Antonin Artaud

Artaud’n oikea nimi on Antoine Marie Joseph Artaud. Antonin Artaud on pseudonyymi. Hän syntyi Etelä-Ranskassa Marseillessa varakkaaseen porvarisperheeseen. Isä oli merikapteeni ja äiti Euphrasie Nalpas sukujuuriltaan turkkilainen.

Lapsena Artaud sairasti aivokalvontulehduksen, jonka jälkeen hän kärsi mielenterveysongelmista läpi elämänsä. Hän joutui pahaan depressioon, ja hänet lähetettiin Sveitsiin hoitoon laitokseen, jossa häntä lääkittiin oopiumilla. Artaud'sta tuli huumeriippuvainen.

Päästyään parempaan kuntoon hän muutti vuonna 1920 Pariisiin. Hän tunsi kutsumusta kirjoittamista ja teatteria kohtaan. La Nouvelle Revue Française -lehti, jonne hän tarjosi runojaan, ei julkaissut niitä. Kustantajan kanssa sukeutui kuitenkin kirjeenvaihto, josta koottiin kirja, Kirjeenvaihto Jacques Rivièren kanssa.

Artaud liittyi surrealisteihin, ja hän johti Surrealististen tutkimusten keskusta (Bureau de recherches surréalistes). Huhtikuussa 1925 ilmestynyt Surrealistisen vallankumouksen (La Révolution surréaliste) kolmas julkaisu on hyvin pitkälle Artaud’n käsialaa. Artaud ei kuitenkaan kannattanut surrealistien käsitystä poliittisesta ja kantaa ottavasta taiteesta, joten tiet erkanivat.

Samaan aikaan Artaud näytteli, puvusti ja kirjoitti teatterille näytelmäkäsikirjoituksia. Yhdessä Roger Vitracin kanssa he perustivat ’patafysiikan perinteitä kantavan Alfred Jarry –teatterin, joka toimi vuosina 1927 – 1929. Yritys kaatui talousvaikeuksiin. Seuraavaksi oli vuorossa Julmuuden teatteri (Le Théâtre de la Cruauté). Nimeksi piti alun perin tulla ”Metafyysinen teatteri”, joka olisi paremmin valaissut mistä Artaud’n teatterikäsityksessä on kyse.

Vuonna 1935 Artaud muutti Meksikoon. Siellä hän tutustui paikallisiin intiaaneihin, jotka perehdyttivät hänet riitteihinsä ja uskonnollisiin menoihinsa. Huumeiden käyttö kuului kuvaan. Palatessaan Ranskaan Arataud meni kihloihin belgialaisnaisen kanssa ja yritti päästä eroon huumeriippuvuudestaan.[1]

Toukokuussa 1937 Artaud oli luennoimassa Brysselissä, kun hän alkoi huutaa kesken luentonsa yleisölle. Syksyllä käydessään Irlannissa hänet todettiin henkisesti epävakaasti ja lähetettiin takaisin Ranskaan. Samoihin aikoihin hän julkaisi teoksensa Kohti kriittistä teatteria. Ranskassa Artaudilla diagnosoitiin skitsofrenia, ja hän vietti seuraavat yhdeksän vuotta mielisairaaloissa ainakin Rodezissa ja Ivry-sur-Seinessä.[1] Artaudin mukaan hän tunsi sairauden myötä menettäneensä identiteettinsä, sillä hän tuli tietoiseksi tavallisesti tiedostamattomista kehon toiminnoista. Hän juuttui painajaiseen, jossa tiedosti lihaksensa, luunsa ja mahansa, jonka toiminnot pitivät samanlaista läpsytystä kuin lippu myrskyssä. Hän hahmotti kätensä ja jalkansa kuin verisinä vanuina, etäisinä ja väärissä paikoissa olevina.[2] Artaud lopetti kirjoittamisen ja piirtämisen pitkäksi aikaa mutta aloitti uudelleen sähköhoidon jälkeen.[1]

Artaud palasi juhlittuna Pariisiin, jossa hän piti kolmen tunnin luennon lukien teoksiaan yleisölle.[1] Toipumisen jälkeen seurasi kiihkeä luomisen ja kirjoittamisen kausi. Artaud'n kootut teokset käsittävät peräti 26 nidettä.

Artaud koki syvää hengenheimolaisuutta Vincent van Goghin kanssa. Teos Van Gogh, le suicidé de la société (1947, sananmukaisesti "Van Gogh, yhteiskunnan itsemurha"), käsittelee yhtä paljon Artaud’ta itseään kuin van Goghia. Kimmo Pasanen on suomentanut esseen nimellä Korpit ja auringonkukka (1974). Esseestään Artaud sai tammikuussa 1948 Sainte-Beuve –palkinnon.[3]

Artaud kuoli 4. maaliskuuta 1948 suolistosyöpään lepokodissa lähellä Pariisia.[1] Hänet löydettiin kuolleena majapaikastaan Ivry-sur-Seinen esikaupunkialueella sijaitsevasta puutarhapaviljongista kenkä kädessä, ikään kuin hän olisi menehtynyt kesken päivittäiselle kävelylenkille valmistautummista.[3]

”Julmuuden teatteriksi” kutsutussa manifestissaan Artaud halusi vapauttaa teatterin Logoksen, toisin sanoen kirjallisuuden ja sanojen tyranniasta. Artaud ihaili itämaista, varsinkin balilaista teatteria, joka ei perustu puheeseen eikä dialogiin vaan elekieleen. ”Balin teatterissa aistii esikielellisen tilan, joka pystyy itse valitsemaan oman kielensä, oli se sitten musiikkia, eleitä, liikkeitä tai sanoja”, kirjoittaa Artaud pamfletissaan Le théâtre et son double (Kohti kriittistä teatteria), joka sananmukaisesti tarkoittaa ”Teatteri ja sen kaksoisolento” (1938).

Artaud'n merkitystä ovat analysoineet Dan Steinbock Le Théâtre et son double -teoksen käännöksen jälkisanoissa ja Johanna Enckell, joka ei pidä teoksen otsikkoa onnistuneena. Kohti kriittistä teatteria tuo liikaa mieleen Bertolt Brechtin, jonka käsitys teatterista on aivan vastakkainen Artaud'n käsityksen kanssa.

Ensimmäisessä kirjeessään Jacques Rivièrelle 13. syyskuuta 1932 Artaud määrittelee Julmuuden seuraavasti: ”Mentaalisena käsitteenä julmuus merkitsee ankaruutta, hellittämättömyyttä ja säälimätöntä päättäväisyyttä, taipumatonta, ehdotonta määrätietoisuutta”.

Artaud'n näkemyksen mukaan länsimaisen teatterin perisynti on se, että sen keskiössä on ihminen. Itämaisessa teatterissa tärkein on maailmankaikkeus, ei ihminen. Artaud’n mielestä länsimaissa teatterin perusajatus on prostituoitu, kuten kaikki muukin.

Artaud peräänkuuluttaa tilan runoutta (la poésie de l'espace), joka kattaa kaikki näyttämöllä käytettävät ilmaisukeinot, kuten musiikin, tanssin, plastiikan, pantomiimin, mimiikan, eleet, intonaation, valaistuksen ja kulissit. Tämä tilan runous on täysin riippumatonta puhutusta kielestä.

Artaud’n seuraajia ovat esimerkiksi absurdin teatterin edustajat ja Peter Brook. Suomessa Jouko Turkkaa ja Jumalan teatteria pidetään Artaud’n oppien soveltajina.

• L’ombilic des limbes, 1925
• Le pèse-nerfs, 1925
• L’art et la mort, 1929
• Le moine, de Lewis, raconté par Antonin Artaus, 1931
• Héliogabale ou l’anarchiste couronné, 1934
• Les nouvelles révélations de l’être, 1937
• Le théâtre et son double, 1938 (suom. Kohti kriittistä teatteria, Ulla-Kaarina Jokinen, 1983)
• D’un voyage au pays des Tarahumaras, 1945
• Van Gogh, le suicidé de la société, 1947 (suom. Korpit ja auringonkukka, Kimmo Pasanen, 1988)
• Artaud le Mômo, 1947
• Ci-Gît précédé de La culture indienne, 1947
• Pour en finir avec le jugement de Dieu, 1948
• Les Cenci, 1964 (postuumisti)

• Kohti kriittistä teatteria (1964, Le théâtre et son double ja 1974, Le Théâtre de la Cruauté), suom. Ulla-Kaarina Jokinen. Jälkisanat Dan Steinbock: Artaud’n testamentti – kohti kriittistä teatteria, Helsinki: Otava, 1983 ISBN 951-1-07283-8
• Korpit ja auringonkukka (1974, Van Gogh, le suicidé de la société, suom. ja saatesanat Kimmo Pasanen, Helsinki: Taide 1988 ISBN 951-8912-01-7

Artikkeleita Teemanumero 4/2010 Avantgarde, suom. Antti Pönni

• Noituus ja elokuva (Sorcellerie et cinema)
• Elokuva ja todellisuus (Cinema et realite)
• Simpukankuori ja kirkonmies (La coquille et clergyman; elokuvan käsikirjoitus)

Runoja

• Dialogi vuodelta 1928: Antonin Artaud ja André Breton, suom. Janne Salo, julkaisussa: Kirjo: kirjallisuus- ja kulttuurilehti 2002; nro 4
• Katu, suom. Janne Salo, julkaisussa: Kirjo: kirjallisuus- ja kulttuurilehti 2002; nro 4
• Musta runoilija, suom. Seppo Tuokko, teoksessa: Toistasataa runoilijaa: runosuomennoksia 1960-luvun kulttuurilehdistä, toim. Kalevi Seilonen, Helsinki: Tammi 1989 ISBN 951-30-6787-4
• Siinä missä toiset..., suom. Aki Salmela, julkaisussa: Tuli & Savu: runouslehti 2004; nro 2

• Susan Sontag, Lihan estetiikka – teatteri Artaud'n mukaan. Suom. Riikka Stewen, jälkisanat Kirsikka Moring; Kustannus Oy Odessa, Helsinki, 1986.
• Johanna Enckell,: Antonin Artaudin jäljet ranskalaisessa teatterissa. Helsinki: Like, 2003. ISBN 952-471-143-5.

• Centre de recherche sur le surréalisme: Bulletin international Antonin Artaud
• A New Scène Seen Anew: Representation and Cruelty in Derrida's Artaud by Colin Russell (Arkistoitu – Internet Archive)