Antimonitrifluoridi

Antimonitrifluoridi (SbF3) on antimonin ja fluorin muodostama epäorgaaninen molekyyliyhdiste. Yhdistettä voidaan käyttää fluoraavana kemikaalina orgaanisissa synteeseissä ja eräiden lasilaatujen valmistamiseen.

Antimonitrifluoridi
Tunnisteet
CAS-numero 7783-56-4
Ominaisuudet
Molekyylikaava SbF3
Moolimassa 178,76
Ulkomuoto Väritön kiteinen aine[1]
Sulamispiste 292 °C[1]
Kiehumispiste 345 °C[2]
Tiheys 4,38 g/cm3[2]
Liukoisuus veteen 4924 g/l (25 °C)[3]

Ominaisuudet

Huoneenlämpötilassa antimonitrifluoridi on värittömiä hygroskooppisia kiteitä. Yhdiste liukenee erittäin hyvin veteen ja vesiliuokset ovat suhteellisen pysyviä ja hydrolysoituvat vain hitaasti. Veden lisäksi antimonitrifluoridi liukenee hyvin myös poolisiin orgaanisiin liuottimiin kuten metanoliin ja asetoniin sekä muihin ketoneihin. Hiilivetyihin se sen sijaan on liukenematon. Antimonitrifluoridi on vahva Lewis-happo ja muodostaa komplekseja esimerkiksi fluoridi-ionien kanssa. Ilmassa kuumennettaessa antimonitrifluoridi hajoaa antimonioksidifluoridiksi.[1][3][4][5][6]

Valmistus ja käyttö

Antimonitrifluoridia voidaan valmistaa antimonitrioksidin tai metallisen antimonin ja vetyfluoridin välisellä reaktiolla. Muodostuvasta liuoksesta haihdutetaan vesi pois ja tuote puhdistetaan sublimoimalla.[1][3][4]

Sb2O3 + 6 HF → 2 SbF3 + 3 H2O

Antimonitrifluoridia käytetään mietona fluoraavana reagenssina niin orgaanisten kuin epäorgaanistenkin yhdisteiden valmistuksessa. Yhdiste korvaa helposti sekä orgaanisiin että epäorgaanisiin molekyyleihin sitoutuneet klooriatomit fluoriatomeilla. Esimerkiksi fosforitrikloridista muodostuu fosforitrifluoridia. Erityisen käyttökelpoinen reaktio on happofluoridien valmistaminen happoklorideista. Ainetta käytetään myös posliinin ja emalien valmistamiseen sekä suuren taittokyvyn omaavien fluoridilasien ja valokuitujen valmistuksessa sekä tekstiilien peittana käytettävien yhdisteiden valmistukseen.[1][2][3][4][5][6]

Lähteet
  1. E. M. Karamäki: Epäorgaaniset kemikaalit, s. 223–224. Kustannusliike Tietoteos, 1983. ISBN 951-9035-61-3.
  2. N.N. Greenwood & A. Earnshaw: Chemistry of the Elements, s. 559–560. 2nd Edition. Butterworth Heinemann, 1997. ISBN 0-7506-3365-4. (englanniksi)
  3. Charles B. Lindahl & Tariq Mahmood: Fluorine Compounds, Inorganic, Zinc, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2000. Viitattu 4.8.2014
  4. Leon D. Freedman, G. O. Doak, G. Gilbert Long, Tariq Mahmood & Charles B. Lindhal: Antimony Compounds, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2003. Viitattu 5.8.2014
  5. Sabina C. Grund, Kunibert Hanusch, Hans J. Breunig & Hans Uwe Wolf: Antimony and Antimony Compounds, Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2006. Viitattu 5.8.2014
  6. Egon Wiberg, Nils Wiberg, Arnold Frederick Holleman: Inorganic chemistry, s. 761–762. Academic Press, 2001. ISBN 978-0-12-352651-9. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 5.8.2014). (englanniksi)
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.