Ihmiskeskeisyys

Ihmiskeskeisyys eli antroposentrismi (< kr. άνθρωπος, anthropos, 'ihminen', κέντρον, kentron, 'keskus') on filosofinen näkökanta, jonka mukaan ihminen on maailman keskipiste tai sen tärkein itsenäinen kokonaisuus. Siinä ihminen nähdään luonnosta erillisenä ja sen yläpuolella olevana, ja ihmiselämällä katsotaan olevan luontaista arvoa siinä kun eläimet, kasvit ja mineraaliluonnonvarat ovat vain ihmisen hyödyksi käytettäviä resursseja.[1]

Ihmiskeskeisyys on monen länsimaisen uskonnon ja filosofian perususkomus. Ajattelutavan juuret on nähty Raamatun luomiskertomuksessa, jossa ihminen luodaan Jumalan kuvaksi valtaamaan maan ja hallitsemaan muita olentoja. Tämä käsitys esiintyy paitsi juutalaisessa ja kristillisessä teologiassa, myös Aristoteleen Politiikassa ja Immanuel Kantin moraalifilosofiassa.[1]

Arvostelijoiden mielestä ihmiskeskeisessä ajattelussa liioitellaan ihmisen merkitystä kaikkeuden osana.[2] Sillä onkin usein perusteltu luonnovarojen vapaata riistoa. Joidenkin ympäristöetiikan kannattajien mukaan myös luonnonsuojelu ja luonnonvarojen säästäminen voidaan kuitenkin yhdistää ihmiskeskeiseen lähtökohtaan, sillä luonnon säästäminen parantaa ihmisten hengitysilman laatua ja tulevien sukupolvien elämää. Ympäristöeettiset ajattelijat ovat haastaneet ihmiskeskeisyyden 1970-luvulta lähtien myös kyseenalaistamalla ihmisen aseman muiden eliöiden yläpuolella sekä antamalla luonnolle itseisarvon, joka ei riipu sen hyödyllisyydestä ihmiselle. Tämän biosentrisen filosofian mukaan ihminen on vain yksi laji muiden joukossa.[1]

Feministit ovat arvostelleet ihmiskeskeisyyttä patriarkaaliseksi, ja he ovat tuoneet sen vastineeksi ekofeminismin, joka korostaa naisen ja luonnon yhteyttä sorron kohteena.[1]