Antiikin urheilu

Antiikin urheilu tarkoittaa antiikin aikakaudelle sijoittuvaa urheilua. Urheilu on syntynyt metsästys- ja sotataitojen ylläpitämiseksi, mutta varsin pian siitä on tullut myös vapaa-ajan viihdettä. Erilaiset kilpailut ja pelit kehittyivät itse asiassa jo ennen antiikkia, mutta antiikin aikakaudella niistä tuli entistä olennaisempi osa kulttuuria ja yhteiskuntaa.

Etenkin antiikin Kreikassa urheilu on ollut jokaiselle vapaalle miehelle itsestäänselvyys ja hyve. Urheilulla oli merkittävä rooli kreikkalaisessa kauneusihanteessa, sivistyksessä ja yhteiskuntajärjestyksessä. Urheilu kytkeytyi antiikissa jo varhain muihin elämänalueisiin. Kreikkalaisesta pelien, leikkien ja teatterin sekoituksesta kasvoi monimuotoinen urheilukulttuuri, joka on edelleen pohjana nykyajan käsityksille urheilusta ja sen yhteiskunnallisesta asemasta. Suurimpien urheilukilpailujen ajaksi jopa sodat taukosivat, ja menestyneet urheilijat olivat kuuluisuuksia. Rooman valtakunnan myötä urheilusta tuli lähinnä ammattilaisten pyörittämää viihdettä katsomoissa istuvalle kansalle.

Alkuperä
Assurbanipalin leijonanmetsästys
Painia kuvattuna egyptiläisessä maalauksessa
Minolainen härkähyppy

Yksi ensimmäisistä urheilumuodoista on ollut metsästys. Ruoan hankintaa varten metsällä lähtijöiden tuli olla hyvässä fyysisessä kunnossa, mitä harjoiteltiin töiden ohessa. Myös keihään ja myöhemmin jousen käyttöä tuli harjoitella. Ihmisen asettuessa aloilleen viljelemään maata, tuli metsästäjistä siihen erikoistunut ammattikunta. Metsästystaitoja pidettiin yllä kilpailuilla, joista muodostui tärkeä ajanviete sekä myös tapa arvioida yksilöiden paremmuutta.[1]

Varhaisimmat todisteet urheilemisesta huvin tai uskonnon vuoksi on löydetty Lähi-idästä ja muinaisesta Egyptistä eli hedelmällisen puolikuun alueelta. Todisteet sijoittuvat ajalle 3000 eaa. Egyptiläiset seinämaalaukset kertovat niin rahvaan kuin eliitinkin harrastaneen pelejä ja urheilua. Urheilu lienee levinnyt Egyptistä Kyprokselle ja Kreetalle.[2]

Egyptiläisten suosituin urheilulaji oli voimistelu. Todennäköisesti urheilusta kehittyi Kreetalla minolaisen kulttuurin myötä enemmän kilpailumaista ja säännönmukaisempaa. Yksi kadonnut urheilulaji on minolainen härkähyppy, jossa voimistelijan oli ilmeisesti tartuttava hyökkäävää härkää sarvista ja hypätä tämän selkään ja siitä edelleen härän taakse. Kuvien perusteella sekä miehet että naiset urheilivat Kreetalla. Voimistelulajien lisäksi harrastettiin alkeellista nyrkkeilyä ja painia.[3]

Minolaista kulttuuria seurannut sotaisampi mykeneläinen kulttuuri kehitti urheilulajeja sotilaiden kouluttamiseksi. Ensimmäiset todisteet juoksukilpailuista ovat 1200-luvulta eaa. ja niiden lisäksi on järjestetty hevosajoja ja kamppailulajeja. Mykeneläisten jälkeen alkoivat niin sanotut Kreikan pimeät vuosisadat, joiden ajalta ei ole säilynyt historiallisia lähteitä.[4]

Uskonto alkuperänä

Antiikin urheilu oli alkuperältään uskontoa. Kreikkalaisia kaupunkivaltioiden rajoihin katsomatta yhteen keränneet panhelleeniset kisat järjestettiin usein erilaisilla pyhäkköalueilla syrjässä kaupunkien keskuksista, jolla korostettiin urheilutapahtuman politiikan yläpuolelle ainakin teoriassa asetettua luonnetta. Kuuluisimmat näistä kisoista eli Olympian kisat, olivat entistä yhtenäisemmän ajanlaskun pohjana. Aikaa ryhdyttiin eri kaupunkivaltioiden toisistaan poikkeavien kalentereiden sijaan laskemaan olympiadeissa, eli Olympian kisojen välisissä, neljän vuoden ajanjaksoissa. Olympialaisten yhteiskunnallista ja uskonnollista luonnetta korosti myös olympiarauha, joka julistettiin kuukausi ennen kisoja, ja jonka rikkomisesta seurasi sakkorangaistus. Urheilullinen uskonnollisuus sai myös suorastaan suljetun sisäpiirin kulttimaisia piirteitä julkisen reilun pelin valan lisäksi salaisen, suljetussa pimeässä tilassa vannotun valan kautta.[5]

Esimerkiksi Rooman gladiaattoritaistelut pohjautuvat etruskien uhrimenoperinteille. Roomalaiset tuottivat näistä spektaakkeleista itse kamppailuun keskittyvän väkivaltaisen urheilutapahtuman. Gladiaattorit ilmaisivat kamppailevansa jumalien kunniaksi. Urheilu loi uskonnon välityksellä siteitä vieraiden ihmisten välille ja tarjosi kielen ja näyttämön jonka äärellä kohdata, tavata ja neuvotella. Uskonnollisuuden merkitys alkoi kisoissa verrattain pian himmentyä, jolloin pääpaino siirtyi itse urheilulle.[5]

Antiikin Kreikka

Antiikin Kreikassa urheilu kuului luonnollisena osana vapaan kansalaisen nuoruusvaiheeseen. Antiikin peli- ja urheilukulttuurissa nivoutuivat yhteen ihanne ihmisruumiista sopusointuisena kauniina työvälineenä, kaupunkivaltioiden itsenäisyyskamppailujen poliittinen juoninta sekä valtioiden että yksilöiden uskonnolliset velvoitteet. Urheilutapahtumat tarjosivat lisäksi julkisen tilan niin filosofisille väittelyille kuin uskolliselle fanikulttuurillekin.[5]

Jo Homeroksen runoelmissa urheilukilpailut olivat tärkeitä voimannäytön kohtauksia, mutta samalla heijastelivat myös varhaista urheilukulttuuria, jossa kisailut järjestettiin joko jumalten tai hallitsijoiden kunniaksi. Eroksi roomalaisten ja kreikkalaisten urheilunäkemysten välillä voidaan yleistää, että kreikkalaiset keksivät urheilun ja roomalaiset puolestaan löysivät urheilusta sen toisen puolen: penkkiurheilun eli urheilun katselemisen.[5]

Urheilu tarjosi Kreikassa nuorille miehille, mutta Spartan kaupunkivaltiossa myös naisille, isänmaallisen ja fyysisen kasvatuksen lisäksi tiedollista opetusta ja siirtymäriitin nuoruudesta aikuisuuteen. Helleenien maailmassa urheilun harrastaminen piirsi esiin yhteisen itseymmärryksen: barbaarit eivät urheilleet, ja vaikka kaupunkivaltiot kamppailivat keskenään niin kilpa- kuin taistelukentilläkin, urheilu oli olennaisesti panhelleeninen, kaikkia helleenejä yhdistävä ilmiö.[5]

Juoksijoita kreikkalaisessa ruukussa

Nykyajan urheilukulttuurin tavoin myös antiikin urheilun huipputaso avasi väylän suuriin palkkioihin ja kunniaan. Tällä tiellä oli luonnollisesti syvät varjopuolensa: antiikin urheilusta ja siinä häviämisestä ei puuttunut häpeää tai julmuutta. Peli ja kisa muuttuivat usein sekä kentällä että kentän ulkopuolella aidoksi taisteluksi.

Kunnia ja maine saattoi ajaa myös järjestelmälliseen kilpailuun urheilijoista. Oman värin tunnustaminen ja kotiseuturakkaus olivat kreikkalaiselle urheilijalle usein tärkeitä asioita. Urheilu liittyi jo varsin varhain politiikkaan ja talouteen.[5]

Urheilu oli antiikin Kreikassa etenkin olympiainstituution myötä ammattimaista toimintaa. Antiikin Kreikan gymnasion-järjestelmän varaan rakennettua urheiluvalmennusta on luonnehdittu niin tasokkaaksi, että vastaava ymmärrys alkoi kehittyä länsimaissa seuraavan kerran vasta 1900-luvulla. Valmennusryhmään kuului harjoittelua ja urheilijan elämään valmentajan lisäksi myös lääkäreitä, jotka jo varsin varhain ymmärsivät huippu-urheilijalle elintärkeän kokonaisvaltaisen harjoittelun, levon ja ruokavalion yhteyksiä. Väsymystiloja ja puutumisten sekä haavojen hoitoja ja ennaltaehkäisyä hoidettiin öljyämällä ja hieromalla, johon oli erikoistunut oma ammattiryhmänsä.[5]

Sukupuoliroolit

Urheilu oli Kreikassa varsin miesvaltainen ala: naisilta ja orjilta oli useampiin suuriin kisoihin pääsy kielletty. Maskuliinisuus antiikin Kreikan urheilussa luonnollisesti selittyy paitsi naisen ja miehen yhteiskunnallisella eriarvoisuudella, myös vahvalla esteettisellä perinteellä, joka piti miesvartaloa naiskauneutta sopivampana ilmaisemaan perinteisiä kreikkalaisten kauneuteen liittämiä hyveitä sopusuhtaisuutta ja ylivertaisuutta. Antiikin Kreikan urheiluhistoriassa tunnetaan kuitenkin lukuisia naisvoittajia, joista tunnetuin lienee spartalainen Kyniska. Katsojat olivat hekin antiikissa useimmiten miehiä.[5] Miesurheilijat kilpailivat kaikissa urheilulajeissa alastomina. Heidän peniksensä sidottiin mukavuuden vuoksi kiinni nahkaremmeillä. Naispuolisia katsojia oli vähän, ja homoeroottista ihailua lisäsi se, että urheilijat saatettiin sivellä oliiviöljyllä niin, että heidän kehonsa kiilsi.[6]

Urheilemisen hyve

Antiikin kreikkalaisille urheileminen oli hyve, jota jokaisen vapaan kreikkalaisen odotettiin harrastavan. Urheilu ja ruumiista huolehtiminen olivat osa kreikkalaisten kauneusihannetta, johon kuului sopusuhtainen ja kiinteä lihaksisto. Fyysinen suorituskyky oli osa kasvatusta ja yleissivistystä. Urheilu oli myös hajanaisille kaupunkivaltioille elinehto, sillä toistuvissa sodissa oli sotaväen oltava hyvässä kunnossa. Urheilulla oli myös uskonnollinen ulottuvuus ja kreikkalainen uskoi palvelevansa jumalia tuomalla heille kunniaa urheilukisoissa.[1]

Poliittisesta hajanaisuudesta huolimatta kreikkalaisilla oli yhtenäinen kulttuuri, johon vahvasti kuului kilpaileminen toisiaan vastaan. Kaupunkivaltiot rakensivat stadioneita ja gymnasioita, joissa oletusarvoisesti nuoret miehet harjoittelivat ja urheilivat kilpailemista varten. Kreikkalaisten naapurikulttuurit eivät urheilleet, mikä vahvisti kreikkalaisten mielikuvaa barbaareista.[7] Menestys urheilukilpailuissa toi mainetta ja kunniaa kreikkalaiselle. Voittajat seppelöitiin ja heidän kotikaupunkinsa kuulutettiin voittajan nimen yhteydessä. Menestyneistä urheilijoista tuli kuuluisia ja olympiavoittajille oli luvassa etuuksia ellei jopa täysi elätys kotikaupungissaan.[8]

Lajit
Pankration kuvattuna amforassa

Antiikin Kreikassa arvostettiin etenkin yksilölajeja, joissa yksilön saavutukset ja suoritukset olivat selkeästi mitattavissa. Myös muutamia joukkuelajeja ja pallopelejä oli olemassa ja niissä myös kilpailtiin. Arvostetuimpia urheilulajeja olivat kuitenkin juoksu, paini ja kamppailulaji pankration.[9]

Tyypillisimmät juoksukilpailun matkat olivat stadionin juoksu, kahden stadionin juoksu eli diaulos ja pitkänmatkanjuoksu dolikhos. Yhden stadionin mitta vaihteli paikkakunnittain: Ateenalainen stadionin matka oli 184,3 metriä, kun taas Olympiassa se oli 192,3 metriä. Juoksijat kilpailivat alastomina ilman kenkiä hiekkaradalla. Harvinaisempia juoksulajeja ovat olleet asejuoksu eli hoplitodromos täydessä sotavarustuksessa sekä rituaalinen soihtuviesti, jossa on kannettu palavaa soihtua jostakin kaupungista temppeliin.[10]

Keihään- ja kiekonheitot ovat vanhoja urheilulajeja. Niissä tarkasteltiin nimenomaan sitä kuka urheilija sai heitettyä keihään tai kiekon pisimmälle. Näiden lisäksi paikallisissa kisoissa on joskus heitetty moukaria. Hyppy eli halma on ollut vähemmän suosittu urheilulaji. Tarkkaa tietoa hyppäämisestä ei ole säilynyt tähän päivään, mutta pituus- ja korkeushypyn tapaisia lajeja on kuvattu taiteessa. Hypyssä sai käyttää apunaan käsipainoja, joiden avulla oikein käytettynä hyppääjä sai hieman etua.[11]

Suosittuja kamppailulajeja olivat pankrationin lisäksi kreikkalainen paini ja nyrkkeily.[12]

Lajeista luotiin myös kokonaisuus viisiottelu, jossa juoksun, pituushypyn, keihäänheiton, kiekonheiton ja painin yhteenlaskettu tulos laskettiin. Lajeja ei pisteytetty, vaan voittaja määriteltiin painissa, jossa aiempien lajien parhaat kohtasivat.[13]

Pallopelejä ei varsinaisissa kisoissa oikeastaan nähty. Kreikkalaiset kuitenkin kehittivät useita eri pallopelejä, joita harrastettiin vapaa-ajalla, mutta välillä myös niissäkin kilpailtiin. Pallopelejä harrastettiin yhteiskuntaluokasta ja iästä riippumatta. Pallot tehtiin lasimassasta, nahkasta, kangaskuiduista tai täytetyistä eläimen virtsarakoista. Tunnettuja pallopelejä ovat muun muassa harpaston, episkyros ja mailapeli keretizein. Näistä harpaston levisi myös Roomaan ja etenkin sotilaiden mukana roomalaistunut harpastum levisi eri puolille valtakuntaa.[14]

Antiikin Kreikan kisat ja urheilukilpailut
Piirros historiallisesta Olympiasta
Pääartikkeli: Olympian kisat

Useimpien antiikin lähteiden mukaan ensimmäiset Olympian kisat järjestettiin vuonna 776 eaa. mikä ei kuitenkaan todista ettei erilaisia kisoja olisi ollut jo aiemmin. Vuosi 776 eaa. lienee tullut valituksi siksi, että tarinoiden mukaan sofisti Hippias osasi luetella kaikki Olympian voittajat siihen vuoteen saakka.[15] Kreikkalaiset oppivat urheilun todennäköisimmin mykeneläisiltä ja harrastivat sitä useissa eri muodoissa. Kreikkalainen kilpailuvietti näkyy muun muassa Homeroksen eepoksissa Ilias ja Odysseia, joissa on useita viitteitä urheiluun ja kilpailemiseen, jotka sijoittuvat perimätiedon mukaan 1100-luvulle eaa. [16]

Aluksi urheilussa kilpailtiin lähinnä uskonnollisten juhlien yhteydessä. Esimerkiksi Olympian kisoissa sai alun perin urheilla vain yhtenä päivänä, ja muut päivät oli pyhitetty uskonnollisille menoille. Vähitellen urheilun osuus ja kisapäivien määrä kasvoivat ja juhlien pääpaino siirtyi niihin, mutta eri kilpailuja järjestettiin edelleen jumalten kunniaksi. Lopulta juuri pakanallisen perinteen takia Olympian kisat kiellettiin vuonna 393.[17]

Kilpailut

Olympian kisat olivat antiikin Kreikan vanhimmat, suurimmat ja tärkeimmät kisat. Ne järjestettiin neljän vuoden välein nimensä mukaisesti Olympiassa. Pienempiä paikallisia kisoja oli useita vuosittain. Kolme muuta suurta urheilukilpailua olivat 2–4 vuoden välein järjestetyt Python, Isthmian ja Nemean kisat. Neljää suurinta kisaa kutsuttiin nimellä pyhiksi kilpailuiksi tai seppelekilpailuiksi, jotka myöhemmin saivat nimen panhelleeniset kisat. Kreikan jouduttua roomalaisten valtaan ryhmään liitettiin vielä Aktionin kisat.[18] Olympian kisat johtivat myös kreikkalaisen ajanlaskun muodostumiseen. Joka neljäs vuosi järjestetyt kisat aloittivat aina uuden neljän vuoden ajanjakson, olympiadin.[19]

Suurimmat kilpailut järjestettiin pyhillä mailla ja olivat siten puolueettomia maaperiä pirstaleisessa kaupunkivaltioiden Kreikassa. Kilpailupaikat olivat maantieteellisesti hieman syrjässä, minkä vuoksi edes parhaimmat urheilijat eivät matkustaneet jokaiseen suureen kilpailuun. Olympian kisojen ajaksi julistettiin Kreikkaan kahden kuukauden olympiarauha, jonka aikana ei saanut käydä kisoja häiritseviä sotia. Rauha ei siis käsittänyt kaikkea sodankäyntiä, mutta usein monet kaupunkivaltiot solmivat kisojen ajaksi aselepoja.[20]

Paikallisesti järjestetyistä palkintokisoista Panathenaia-kisat olivat suurimmat. Palkintokisoissa menestyneille oli luvassa rahanarvoinen palkkio ja esimerkiksi Panathenaiassa palkkiot maksettiin oliiviöljynä.[21] Yksittäisiä palkintokisoja saatettiin järjestää esimerkiksi voittoisan sotaretken päätteeksi tai erityisen juhlan vuoksi. Toistuvia palkintokisoja tunnetaan satakunta. Tunnetuimpia näistä ovat Delia- ja Gymnopaidiai-juhliin liittyneet kilpailut sekä naisille tarkoitetut Heraian kisat.[22]

Antiikin Rooma

Roomalaisten suhtautuminen urheiluun oli paljon käytännönläheisempi kuin kreikkalaisten. Siinä missä urheilu oli kreikkalaisille hyve ja osa uskontoa, oli se roomalaisille pääasiassa viihdettä. Roomalaisia ei kiinnostanut niinkään kreikkalaiset urheilulajit vaan enemmän toimintaa sisältävät gladiaattoritaistelut ja vaunukilpa-ajot. Urheilussa tuli olla viihdettä ja dramatiikkaa. Lisäksi vedonlyönnillä oli iso merkitys roomalaisessa urheilussa. Urheilutapahtumat olivat myös kokoontumis- ja näyttäytymispaikkoja ihmisille, ja urheileminen oli ammattilaisten työtä eikä niinkään kansalaistaito.[23]

Kilpa-ajot
Ranskalaisessa huvipuistossa järjestetty kilpa-ajonäytös.
Pääartikkeli: Vaunukilpa-ajot

Oletettavasti niin kauan kuin hevonen on ollut kesytettynä, on sillä myös kilpailtu. Antiikin aikana hevonen ei ollut vetojuhta, vaan varakkaiden näyttävä kulkupeli. Jo kreikkalaiset kilpailivat ratsastuksessa ja valjakoiden vetämillä vaunuilla. Vuodesta 680 eaa lähtien hevosurheilu oli yksi olympialaisten lajeista. Hevosurheilu oli kreikkalaisille tärkeä laji, joskin se rajoittui ylemmän luokan harrastamaksi ja rahoittamaksi toiminnaksi. Panhelleenisissä kisoissa kilpailtiin neli- tai parivaljakoilla, mutta myös perinteisesti ratsastaen.[24]

Hevosurheilusta muodostui roomalaisille kaikkein tärkein urheilulaji. Roomassa sijainneelle hevosurheiluradalle Circus Maximukselle mahtui peräti 100 000 katsojaa.[25] Tasavallan aikana vaunukilpa-ajoja järjesttiin vain parisenkymmentä vuodessa, yleensä juhlapyhinä, ja kisat olivat yksipäiväisiä. Kilparataa kierrettiin seitsemän kertaa nelivaljakoilla ja ensimmäinen maaliin tullut voitti. Kilpailut olivat dramaattisia, sillä radan karteet olivat ahtaat ja kilpailijoiden röyhkeys ja kiilaaminen katsottiin hyveeksi. Onnettomuuksia tapahtui usein ja ne nähtiin osana kisojen viihdettä. Keisarivallan aikana kisojen määrä ja kisapäivien pituus kasvoi huomattavasti. Yhtenä päivänä saattoi olla useampia lähtöjä, minkä vuoksi kilpailun pituus lyhennettiin viiteen kierrokseen.[26]

Rooman vaunukilpa-ajoihin osallistuivat niin sanotut tallit eli factiot. Factiot vastasivat kisajärjestelyistä, hevosten huollosta, kuljettajien ja tarvikkeiden hankinnasta sekä vedonlyönnin järjestämisestä ja tulonjaosta. Alkuperäiset factiot olivat valkoiset ja punaiset ja myöhemmin mukaan tulivat siniset ja vihreät. Factiot olivat käytännössä keskenään kilpailevien valjakkojen omistajien kattojärjestöjä. Omistajat kuuluivat johonkin factioon, josta he saivat tarvittavaa valmennusta, hevosten hoitoa sekä osuuden mahdollisista voittorahoista. Kuljettajat ja hevoset puettiin factionsa tunnusväriin ja niille syntyi omia kannattajakuntia.[27]

Factioiden kannatus näkyi myös poliittisessa päätöksenteossa. Kaupunkien valtuustoissa ja jopa Rooman senaatissa saattoi äänestykseen vaikuttaa ehdotuksen kannattama factio. Rikkaat factiot olivat myös seurapiirien ydintä, jossa tavattiin ja solmittiin kontakteja. Vaunukilpa-ajot olivat tärkeässä roolissa myöhäisantiikin aikaan yhä Itä-Rooman valtakunnassa, jossa vahvimmat factiot siniset ja vihreät sekaantuivat vahvasti valtakunnan politiikkaan. Sanottiin että Konstantinopolin hippodromilla oli kansankokouksen tavalla päätäntävaltaa ja hippodromilta sai alkunsa useampi keisaria vastustanut mellakka.[28]

Vaunukilpa-ajot loppuivat Roomassa hiljalleen Länsi-Rooman kaatumisen jälkeen. Circus Maximuksen viimeiset ajot ajettiin vuonna 549 ja myös Konstantinopolin hippodromi hiljeni vähitellen vuoden 1000 jälkeen.[29]

Gladiaattoritaistelut
Mosaiikki gladiaattoritaistelusta
Pääartikkeli: Gladiaattori

Roomalaiset oppivat kaksintaistelunäytännöt naapureiltaan etruskeilta. Roomalainen yleisö arvosti jännittävää, näyttävää ja mahtipontista näytäntöä, jonka lopussa piti olla selkeä voittaja osittain vedonlyönnin tähden. Monimutkaiset säännöt ja pisteidenlaskut eivät kiinnostaneet, vaan näytäntöjen tuli olla reipasta toimintaa. Eri puolilla valtakuntaa järjestettiin tapahtumia, joissa gladiaattoreiksi kutsutut taistelijat taistelivat kuolemaan saakka. Gladiaattoritaistelut järjestäytyivät ja ammattimaistuivat varhain ja niistä tuli amfiteattereissa järjestettyä viihdettä toisella vuosidalla eaa.[30]

Gladiaattoreiksi pakotettiin sotavankeja ja niskottelevia orjia, mutta myös vapaat miehet saattoivat pestautua gladiaattoreiksi maineen ja kunnian tähden. Menestyksekkäät gladiaattorit olivat kansan suosiossa ja saivat paljon etuuksia. Gladiaattoreita koulutettiin erityisissä gladiaattorikouluissa, joita johti lanista. Kouluissa gladiaattorit opettiin taistelemaan. Gladiaattori oli lanistan arvokasta omaisuutta ja tavoitteena oli pitää gladiaattori ravittuna ja hyvässä kunnossa sekä selviytyä taistelusta.[31]

Gladiaattorikoulun pitäminen ja taisteluiden järjestäminen oli kallista, mutta ne olivat myös taloudellisesti kannattavia. Näytännöt olivat hyvin väkivaltaisia. Yleensä aamupäivällä tarjottiin ensiksi kuolemaantuomittujen teloituksia, sitten areenalle tuotiin eläimiä joita vastaan taisteltiin ja joita metsästettin. Tämän jälkeen areena siivottiin iltapäivän taisteluita varten. Yleensä gladiaattorit taistelivat kaksintaisteluita, mutta myös eri kokoisia ryhmätaisteluita käytiin. Jotkut amfiteatterit voitiin täyttää vedellä meritaisteluita varten. Näytännön jälkeen manalan lautturiksi Kharoniksi puettu orja keräsi ruumit pois.[32]

Gladiaattoritaisteluiden kultakausi oli ajanlaskumme alussa. Valtava Rooman Colosseum valmistui vuonna 80 näytöksiä varten. 300-luvulla Rooman valtakuntaa kohtasi useampi lamakausi, eikä kalliita gladiaattoritaisteluita järjestetty enää kovinkaan usein. Myös vahvistuva kristinusko piti taisteluja turmiollisina, ja lopulta kristitty keisari Honorius kielsi taistelut 400-luvun alussa.[33]

Muu urheilu

Roomalaisia kiinnosti erityisesti kamppailulajit. Paini ja nyrkkeily olivat suosittuja. Yrityksiä järjestää kreikkalaisten tapaisia urheilukisoja oli useita, mutta ne eivät saaneet suurta suosiota.[34] Kansan parissa erilaiset pallopelit olivat suosittua vapaa-ajan viihdettä.[35]

Kannatuskulttuuri

Itse kisojen seuraaminen saattoi olla jo itsessään fyysinen suoritus: amfiteattereiden siistit kivipenkit olivat usein varattu ylimystölle, ja tavallinen katsoja istui usein penkereellä tai maassa. Itse urheiluelämykseen kuului usein myös runonlausuntaa ja laulua, mutta tunnelma lienee ollut riehakas myös antiikin Kreikankin katsomoissa. Vaikka katsomoriehuntaa usein pidetään vain roomalaisvalloittajilta peräisin olevana roomalaisena hapatuksena, Kreikankin historiasta on esimerkkejä kilpailukatsomoja valvomaan palkatuista oman aikansa turvamiehistä.[5]

»Kun he astuvat stadionille, on kuin he olisivat löytäneet huumekätkön; he unohtavat itsensä täysin ja huutavat ensimmäisen asian suustaan mikä mieleen juolahtaa... urheilua seuratessasi olet jonkin hullun aineen vallassa ja on kuin et pystyisi seuraamaan tapahtumia sivistyneellä tavalla...»
(Sofisti Dion Krysostomos ajanlaskun alussa aleksandrialaisesta väkijoukosta)

Historioitsijat ovat väitelleet kreikkalaisten ja roomalaisten katsomotottumuksista. Tiivistetysti voi sanoa, että roomalaisten ottivat leikin vähän enemmän vakavissaan: roomalaisille suorituksessa oli aina enemmän (sota)harjoituksen kuin urheilun makua. Roomalaiset halusivat urheilunsa suorasukaisina vastakkainasetteluina, kun taas kreikkalaiset paljolti liittivät urheilun yhteyteen draamaa ja pelejä. Niinpä roomalaiset omassa urheilukulttuurissaan suosivat paitsi kreikkalaiseen urheiluun kuuluneita kamppailulajeja, niin eritoten omia, varsin paljon kilpailijoiden keskinäiseen kamppailuun perustuvia kilpa-ajoja ja gladiaattoritaisteluita.[5]

”Fanittaminen” tunnettiin myös antiikin aikana. Roomassa menestyneet gladiaattorit keräsivät ympärilleen myös naisihailijoita, mutta Roomassa gladiaattorien asema ja heidän kanssaan suhteeseen ryhtyminen nähtiin teoriassa kansalaiselle kiellettynä. Antiikissakin oppineilla oli usein halveksiva asenne urheilun väkivaltaisuutta ja omahyväisyyttä kohtaan. Urheilunkannattamisella oli myös omat poliittiset kytkentänsä. Selkeimmin tämä tuli esiin roomalaisessa sekä Bysantin valtakunnan urheilukulttuurissa. Kuvaa, jossa urheilupuolueilla olisi ollut jopa aivan suoraa valtaa valtakuntien politiikkaan on himmennetty merkittävästi viime aikoina. On kuitenkin kiistatonta, että urheilukentällä purkautuivat nykyajan tavoin myös sosiaaliset paineet: historiankirjoitus on täynnä juuri areenoilta alkanutta väkivaltaa, huliganismia ja pidäkkeetöntä ilkivaltaa.[5]

Tavallaan ajan urheilujournalismia edustivat taiteilijat, jotka ikuistivat teoksiinsa voittajia ja käyttivät atleettivartaloita myös muiden aiheiden kuvaukseen. Legendaariset kertomukset suurista urheiluteoista kulkivat myös suullisesti katsojalta toiselle.[5]

Huijaaminen

Kun nykyurheilijaa epäillään vilpistä, usein kyse on dopingista, joka on yhteissopimuksella kielletyksi määriteltyä. Antiikin aikana näin ei ollut, ja urheilijan suorituskykyä pyrittiin parantamaan lukuisin eri tavoin mentaalivalmennusta unohtamatta. Antiikin aikainen lääketiede ja näkemys suoritusta parantavista aineista lähenteli usein magiaa ja luonnonlääketiedettä. Taustalla vaikutti myös oman aikansa biologinen tietotaito: ravinnon tai ainesosien ominaisuuksien ajateltiin siirtyvän nautitusta nauttijaan. Näin esimerkiksi voimalajien harrastajat saattoivat syödä villieläinten raakaa lihaa, josta on esimerkkejä roomalaisten gladiaattorien parista.[5]

Sanan nykymerkityksessä dopingia, eli suoritusta parantavia – ja sen myötä kiellettyjä – aineita ei tunnettu, mutta kuitenkin oikean ruokavalion noudattaminen oli tärkeää. Esimerkiksi painijat ja nyrkkeilijät söivät proteiinipitoista liharuokaa. Myös kamppailulajien fyysisyyttä pyrittiin keventämään turruttamalla kehoa esimerkiksi runsaalla viininjuonnilla. Käytetyt aineet keskittyivätkin rasitusten ja kiputilojen lieventämiseen ja myös uupumuksen aiheuttaman psyykkisen lannistumisen työntämiseen taka-alalle. Nopeasti ymmärrettiin kuitenkin myös kohtuullisuus huumausaineiden käytössä: unikonsiemenistä tai ilmeisesti kärpässienistä uutettua muskariinia kehotettiin nauttimaan vain tietty määrä, sillä liiallinen annos sai aikaan levottomuutta ja väärään aikaan otettu piriste puolestaan alkoi vaikuttamaan myös väärään aikaan.[5]

Lähteet
  • Koski, Sami; Rissanen, Mika & Tahvanainen, Juha: Antiikin urheilu: Olympian kentiltä Rooman areenoille. Jyväskylä: Atena Kustannus, 2004. ISBN 951-796-341-6.

Viitteet
  1. Koski et al. 2004, s. 11
  2. Koski et al. 2004, s. 11–12
  3. Koski et al. 2004, s. 12
  4. Koski et al. 2004, s. 12–13
  5. Ari Koponen: Antiikin olympialaiset: yksilön ihannoinnista yhteiskunnan velvotteisiin. Historia, 2012 kesäkuu, nro 6/2012, s. 18–25. Storia Kustannus OY. ISSN 1795-4215.
  6. suom. Hanna Arvonen: Kaikki mitä sinun tarvitsee tietää olympialaisista. Koe menneisyys – HISTORIA, 2018, s. 20-24. Orage AS.
  7. Koski et al. 2004, s. 25
  8. Koski et al. 2004, s. 32–36
  9. Koski et al. 2004, s. 41–43, 100
  10. Koski et al. 2004, s. 44–47
  11. Koski et al. 2004, s. 49–55
  12. Koski et al. 2004, s. 58–61
  13. Koski et al. 2004, s. 56
  14. Koski et al. 2004, s. 73–77
  15. Koski et al. 2004, s. 32
  16. Koski et al. 2004, s. 13
  17. Koski et al. 2004, s. 31–32
  18. Koski et al. 2004, s. 97
  19. Koski et al. 2004, s. 100
  20. Koski et al. 2004, s. 98–103
  21. Koski et al. 2004, s. 122–123
  22. Koski et al. 2004, s. 127–131
  23. Koski et al. 2004, s. 39
  24. Koski et al. 2004, s. 69
  25. Koski et al. 2004, s. 69–71, 142
  26. Koski et al. 2004, s. 142–144
  27. Koski et al. 2004, s. 144–145
  28. Koski et al. 2004, s. 145–146
  29. Koski et al. 2004, s. 147
  30. Koski et al. 2004, s. 134–135, 140
  31. Koski et al. 2004, s. 138–139
  32. Koski et al. 2004, s. 140–141
  33. Koski et al. 2004, s. 141–142
  34. Koski et al. 2004, s. 135–136
  35. Koski et al. 2004, s. 73
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.