Anton von Schmerling

Anton von Schmerling (23. elokuuta 1805 Wien – 23. toukokuuta 1893 Wien)[1] oli itävaltalainen poliitikko, joka toimi Itävallan sisäministerinä vuosina 1860–1865. Hänen merkittävin saavutuksensa oli vuoden 1861 niin sanottu helmikuun patentti, Itävallan ensimmäinen pidempiaikainen perustuslaki. Kokeilu kuitenkin kaatui Itävallan ei-saksalaisten kansallisuuksien vastustukseen.

Anton von Schmerling.

Schmerling työskenteli vuodesta 1829 virkamiehenä. Hän oli Klemens von Metternichin konservatiivisen hallinnon vastustaja, ja hän osallistui maaliskuun 1848 vallankumoukseen Ala-Itävallan säätyjen edustajana. Uusi hallitus lähetti hänet edustajanaan Frankfurtin liittopäiville. Hänet valittiin siellä Saksan yhdistämistä kaavailleen Frankfurtin kansalliskokouksen jäseneksi Tullnin kaupungin edustajana. Kokouksen Saksan valtionhoitajaksi valitsema arkkiherttua Juhana nimitti Schmerlingin heinäkuussa 1848 hallituksensa sisäministeriksi, ja pian hänestä tuli käytännössä myös ulko- ja pääministeri. Nämä toimet olivat kuitenkin vain puhtaasti muodollisia, ja hän vetäytyi niistä jo joulukuussa, sillä Frankfurtin kansalliskokouksen enemmistö vastusti Itävallan hallitsevaa asemaa. Schmerling jäi vielä Frankfurtiin, jossa hänestä tuli niin sanotun suursaksalaisen puolueen johtohahmo. Hän jätti kansalliskokouksen huhtikuussa 1849, kun se oli valinnut Preussin kuninkaan Fredrik Vilhelm IV:n Saksan keisariksi. Saman vuoden heinäkuussa Schmerling nimitettiin Itävallan oikeusministeriksi, ja hän käynnisti oikeuslaitoksen uudistamisen. Hän kuitenkin erosi hallituksesta vuonna 1851, koska ei hyväksynyt pääministeri Felix zu Schwarzenbergin ajamaa taantumuksellista politiikkaa ja paluuta absolutismiin.[1][2]

Tämän jälkeen Schmerling toimi korkeimman oikeuden presidenttinä ja oli sivussa politiikasta, kunnes hänet joulukuussa 1860 kutsuttiin sisäministeriksi. Hän sai tehtäväkseen laatia suunnitelman siirtymisestä perustuslailliseen hallintoon. Tuloksena oli 26. helmikuuta 1861 annettu valtiosääntö eli niin sanottu helmikuun patentti, joka oli pääosin Schmerlingin käsialaa. Sen nojalla Habsburgien valtakunnalle perustettiin yhteinen kaksikamarinen parlamentti, valtakunnanneuvosto (Reichsrat), jonka tarkoituksena oli luoda monikansaisesta valtakunnasta yhtenäisempi valtio. Valtakunnanneuvoston paikkajakoa oli kuitenkin painotettu saksankielisen väestön eduksi, joten Itävallan muut kansallisuudet, varsinkin unkarilaiset ja kroaatit asettuivat vastarintaan ja boikotoivat uutta parlamenttia. Tämä johti Schmerlingin ”perustuslaillisen kokeilun” epäonnistumiseen, ja hän erosi sisäministerin tehtävistä heinäkuussa 1865. Sen jälkeen hän palasi aiempaan virkaansa korkeimman oikeuden johtoon, josta tehtävästä hän jäi eläkkeelle vuonna 1891.[1][2] Lisäksi hän oli vuodesta 1867 valtakunnanneuvoston ylähuoneen (Herrenhaus) elinikäinen jäsen ja vuosina 1871–1879 sen puhemies.[2]