Antoine Barnave

Barnave oli lähtöisin varakkaaseen porvaristoon kuuluneesta protestanttisesta perheestä ja oli yksityiskoulutuksen saanut lakimies.[1] Hän toimi vuodesta 1783 asianajajana kotikaupunkinsa Dauphinén parlamentissa eli ylimystön hallitsemassa tuomioistuimessa.[3] Vallankumousta edeltäneinä vuosina hän julkaisi Montesquieulta vaikutteita saaneita kirjoituksia, joissa hän vaati Ranskaan englantilaistyyppistä perustuslaillista hallintoa ja ylimmän vallan jakamista. Niin sanotun esivallankumouksen aikana Barnave johti kesällä 1788 paikallista kansalaisvastarintaa Dauphinéssa yhdessä Jean Joseph Mounier’n kanssa.[4] He saivat aikaan Dauphinén läheisessä linnassa 21. kesäkuuta 1788 pidetyn niin sanotun Vizillen kansalaiskokouksen, joka toi kolmen säädyn edustajat yhteen puolustamaan parlamentteja yksinvaltiutta vastaan ja vaatimaan kansanedustuslaitoksen perustamista.[5] Barnave julkaisi samana vuonna myös huomiota herättäneen poliittisen pamfletin.[6]

Barnave valittiin Dauphinésta kolmannen säädyn edustajaksi vuoden 1789 säätyjen yleiskokoukseen. Hän kannatti kolmannen säädyn julistautumista kansalliskokoukseksi ja kirjoitti pallohuoneen valan tekstin yhdessä Isaac Le Chapelier’n kanssa.[4] Perustuslakia säätävässä kansalliskokouksessa hän oli Honoré Mirabeaun jälkeen huomattavin puhuja, ja usein Mirabeaun terävä vastustaja.[1][3] Barnave kuului kyllä myös ”patriootteihin”, mutta hän halusi torjua sekä vastavallankumouksellisen aristokratian että väkivaltaisen kansalaisliikehdinnän.[4] Barnave oli keskeisessä roolissa kansalliskokouksen alkaessa syksyllä 1789 rakentaa uutta Ranskaa, sen hallitusvaltaa, perustuslakia, valtiontaloutta ja ihmisoikeuksien julistusta. Sanottiin, että ”sen mitä Adrien du Port ajattelee, sanoo Barnave ja toteuttaa Alexandre de Lameth”. Heitä kutsuttiin kansalliskokouksen triumviraatiksi.[2] Kolmikko oli perustamassa myös Pariisin jakobiiniklubia.[1] Barnave kuului jakobiiniklubin johtokuntaan ja laati sen sääntökirjan.[6] Hän oli loka–marraskuussa 1790 pari viikkoa kansalliskokouksen puhemiehenä.[7]

Barnave valittiin maaliskuussa 1790 kansalliskokouksen siirtomaavaliokuntaan ja hän laati useita esityksiä, joiden lähtökohtana oli Ranskan kauppakomppanioiden monopolien säilyttäminen Länsi-Intiassa kansallisen edun nimissä.[1] Radikaalimmat jakobiinit kuten Jacques-Pierre Brissot ja tämän johtama orjuudenvastainen järjestö Société des amis des Noirs arvostelivat tätä politiikkaa humaaneihin arvoihin vetoamalla. Kiista orjuuden lakkauttamista Ranskan siirtokunnissa alkoi heikentää Barnaven suosiota vasemmistossa vuoden 1790 aikana.[1][4]

Vuonna 1791 jakobiinipuolue tuli tienhaaraan, kun puolueen valtaenemmistö radikalisoitui. Barnave piti tätä uhkana ja halusi koota varakkaan porvariston puolustamaan perustuslaillista monarkiaa.[1] Hän oli yksi kolmesta komissaarista, jotka kansalliskokous kesäkuussa 1791 lähetti saattamaan epäonnisella pakoretkellä kiinnijäänyt kuningasperhe takaisin Pariisiin.[3] Barnave uskoi voivansa taivutella kuningas Ludvig XVI:n tukemaan uutta perustuslakia ja ryhtyi hovin salaiseksi neuvonantajaksi. Hän piti 15. heinäkuuta 1791 kansalliskokouksessa kuuluisan puheen, jossa hän vaati tilapäisesti virasta pidätetyn Ludvig XVI:n palauttamista valtaan, tuomitsi ajatuksen tasavallasta ja toivoi vallankumouksen saattamista päätökseen, jotta olot maassa rauhoittuisivat.[1] Barnave oli yksi niistä johtavista perustuslaillisista monarkisteista, jotka pari päivää myöhemmin erosivat jakobiiniklubista ja perustivat kilpailevan feuillanttien klubin.[4] Ohjaillakseen kuningasta hän kävi heinäkuusta 1791 tammikuuhun 1792 salaista kirjeenvaihtoa kuningatar Maria Antoinetten kanssa.[1][4]

Barnave vankeudessa.

Perustuslakia säätävä kansalliskokous hajaantui syksyllä 1791, joten Barnave palasi tammikuussa 1792 Dauphinéen.[4] Hän liittyi siellä vapaaehtoisena upseeriksi Ranskan kansalliskaartiin, mutta omistautui muuten kirjallisille töille. Tasavaltalaiset alkoivat arvostella häntä yhä jyrkemmin.[1] Tuileries’n palatsin valtauksen yhteydessä elokuussa 1792 Barnaven kirjeet vihatulle kuningattarelle löydettiin ja ne vahingoittivat entistä pahemmin hänen mainettaan.[4] Barnave vangittiin 29. elokuuta 1792 lakiasäätävän kansalliskokouksen määräyksellä.[1][6] Hän istui vankilassa ensin vajaan vuoden Dauphinéssa, sitten sen lähellä Barraux’ssa.^lähde? Hirmuvallan aikana hänet siirrettiin Pariisiin 3. marraskuuta 1793 ja tuotiin vallankumoustuomioistuimen eteen. Hänet tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin 29. marraskuuta.[1]