Antti Isotalo (jääkäri)

Isotalo syntyi Alahärmässä maanviljelijä Juho Isotalon ja Adolfiina Ekolan pojaksi. Hän oli kahdeksanlapsisen sisarussarjan kolmas, mutta vanhin synnytyksestä eloonjäänyt. Hän kävi kansakoulun ja sen jatkokoulun lisäksi neliviikkoisen maanviljelyskurssin.[2][3] Sen pidemmälle koulutus ei edennyt, koska Isotalon nuoruus kului maanviljelijänä. Hän joutui ottamaan kotitilansa isännyyden jo 13-vuotiaana, velallisen puukotettua hänen isänsä kuoliaaksi vuonna 1908.[4]

Isotalon isoisä, puukkojunkkari Antti Isotalo ehti opastaa nuorta isäntää kolme vuotta ennen kuin kuoli itsekin kesken heinänteon vuonna 1911. Toisin kuin isänsä ja isoisänsä, nuorempi Antti Isotalo ei missään vaiheessa ajautunut puukkojunkkariksi, vaan osallistui maatöiden ohella nuorisoseuratoimintaan ja oli muun muassa rakentamassa kotikyläänsä urheilukenttää.[5] Hänet vihittiin avioliittoon Hilma Ritalan kanssa vuonna 1923. Heille syntyi kolme poikaa ja tytär.[6]

Jääkäreitä räjäytyskomennuksella itärintamalla, etuoikealla saksalainen kouluttaja luutnantti Albert Mellis

Isotalo tutustui jääkäriliikkeeseen nuorisoseuratoimintansa kautta, kiinnostui siitä ja lähti Ruotsin kautta Saksaan liittyäkseen sen armeijaan kuuluneeseen Jääkäripataljoona 27:ään lokakuussa 1915.[2][3] Hän ylitti Merenkurkun moottoriveneellä muiden härmäläisten värvättyjen kanssa. Vene joutui syysmyrskyn silmään mutta selviytyi Uumajaan kahdessa päivässä. Sieltä miehet toimitettiin junalla Skåneen Trelleborgin satamaan, mistä he matkustivat laivalla Saksaan; yhteensä viikon kestäneen matkan jälkeen Isotalo ilmoittautui Lockstedtin leirillä jääkäripataljoonan 1. komppaniaan 20. lokakuuta.[7]

Isotalo ei ehtinyt olla Saksassa kauaa. Käytyään Lockstedtissa peruskoulutusta kuukauden verran hänet lähetettiin Tukholmaan ja komennettiin väärennetyn passin turvin Etelä-Pohjanmaalle järjestämään värväys- ja etappitoimintaa. Hän kulki Tukholmasta Haaparannalle, ylitti valtakunnan rajan Tornioon ja saapui junalla Alahärmän asemalle marraskuun lopussa.[8] Hän piti yhteyttä paikallisiin aktivisteihin ja kykeni väärennetyn henkilöllisyytensä turvin esiintymään julkisestikin nuorisoseurojen järjestämissä tilaisuuksissa rohkaisemassa tulevia Saksaan lähtijöitä.[9] Isotalo oli jääkäriliikkeen ahkerimpia yksittäisiä värväreitä ja osallistui henkilökohtaisesti useiden kymmenien miesten värväykseen. Lisäksi hänen talonsa Voltissa oli tärkeä jääkärietappi ja värvättyjen majoituspaikka. Sen kautta kulki joidenkin arvioiden mukaan jopa parisataa jääkäriksi lähtenyttä. Koko tilan väki oli mukana etappitoiminnassa.[10]

Viranomaiset sekoittivat jääkäriliikkeen aluksi kiihtyneeseen amerikansiirtolaisuuteen, mutta pääsivät pian selville Isotalon toimista ja menivät puhuttelemaan ja pidättämään häntä kotonaan joulukuussa 1915. Isotalo oli aseistautunut ja tilanne päättyi pidättäjien perääntymiseen ilman henkilövahinkoja.[9] Pidätysyrityksen jälkeen hän jatkoi värväystä muun muassa Kortesjärvellä ja Lappajärvellä. Lappajärveltä Saksaan lähti sittemmin talvi- ja jatkosodan kenraalina ja Mannerheim-ristin ritarina muistettu Taavetti Laatikainen.[11]

Isotaloa yritettiin pidättää uudestaan 9. heinäkuuta 1916. Yksi poliisi haavoittui seuranneessa tulitaistelussa ja rannikkovartiostokin kutsuttiin apuun, mutta Isotalo pääsi pakoon pitkän ajojahdin päätteeksi. Piileskeltyään jonkin aikaa hän palasi takaisin komppaniaansa Saksaan, koska värväystyö vaikeutui ja pidätyksen vaara kasvoi venäläisten santarmien etsiessä häntä. Hän ilmoittautui komppaniaan heinä-elokuun vaihteessa vuonna 1916 ja siirtyi ensimmäisen maailmansodan itärintamalle, missä hän otti osaa taisteluihin Misajoella. Sieltä hänet komennettiin pian uudelleen erikoistehtäviin Suomeen.[2][3] Hän saapui Uumajasta Oravaisiin 6. syyskuuta. Tällä kertaa tarkoituksena oli kostaa santarmeille ja näiden kätyreille.[12] Mukanaan hänellä oli muun muassa Vihtori Kosolan veli Ville Kosola.[13] Suunnitelluista kostoiskuista tärkein eli santarmien talon pommitus Pietarsaaressa jäi kuitenkin toteuttamatta räjähdysaineiden puuttuessa, kun taas santarmeille tietoja antaneen kauppias Nikolai Syynimaan murhayritys epäonnistui.[12] Isotalo vetäytyi tovereineen Ruotsiin syyskuun lopussa.[14]

Vaikka kenraalikuvernööri Franz Albert Seyn oli määrännyt hänet etsittäväksi,[15] Isotalo palasi Suomeen vielä marraskuun loppupuolella suorittamaan uutta kostoiskua. Alun perin iskun kohteena oli Oulun läänin kuvernööri Axel Fabian af Enehjelm, jota jääkärit pitivät syyllisenä saksalaisvankeja auttaneen Taavetti Lukkarisen teloitukseen. Kun Isotalon apurit irtisanoutuivat tästä tehtävästä, uudeksi kohteeksi valikoitui konstaapeli Matti Palomäki, joka oli niin ikään ollut osallisena Lukkarisen kiinniotossa. 3. joulukuuta Isotalo ja J. W. Snellman surmasivat Palomäen Koivun asemalla Tervolassa.[16] Palomäen ampujasta on ollut epäselvyyttä. Isotalon oman raportin perusteella hän oli apumiehenä ja varsinaiset surmanluodit ampui Snellman, mutta myös toisinpäin on väitetty.[17]

Suuretsinnöistä huolimatta Isotalo ei koskaan jäänyt kiinni. Hän siirtyi Pohjois-Suomesta jälleen Ruotsin puolelle tammikuussa 1917. Venäläisviranomaisten pyynnöstä jääkäreitä alettiin jahdata poliittisina terroristeina myös Ruotsissa. Haaparannalla pidätys oli lähellä tammikuun lopulla, mutta Isotalo pääsi taas pakenemaan: tällä kertaa hän eksytti jahtaajansa juoksemalla lumiseen metsään sukkasillaan.[18] Helmikuussa hän palasi Saksaan. Suoritettuaan täydentävää sotakoulutusta Lockstedtissa ja Liepājassa (tuolloisessa Libaussa)[19] hän osallistui muun muassa Palangan räjäytyskomennukselle syksyllä 1917 ja sai hilfsgruppenführerin eli ryhmän varajohtajan arvon. Hän astui sisällissotaa käyvän Suomen tasavallan joukkojen (valkoisten) palvelukseen helmikuussa 1918 varavääpeliksi ylennettynä ja pari päivää myöhemmin toimi lippualiupseerina jääkärien vannoessa sotilasvalansa Suomen valtiolle Pyhän Kolminaisuuden tuomiokirkossa Liepājassa ennen lähettämistä Suomeen.[2][3]

Isotalo saapui jääkärien pääjoukon mukana Vaasaan 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin valkoisten joukkueenjohtajaksi ja hän osallistui Tampereen taisteluun, missä haavoittui vasempaan reiteensä Kalevankankaalla ”verisenä kiirastorstaina” 28. maaliskuuta eikä enää kyennyt jatkamaan palvelustaan.[2][3]

Isotalo ei haavansa takia kyennyt osallistumaan heimosodat aloittaneisiin Vienan retkiin. Hän oli kuitenkin edelleen kirjoilla jääkärirykmentissä, josta muodostettiin myöhemmin Porin jalkaväkirykmentti 2. Isotalo erosi Suomen sotajoukkojen palveluksesta marraskuussa 1918, jonka jälkeen hän hoiti Alahärmän suojeluskunnan paikallispäällikön tehtäviä ja värväsi vuoden 1919 alussa Etelä-Pohjanmaalta miehiä Viron vapaussodan avustusretkikuntiin. Isotalo liittyi vapaaehtoisten suomalaisten joukkoon kevättalvella 1919 osallistuakseen Itä-Karjalan vapauttamiseen tähdänneeseen Aunuksen retkikuntaan.[2][3] Hän toimi komppanianpäällikkönä[2][3] retken etelärintamalla, valloitti miehineen Pisin ja Mäkriän kylät (joista jälkimmäisessä haavoittui) ja oli mukana Aunuksenkaupungin valtauksessa.[20] Vaikka hän niittikin mainetta ja pääsi isoisänsä tapaan myös laulun aiheeksi (”Tuli Isontalon Antti Härmästä päin / kera joukkojen rynnistäväin”[21]), näillä voitoilla ei lopulta ollut pitkäaikaista vaikutusta hankkeen kaatuessa hallituksen tuen puutteeseen.

Pian Aunuksen retken päätyttyä Isotalo sai johtoonsa uuden komppanian, joka sijoitettiin puolustamaan Suomeen liittynyttä Porajärven kuntaa. Hän johti tätä komppaniaa lokakuusta 1919 tammikuuhun 1920 ja sai käytännössä toimia itsenäisesti. Porajärven puolustuksen ohella hän hyökkäsi Lintujärven lähipitäjään, mutta joutui lopettamaan kun venäläiset valkoiset poistuivat kesken suunnitellun yhteishyökkäyksen. Isotalon miehet vetäytyivät Lintujärveltä vähin tappioin ja keskittyivät lopun ajan Porajärven puolustamiseen. Tammikuussa Isotalo palasi kotiinsa Alahärmään ja jatkoi siellä suojeluskunnan paikallispäällikkönä. Porajärvi pysyi suomalaisten hallussa kunnes se ja Repola luovutettiin Neuvosto-Venäjälle Tarton rauhassa.[22]

Vuotta myöhemmin Isotalo lähti vielä viimeiselle heimosotaretkelle, tällä kertaa Vienan Karjalaan, minne ei ollut aiemmin haavojensa takia päässyt. Joulukuussa 1921 hän liittyi suomalaisista ja karjalaisista vapaaehtoisista koostuneisiin Karjalan metsäsisseihin ja johti hiihtopataljoonaa itäkarjalaisten kansannousussa. Sissit kärsivät aseistuksen, miesvoiman ja virallisen tuen puutteesta, mutta saivat vielä saman vuoden puolella useita kyliä haltuunsa ja etenivät syvälle Vienan Karjalaan kohti Muurmannin rataa ennen kuin joutuivat puolustuskannalle. Varustepulan jatkuessa varsinkin karjalaiset vapaaehtoiset alkoivat menettää taistelutahtoaan ja karkailla, ja sissien sisäinen sopu rakoili.[23] Isotalo onnistui aluksi pitämään oman pataljoonansa koossa.[24]

Samaan aikaan puna-armeija alkoi keskittää joukkojaan alueelle. Tammikuun lopulla 1922 bolševikit iskivät Toivo Antikaisen johdolla sissien selustaan ja ottivat Kiimasjärven kylän haltuunsa.[24] Isotalo oli tuolloin läheisessä Tšolmon kylässä. Hän lähetti miehensä miehittämään Kiimasjärven uudelleen, mutta he vetäytyivät sieltä ennen kuin Isotalo ehti sinne itse. Vasta kylään tultuaan hän sai tietää vihollisen palanneen, mutta pääsi täpärästi pakenemaan.[25] Isotalon pataljoona hajosi ja monet sen miehet karkasivat rajan yli takaisin Suomeen.[26] Isotalokin sai majuri Paavo Talvelalta luvan palata kotiin tammi-helmikuun vaihteessa, kun suunnitelma uuden komppanian värväämisestä hylättiin sotatilanteen käännyttyä ratkaisevasti heimosoturien vastaiseksi.[27]

Hävityltä sotaretkeltä palattuaan Isotalo perusti perheen ja muutti Australiaan vuonna 1924. Hän työskenteli siellä seuraavat vuodet lähinnä kirvesmiehenä ennen kuin palasi Suomeen 1927. Paluunsa jälkeen hän työskenteli aluksi metsätyönjohtajana ja sitten Etelä-Pohjanmaan Pankin Alahärmän Voltin konttorin esimiehenä vuodesta 1928 pankin konkurssiin saakka vuoteen 1931. Isotalo osallistui äärioikeistolaisen Lapuan liikkeen ja sen seuraajan Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) toimintaan ja oli mukana Mäntsälän kapinassa vuonna 1932 Alahärmän suojeluskuntalaisten johtajana.[2][3] Kapinan epäonnistuttua hän sai monien muiden äärikansallismielisten upseerien tapaan ”suojatyöpaikan” Alkoholiliikkeestä, mihin eversti Paavo Talvela oli nimitetty apulaisjohtajaksi. Isotalo toimi piiritarkastajana Seinäjoella vuosina 1932–1945[2] ja oli ehdolla eduskuntaan vuosien 1930 ja 1936 eduskuntavaaleissa, ensin Lapuan liikkeen ryhmän Isänmaallisen vaaliliiton ja sitten IKL:n riveistä.[28]

Talvisotaan Isotalo ei osallistunut vatsahaavan vuoksi, paitsi kotirintamalla Seinäjoen varuskunnan komendanttina. Sodan lopulla hän toimi hetken aikaa jääkäritoverinsa everstiluutnantti Matti Laurilan rykmentin esikunnassa. Jatkosodassa hän oli luutnanttina Neuvostoliiton Karjalassa yhdysupseerina heimosotureista kootussa Osasto K:ssa ja myöhemmin Suomen asettaman miehityshallinnon aluepäällikkönä Oulangassa. Kesäkuussa 1942 Isotalo ”kotiutettiin iän perusteella” 47-vuotiaana.

Isotalo toimi Oy Alkoholiliike Ab:n Seinäjoen paikallisjohtajana vuosina 1945–1958.[3] Hän kuoli 17. maaliskuuta 1964 Seinäjoella.

    Ylennykset ja kunniamerkit    

Ylennykset		Kunniamerkit
Hilfsgruppenführer syksyllä 1917 Varavääpeli 11. helmikuuta 1918 Vääpeli 7. helmikuuta 1918		Vapaudenristi 4. lk. tammenlehvien kera Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera Vapaudenmitali 1. lk. Suomen Leijonan ritarimerkki Vapaussodan muistomitali soljen kera Talvisodan muistomitali Aunuksen muistomitali Jääkärimerkki Preussin 2. lk. Rautaristi Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi Viron Vapaudenristi I/3 lk.

• Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
• Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.
• Niinistö, Jussi: Isontalon Antti : eteläpohjalainen jääkäri, värväri ja seitsemän sodan veteraani. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2008. ISBN 978-951-746-979-1.
• Niinistö, Jussi: Suomalaisia soturikohtaloita. Helsinki : Suomalaisuuden liitto, 1998. ISBN 951-96348-5-1.
• Vahtola, Jouko: Nuorukaisten sota : Suomen sotaretki Aunukseen 1919. Helsinki: Otava, 2003. ISBN 951-1-14850-8.

• Isontalon Antin paosta palovero Pietarsaarelle, Hakkapeliitta, 02.01.1934, nro 1, s. 31, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot