, teollistumista ja kaupallistumista "hallitsemattomana eteenpäin menevänä junana" johon ei voi vaikuttaa[9].

Albumin kansikuvana on maalaus albumin nimikkohenkilöstä, jonka on sanottu muistuttavan hyvin paljon Ian Andersonia. Yhtyeen manageri oli ottanut yhteyttä taiteilija Burton Silvermaniin, jonka maalauksen hän oli nähnyt sanomalehdessä[9]. Silverman otti kuvia yhtyeestä ja Andersonista ja teki maalauksen Andersonin kuvan pohjalta. Vaikkakin kannesta tuli ikoninen, on Anderson vihannut kantta, koska ei halunnut olla esikuvana kohteelle, josta hän laulaa objektiivisesti. Kaiken lisäksi Silverman haastoi yhtyeen myöhemmin oikeuteen maalauksen väärinkäytön johdosta.[9] Kansiteksteistä löytyy myös sarkastinen, raamatuntekstejä mukaileva kirjoitus.

Aqualung julkaistiin Britanniassa 19. maaliskuuta 1971 ja huhtikuussa albumi nousi 4. sijalle Brittein albumilistalla. Yhdysvalloissa albumi julkaistiin paria kuukautta myöhemmin toukokuussa ja se nousi sikäläisellä albumilistalla sijalle 7. Julkaisunsa jälkeen se pysyi yli vuoden Yhdysvaltain albumilistalla[12]. Albumin ainoa single-julkaisu oli elokuussa 1971 julkaistu "Hymn 43", joka nousi sijalle 91. Yhdysvalloissa. Se oli myös yhtyeen ensimmäinen single-julkaisu Yhdysvalloissa. Albumista julkaistiin myös quadrofoninen versio.

Albumi sai molemmin puolin Atlanttia positiivisen vastaanoton ja vuosien myötä se on noussut yhtyeen myydyimmäksi ja arvostetuimpiin kuuluvaksi albumiksi[9]. Se valittiin vuonna 2005 julkaistuun hakuteokseen 1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään[14].

Albumi nostatti myös kohua, kun sen uskonnollis-kriittiset teemat herättivät ristiriitoja varsinkin Yhdysvalloissa, jossa mm. ns. Raamattuvyöhykkeellä albumi julistettiin pannaan ja sen kopioita jopa poltettiin rituaalinomaisesti. Toisenlaista kritiikkiä tuli, kun amerikkalainen sukelluslaite-valmistaja Aqualung Corporation of North America syytti yhtyettä rekisteröidyn tavaramerkin väärinkäytöstä. Kappaleessa itse asiassa on viittauskin syvänmerensukellukseen. Albumin myytyä hyvin yhtiö totesikin sen olevan päinvastoin mainosta yritykselle, joten oikeustoimet jäivät[9].

Tähän päivään mennessä albumi on myynyt pelkästään Yhdysvalloissa kolminkertaista platinaa[15].

Piakkoin albumin julkaisun jälkeen, toukokuussa 1971 rumpali Clive Bunker jätti yhtyeen. Hän oli kyllästynyt kiertämiseen ja halusi viettää enemmän aikaa perheensä parissa[12]. Bunkerin tilalle valittiin Barriemore Barlow, joka oli Hammondin tapaan soittanut Andersonin ja Evanin kanssa aiemmin John Evan Band-nimisessä yhtyeessä.

Albumista julkaistiin 25-vuotisjuhlan kunniaksi remasteroitu, bonus-raitoja sisältävä versio vuonna 1996. Varsinaisen albumin lisäksi mukana olivat julkaisematta jäänyt single "Lick Your Fingers Clean", "Wind Up"-kappaleen hieman erilainen, quadrofoninen miksaus, otteita Ian Andersonin haastattelusta sekä kolme vuonna 1969 BBC:lle tehtyä nauhoitusta.

Vuonna 2011 oli vuorossa 40-vuotisjuhlapainos, joka sisälsi Porcupine Tree-yhtyeen kitaristin ja tuottajan Steven Wilsonin tekemän uuden miksauksen albumista sekä albumiin liittyviä bonus-raitoja vuosilta 1970-1971. Albumin alkuperäinen tuotanto on saanut kritiikkiä Andersonin toimesta johtuen Island-studion huonosta akustiikasta ja nauhoituksiin liittyvistä vaikeuksista[12][9] ja myös Wilson totesi uuden miksauksen olevan tarpeellisen[9].

Vuoden 2016 huhtikuussa 40-vuotispainos saa uuden julkaisun, tällä kertaa myös Wilsonin masteroimana[16].

• Kaikki kappaleet kirjoittanut Ian Anderson, ellei toisin mainita.

• Ian Anderson – laulu, huilu, akustinen kitara
• Martin Barre – kitara
• John Evan – piano, urut, mellotron
• Jeffrey Hammond – bassokitara, huilu, äänet
• Clive Bunker – rummut, lyömäsoittimet
• Glenn Cornick - basso, "40th Anniversary Special Edition" CD 2 kpl. 2, 3 ja 8
• Barriemore Barlow - rummut, "40th Anniversary Special Edition" CD 2 kpl. 9-13
• David Palmer - jousisovitukset

• Ian Anderson ja Terry Ellis - tuottajat
• John Burns - nauhoittaja
• Tony Platt - avustava nauhoittaja
• Burton Silverman - kansitaide