Antti Hackzell

Antti Hackzellin vanhemmat olivat rehtori Mathias Gustaf Hackzell ja Helena Nathalia (Lilli) Örn. Hän meni naimisiin vuonna 1914 Elsa Julia Wolffin kanssa, jonka isä oli konsulina toiminut teollisuusmies Carl Oskar Eugen Wolff. Heille syntyi neljä lasta: Kristina (s. 1915), Karin Helena (s. 1917), Martin Mathias (s. 1919) ja Eva Maria (s. 1921). Hackzellin sisko Evi oli naimisissa tunnetun sosialidemokraattisen poliitikon Reinhold Sventon kanssa.[2]

Hackzell pääsi ylioppilaaksi vuonna 1900. Hän suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon 1903 ja oikeustutkinnon vuonna 1906. Hän sai varatuomarin arvon vuonna 1909. Opintojen jälkeen Hackzell toimi laki- ja liikemiehenä Pietarissa vuosina 1911–1918. Hän oli ylimääräisenä virkamiehenä Suomen kansliassa 1913 ja oikeudenkäyntiapulaisena Suomen passivirastossa Pietarissa 1913–1918.[3]

Hackzell palasi Suomeen Venäjän vallankumouksen jälkeen ja liittyi valkoiseen armeijaan. Suomen sisällissodan aikana vuonna 1918 Hackzell toimi Karjalan rintaman ylipäällikön Aarne Sihvon adjutanttina ja Mikkelin läänin maaherran apulaisena rintaman takana Viipurin lääniä varten.[3] Sodan päätyttyä Hackzell nimitettiin Viipurin läänin maaherraksi 1918. Hän luopui tehtävästä loppuvuodesta 1920 tultuaan valituksi yhdeksi Suomen edustajista Tarton rauhan jälkeen muodostettuun suomalais-venäläiseen sekakomiteaan, jonka tehtävänä oli hoitaa rauhansopimuksesta aiheutuneita käytännön järjestelyjä. Hackzell toimi komitean varapuheenjohtajana.[2]

Pääministerinä

Hackzell sai tehtäväkseen kesällä 1944 muodostaa hallitus, jonka piti irrottaa Suomi sodasta. Hallitus saatiin muodostettua 8. elokuuta ja se istui 21. syyskuuta asti.[5] Neuvostoliiton Tukholman suurlähettilään Aleksandra Kollontain välityksellä hallitus onnistui saamaan neuvotteluyhteyden Moskovaan elokuun lopulla.[2]

Pääministeri Antti Hackzell lähdössä 6.9.1944 Helsingin rautatieasemalla Moskovan rauhanneuvotteluihin. Oikealla ministeri Viljami Kalliokoski ja keskellä ministeri Olli Paloheimo

Suomi sai Neuvostoliiton asettamat ennakkoehdot 29. elokuuta: suhteet Saksaan oli välittömästi katkaistava, jotta Suomi voisi lähettää rauhanvaltuuskunnan Moskovaan. Hallitus pääministeri Hackzellin johdolla kertoi eduskunnalle suhteiden katkaisusta 2. syyskuuta. Eduskunta antoi päätökselle tukensa ja aselepo astui voimaan muutama päivä myöhemmin.[6] Hackzell perusteli radiopuheessaan ja eduskunnassa tehtyä päätöstä sillä, että Suomen asema oli merkittävästi huonontunut aiemmin keväällä tehtyjen rauhantunnustelujen jälkeen eikä rauhanehtojen helpottumista ollut enää näköpiirissä.[2]

Hackzellin johtama rauhanvaltuuskunta saapui Moskovaan 7. syyskuuta. Valtuuskunta joutui odottamaan neuvottelujen alkua viikon, sillä Iso-Britannia ja Neuvostoliitto eivät olleet täysin yksimielisiä välirauhan ehdoista. Rauhanneuvottelut alkoivat viimein 14. syyskuuta valtuuskunnan tavattua Neuvostoliiton edustajat.[6] Valtuuskunnan puheenjohtajana toiminut pääministeri Hackzell oli saanut juuri ennen tapaamista halvauskohtauksen, josta hän ei enää toipunut työkykyiseksi. Ulkoasiainministeri Carl Enckell matkusti Moskovaan ja vei rauhanneuvottelut päätökseen.[2] Legendan mukaan Hackzellin sairauskohtaus olisi ollut seurausta Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotovin tylystä käytöksestä neuvottelujen alussa. Hackzell oli kuitenkin ollut hyvin rasittunut jo Moskovaan saapuessaan.[7] Välirauhansopimus allekirjoitettiin 19. syyskuuta 1944.[6]

Kivimäen hallituksen kaaduttua 1936 Hackzell nimitettiin Suomen työnantajain keskusliiton (STK) toimitusjohtajaksi. Aiemmin hän oli toiminut STK:n varajohtajana 1930–1931. Toimitusjohtajana Hackzell pyrki parantamaan suhteita työntekijäjärjestöihin ja tekemään pesäeroa 1920-luvulla syntyneeseen mielikuvaan STK:sta lakonmurtajajärjestönä. Hackzellilla oli keskeinen osuus työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen sopiessa talvisodan aikana tammikuun kihlauksesta.[2]

STK ja SAK allekirjoittivat 28. huhtikuuta 1944 vuoden kestäneiden neuvottelujen jälkeen yleissopimuksen työehtoja koskevista neuvottelu- ja työtaistelusäännöistä, mikä oli selkeä askel kohti työehtosopimuksia. Pääneuvottelijoina toimivat STK:n toimitusjohtaja Hackzell ja SAK:n puheenjohtaja Eero A. Wuori. Neuvotteluja käytiin keskeytyksettä lukuun ottamatta helmikuuta 1944, jolloin sekä Hackzellin että Wuoren kotitalot vaurioituivat Neuvostoliiton pommituksissa. Työehtosopimusneuvottelut alkoivat syksyllä 1944.[8][9]

Linkomiehen hallituksen sosiaaliministeri Aleksi Aaltonen antoi lakiesityksen vapun muuttamisesta yleiseksi vapaapäiväksi maaliskuussa 1944. STK:n toimitusjohtajana toiminut kansanedustaja Hackzell esitti harkittavaksi, että vastaavasti työpäiväksi muutettaisiin joku työviikkoa rikkova juhlapyhä. Hän myös ehdotti mahdollisuutta, että maan vaikean tilanteen vuoksi esimerkiksi vappua ja itsenäisyyspäivää vietettäisiin toistaiseksi vain joka toisena tai kolmantena vuonna. Hackzell ei kuitenkaan tehnyt lakiin muutosesitystä ja ensimmäisen kerran vappua vietettiin lakisääteisenä vapaapäivänä jo samana vuonna.[10]

Hackzell toimi STK:n toimitusjohtajana aina vuoteen 1945 asti,[2] jolloin hänen seuraajakseen valittiin eversti V. A. M. Karikoski.

• Santarmipäällikkö Freibergin esitys Suomen asevelvollisuuden lakkauttamisesta. Helsinki 1933
• Sotien probleemi: Esitelmä Suomalaisessa Klubissa 13.1.1939. Suomalainen Klubi, Helsinki 1940
• Huru mycket har kriget kostat finland? Referat över föredrag vid ordinarie sammanträdet den 3 november 1942. Stockholms köpmansklubb, Stockholm 1942

• Häikiö, Martti: Hackzell: Karhunkaatajasta rauhantekijäksi. Jyväskylä: Docendo, 2020. ISBN 978-952-291-822-2.
• Uola, Mikko: ”Hackzell, Antti (1881–1946)”, Suomen kansallisbiografia, osa 3, s. 454–458. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-444-4. Teoksen verkkoversio.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Antti Hackzell Wikimedia Commonsissa

• Antti Hackzell Suomen ministerit. Valtioneuvosto.
• Hackzell, Antti hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)