Latinankielinen kirjallisuus
Latinankielinen kirjallisuus sai alkunsa antiikin Roomassa noin vuonna 240 eaa. ja se jatkuu jossain määrin vielä nykypäivänäkin. Latinankielisen kirjallisuuden historia voidaan jakaa karkeasti kolmeen vaiheeseen: antiikin Rooman kirjallisuuteen, keskiajan latinankieliseen kirjallisuuteen ja uuden ajan latinankieliseen kirjallisuuteen. Kaikkien näiden aikakausien kirjallisuudella on selvästi omat erikoispiirteensä.
Roomalaisen kirjallisuuden syntyyn vaikutti ratkaisevasti antiikin Kreikan kirjallisuus. Kreikkalaisesta kirjallisuudesta omaksuttujen tyylilajien ja teemojen rinnalla roomalaisten omat innovaatiot jäivät suhteellisen vähäisiksi. Koska antiikin kulttuuriperintö on kuitenkin välittynyt myöhemmille Länsi-Euroopan kansoille juuri roomalaisten kautta, roomalaisen kirjallisuuden jälkivaikutus on ollut huomattava.
Koska latina säilyi länsimaisen sivistyksen kielenä ja Euroopan lingua francana myös Rooman valtakunnan romahtamisen jälkeen, lähes kaikki kirjallisuus laadittiin edelleen latinaksi. Keskiajalta säilyneen latinankielisen kirjallisuuden määrä ylittää selvästi sekä antiikin aikaisen latinankielisen että keskiaikaisen muunkielisen kirjallisuuden määrän.[1] Vasta uudella ajalla latinan merkitys alkoi jatkuvasti kaventua niin, että nykyään se on enää harvojen harrastus. Vaikka uutta latinankielistä kirjallisuutta ei enää juuri synnykään, monia teoksia edelleen käännetään latinaksi, hyvänä esimerkkinä Tuomo Pekkasen vuonna 1986 kääntämä latinankielinen Kalevala.
Antiikin Rooman kirjallisuus
Antiikin Rooman kirjallisuus voidaan jakaa erilaisiin kehitysvaiheisiin. Perusteltuja jaottelutapoja on monia, mutta seuraavassa esitetty jaottelu on melko perinteinen.[2]
Esikirjallinen kausi (240 eaa. asti)
Italian niemimaalla ei tunnettu kirjoitustaitoa ennen kuin 700-luvulla eaa. kreikkalainen kirjaimisto levisi sinne. Roomalaiset omaksuivat sen todennäköisesti etruskien välityksellä ja kehittivät siitä ajan mittaan latinalaiset kirjaimet.[3] Aluksi kirjoitusta käytettiin ainoastaan käytännön tarpeisiin, esimerkiksi 450 eaa. syntyneiden kahdentoista taulun lakien muistiin merkitsemiseen. Tämän takia aikakautta kutsutaankin roomalaisen kulttuurin esikirjalliseksi kaudeksi.
Tuonakin aikana oli silti tiettyjä esikirjallisia perinteitä, joilla oli merkitystä roomalaisen kirjallisuuden myöhemmälle kehitykselle. Roomalaisilla oli oma runomitta, ns. saturninen mitta (versus Saturninus), joka ei perustunut tavujen kestoon kuten kreikkalaiset mitat, vaan luultavasti niiden lukumäärään. Kansanomaista suullista runoutta harrastettiin muun muassa sadonkorjuujuhlissa, joissa esitettiin pilkkasäkeitä (Fescennini versus). Näytelmätaidekaan ei ollut täysin tuntematonta: oskilaisesta Atellan kaupungista lähtöisin oleva atellaani (fabula Atellana), rivo farssinäytelmä, omaksuttiin noin vuoden 300 eaa. tienoilla.[4][5]
Esiklassinen kausi (240–80 eaa.)
Kreikkalaisen kulttuurin vaikutus Roomassa voimistui 200-luvulla eaa. ja se johti lopulta myös paikallisen kirjallisuuden syntymiseen. Latinankielisen kirjallisuuden historia aloitetaan perinteisesti vuodesta 240 eaa., jolloin Livius Andronicus esitytti Roomassa ensimmäisen kerran kreikkalaisia näytelmiä latinaksi. Hän myös käänsi Homeroksen Odysseian latinaksi saturnista mittaa käyttäen. Kreikkalaisvaikutuksen merkitystä kuvaa hyvin se, että itse Livius Andronicus, latinankielisen kirjallisuuden "isä", oli kreikkalaissyntyinen.
Vaikka roomalainen kirjallisuus oli nyt syntynyt, latinalaisen kirjakielen kehittymättömyys rajoitti oman kielen käyttöä vielä pitkään. Esimerkiksi historiankirjoitus oli Roomassa aluksi puhtaasti kreikankielistä. Niinpä Rooman ensimmäinen historioitsija, Quintus Fabius Pictor (s. n. 254 eaa.), kirjoitti teoksensa kreikaksi. Vasta Marcus Porcius Caton (234–149 eaa.) historiateos Origines oli laadittu latinaksi.
Latinankielisen kirjallisuuden alkutaipaleen merkittävimpiin nimiin kuuluvat runoilijat Naevius (n. 270–201 eaa.), joka loi ensimmäisen roomalaisen eepoksen Bellum Poenicum (Puunilaissota) saturnista mittaa käyttäen, ja Ennius (239–169 eaa.), joka eepoksessaan Annales siirtyi kreikkalaisperäiseen heksametriin. Kyseinen teos piti Rooman kansalliseepoksen asemaa Vergiliuksen Aeneiksen julkaisemiseen asti.
Eeppisen runouden ohella näytelmäkirjallisuus saavutti Roomassa jo varhain vahvan jalansijan. Fabula Atellanan rinnalle tuli nyt fabula palliata, kreikkalaisen ns. uuden komedian jäljitelmä. Sen vaikutuksesta syntynyttä roomalaista komediaa kutsuttiin nimellä fabula togata, Enniuksen luomaa roomalaistyylistä tragediaa taas nimellä fabula praetexta. Rooman merkittävimpien tragediarunoilijoiden sanotaan olleen Pacuvius (n. 220–130 eaa.) ja Accius (n. 170–85 eaa.). Heidän teoksistaan ei ole kuitenkaan säilynyt kuin joitakin fragmentteja. Kuuluisimmat näytelmäkirjailijat olivat Plautus (n. 250–184 eaa.) ja Terentius (n. 195–159 eaa.), jotka tekivät latinankielisiä sovituksia kreikkalaisista komedioista.
Esiklassisella kaudella syntyi myös roomalainen satiiri, jonka tarkka alkuperä on epäselvä. Monet antiikin aikaiset kirjallisuudentutkijat, mm. Quintilianus, pitivät sitä puhtaasti roomalaisena kirjallisuudenlajina, jolle ei ollut suoria kreikkalaisia esikuvia. Kyse oli eräänlaisesta heksametrimittaisesta pakinasta, jonka ei välttämättä tarvinnut olla satiirinen sanan nykyisessä mielessä. Jo Ennius oli kirjoittanut tällaisia satiireja, mutta ensimmäisenä merkittävänä satiirikkona pidetään Gaius Luciliusta (n. 180–102 eaa.), jonka tuotannosta tosin on säilynyt vain n. 1300 säettä.[6][7]
Klassinen kausi (80 eaa.–14 jaa.)
Ajan mittaan latinankielisen kirjallisuuden kehitys kiihtyi. Kirjakieli hioutui ja teoksia ei vain syntynyt yhä enemmän, vaan ne myös edustivat yhä useampaa kirjallisuudenlajia. Viimein ensimmäisellä vuosisadalla eaa. lähes kaikki kreikkalaisen kirjallisuuden lajit olivat jo edustettuina latinan kielellä. Myös tason katsotaan nousseen niin, että latinankielisen kirjallisuuden historian tätä vaihetta kutsutaan "klassiseksi" tai "kultaiseksi" kaudeksi. Kausi jaotellaan usein vielä tarkemmin toisaalta tasavallan loppuaikaan (80–30 eaa.), toisaalta Augustuksen aikaan (30 eaa.–14 jaa.). Monet varaavat nimityksen "kultainen kausi" ainoastaan jälkimmäiselle. Kirjallisuuden nauttiman arvostuksen kannalta myös ns. hopea-aika (14–120) voitaisiin sisällyttää klassiseen kauteen, mutta näin ei yleensä tehdä koska kieli ja tyyli olivat tuolloin jo jonkin verran muuttuneet.[8]
Tasavallan loppuaika (80–30 eaa.)
Tasavallan loppuajan huomattavimpia kirjailijoita oli Cicero (106–43 eaa.). Hänen laaja proosatekstien tuotantonsa sisälsi filosofisia tutkielmia, puheita, puhetaidon teoriaa koskevia teoksia sekä kirjeitä. Cicero kehitti aktiivisesti latinan kieltä muun muassa luomalla uudissanoja monille abstraktikäsitteille, jotka latinasta vielä puuttuivat.[9] Se, että filosofiasta kirjoittaminen latinaksi tuli ylipäänsä mahdolliseksi, oli pitkälti juuri Ciceron ansiota.
Toinen jälkivaikutukseltaan huomattava kirjailija oli Julius Caesar, Gallian valloittaja. Caesarin tunnetuimmat teokset, Gallian sota (Commentarii de bello Gallico) ja Commentarii de bello civili (Kansalaissota), ovat selkeää asiaproosaa. Kieleen ja tyyliin liittyviä näkemyksiään Caesar esitteli teoksessaan De analogia (Kielen lainalaisuudesta), jossa hän muun muassa puolsi sanaston rajoittamista ja normalisointia. Gallian sodassa hän itse näytti tästä esimerkkiä: teoksessa ei käytetä kuin noin 1500 eri sanaa.[10] Ciceron ja Caesarin kieli nousi myöhemmin niin suureen arvoon, että termi "klassinen latina" on joskus varattu vain sitä varten.
Muista proosakirjailijoista mainitsemisen arvoisia ovat Varro (116–27 eaa.), jonka kasvatusohjelmasta (septem artes liberales) tuli keskiajan koulutusjärjestelmän perusta, ja Sallustius (86–35 eaa.), yksi Rooman tärkeistä historioitsijoista. Cornelius Nepoksen (n. 99–24 eaa.) elämäkertakokoelma De viris illustribus (Kuuluisista miehistä) on niin ikään ollut paljon luettu teos nykyaikaan saakka.
Myös latinankielinen runous kehittyi tasavallan loppuaikana, mistä ansio kuuluu paljolti Catullukselle (n. 84–54 eaa.) ja hänen piirilleen, ns. neoteerikoille (kreikkaa, "uudet runoilijat"). Vanhan ja raskaan, esimerkiksi Enniuksen edustaman isänmaallisen epiikan sijaan he halusivat luoda henkevää ja taidokasta runoutta. Innoituksensa he saivat etenkin aleksandrialaiselta Kallimakhokselta. Catullus on neoteerikoista ainoa, jonka tuotanto on säilynyt nykypäiviin asti. Antiikin aikana Catullusta arvostettiin etenkin hänen mytologisaiheisten pienoiseepoksiensa takia, nykyaikana taas tunnetuimpia lienevät hänen lyhyemmät lyyriset runonsa ja epigramminsa, joiden aihepiiri vaihtelee rakkauslyriikasta pilkkasäkeisiin.
Myös toinen runouden haara, opetusrunous, otti näinä aikoina huomattavia edistysaskelia. Tässä yhteydessä on mainittava ennen kaikkea Lucretius (n. 95–55 eaa.), joka kuusi kirjaa käsittävässä runoelmassaan Maailmankaikkeudesta (De rerum natura) esitteli roomalaisille epikurolaista filosofiaa.
Augustuksen aika (30 eaa.–14 jaa.)
Erityisen kukoistava kausi roomalaisen kirjallisuuden historiassa oli keisari Augustuksen aika. Tämä ei johtunut vain kirjallisuuden sisäisestä kehityksestä, vaan myös ulkoisista olosuhteista. Siinä missä tasavallan loppuaikaa olivat leimanneet sisällissodat ja yleinen rauhattomuus, Augustuksen aikana alkanut rauha (pax Romana) loi uudenlaisen, optimistisen ilmapiirin. Vaikutusta oli myös sillä, että keisari otti – ei vähiten propagandistisista syistä – kulttuurin keskeiseksi osaksi politiikkaansa: Augustus muun muassa perusti Palatiumille Apollon temppelin, johon liittyneestä kirjastosta tuli kirjallisen elämän keskus. Merkitystä oli myös Augustuksen ystävällä Maecenaalla, joka tuki kirjailijoita niin huomattavilla rahasummilla, että hänen nimestään on johtunut nykykieliin sana "mesenaatti".
Eniten kukoistanut kirjallisuuden ala Augustuksen ajalla oli runous. Sisällöltään se oli osittain kovin aatteellista, sillä Augustuksen hallintoa ja Rooman suuruutta ylistettiin yhtä estoitta kuin rauhan siunauksiakin. Pohjois-Italiasta kotoisin ollut Vergilius (70–19 eaa.) loi Rooman kansalliseepoksen Aeneiksen, jonka piti ylittää kreikkalaisten Ilias ja Odysseia. Teoksen myöhempää arvostusta ei mitenkään vähentänyt se, että Vergilius itse piti sitä viimeistelemättömänä ja kuolinvuoteellaan vaati sen tuhoamista. Vergiliuksen muusta tuotannosta nousevat esille nelikirjainen opetusruno Georgica (Maanviljelijän työt) sekä runokokoelma Paimenlauluja (Bucolica, myös Eclogae), ensimmäinen latinankielinen teos Theokritoksen edustaman paimenrunouden alalta.
Toinen Augustuksen ajan suuri runoilija oli Horatius (65–8 eaa.), joka harrasti ennen kaikkea lyriikkaa ja satiireja. Hänen esikuviaan olivat muun muassa Arkhilokhos, Alkaios ja Pindaros, joita hän ei kuitenkaan vain jäljitellyt, vaan joiden teemoja hän jatkoi itsenäisesti. Augustuksen toimintaa hän ylistää ennen kaikkea ns. roomalaisoodeissaan. Horatiuksen tuotanto sisälsi myös runokirjeitä, joista erityisesti Ars poetica (Runousoppi) vaikutti myöhemmin voimakkaasti runouden teoriaan.
Kolmas ja nuorin tuon ajan kuuluisimmista runoilijoista oli Ovidius (43 eaa.–n. 17 jaa.). Hän edusti jo uutta sukupolvea, joka otti rauhan itsestäänselvyytenä eikä enää välittänyt aatteellisesta paatoksesta. Hänen elämäniloiseen tuotantoonsa lukeutuu muun muassa rakkauselegioiden kokoelma Amores sekä humoristiset opetusrunot Rakastamisen taito (Ars amatoria) ja Rakkauden parannuskeinot (Remedia amoris). Ovidiuksen pääteos on kuitenkin vakavampi Muodonmuutoksia (Metamorphoseon libri XV), 15 kirjaa käsittävä sarja mytologisia muodonmuutoksiin liittyviä tarinoita, esimerkiksi kertomus Filemonista ja Baukiksesta.
Catulluksen ja muiden Roomassa aloittama elegiarunous kehittyi ajan mittaan yhä enemmän omaan suuntaansa, niin että roomalaista elegiaa voidaan oikeastaan luonnehtia omaksi kirjallisuudenlajikseen. Siinä missä kreikkalaisen elegian aihepiiri vaihteli suurestikin, Roomassa sen aiheeksi vakiintui rakkaus. Ovidiuksen ohella nimekkäimmät elegikot olivat tuliseksi luonnehdittu Propertius (n. 50–15 eaa.) ja tyynempi Tibullus (n. 50–19 eaa.).
Proosakirjallisuus jäi Augustuksen ajalla pitkälti runouden varjoon. Sen nimekkäin edustaja Livius (59 eaa.–17 jaa.) esitteli laajassa, mutta vain osittain säilyneessä teoksessaan Ab urbe condita Rooman historian sen perustamisesta lähtien. Erityisalojen kirjallisuuden saralta mainittakoon Vitruvius, jonka käsikirja De architectura (Arkkitehtuurista) on antiikin arkkitehtuurin teorian tärkein säilynyt lähde.
Jälkiklassinen kausi (14–120)
Augustuksen ajan jälkeenkin syntyi edelleen merkittävää kirjallisuutta, mutta olosuhteet olivat jo muuttuneet sen verran, että on tapana puhua jälkiklassisesta tai "hopeisesta" kaudesta. Ennen kaikkea tyylissä tapahtui huomattava murros: Ciceron tavoitteleman hillityn tasapainoisuuden sijaan ihanteeksi nousivat nyt vaihtelu, kontrastit ja iskevyys. Proosan asema voimistui jälleen, mutta samalla proosan ja runouden välinen raja hälveni, niin että proosassa alettiin käyttää yhä enemmän runokielen tehokeinoja.
Hyvä esimerkki hopea-ajan tyylistä on Senecan (n. 5 eaa.–65 jaa.) tuotanto. Hän kirjoitti dialogeja ja esseitä, joissa hän esitteli stoalaista filosofiaa tiiviillä, aforismeilla höystetyllä kielellä. Toisaalta hänen muuhun tuotantoonsa sisältyi myös runomittaisia tragedioita, joiden dialogeissa on hyödynnetty retoriikasta tuttuja tehokeinoja.
Erityisen kiinnostavaa oli romaanikirjallisuuden kehitys. Romaani oli koko antiikin aikana melko marginaalisessa asemassa, ja kreikkalaiset romaanit olivat enimmäkseen taiteellisesti kunnianhimotonta viihdekirjallisuutta.[11] Nyt kuitenkin Petronius (n. 20–66) loi Satyriconin, antiikin luultavasti tunnetuimman romaanin. Teos on säilynyt vain katkelmina, joista kuuluisin kulkee nimellä Trimalkion pidot. Petroniuksen esikuvana eivät olleet niinkään kreikkalaiset romaanit, vaan kyseessä on varsin omaperäinen konseptio, jossa on myös vaikutteita muista kirjallisuudenlajeista, etenkin menippolaisesta satiirista.
Perinteisempiä proosakirjallisuuden aloja edustivat yleisoppinut Plinius vanhempi (23–79), joka kokosi valtavan tietomäärän teokseensa Naturalis historia (Luonnonhistoria), ja hänen sisarenpoikansa Plinius nuorempi (n. 61–112), jolta on säilynyt puheita ja kirjeitä. Tunnetuimmassa kirjeessään hän esittää oman silminnäkijäkertomuksensa Vesuviuksen purkauksesta, joka tuhosi Pompejin. Ammattikirjallisuutta syntyi yhä enemmän. Niinpä esimerkiksi Columella kirjoitti laajan maanviljelysoppaan De re rustica (12 kirjaa, joista yksi runomittainen) sekä Celsus monialaisen tietoteoksen nimeltä Artes, josta on säilynyt ainoastaan lääketiedettä käsittelevä osuus.[12] Quintilianus (n. 35–100) kirjoitti teoksessaan Puhujan kasvatus (Institutio oratoria) puhetaidon teoriasta ja hän arvioi aiempien kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijoiden merkitystä. Jälkiklassisen kauden proosakirjailijoista erityismaininnan ansaitsee Tacitus (n. 55–117), jota on sanottu Rooman sekä tieteellisesti että taiteellisesti merkittävimmäksi historioitsijaksi.[13]
Runouden alalla hopea-aika tuotti kaksi huomattavaa satiirikkoa: Hispaniasta kotoisin oleva Martialis (n. 40–104) kirjoitti satiirisia epigrammeja enimmäkseen arkipäiväisistä aiheista, kun taas Juvenalis (n. 55–130) loi katkeransävyistä yhteiskuntasatiiria. Muut tuon ajan runsaslukuisista runoilijoista eivät ole nykyään kovin kuuluisia, sillä he keskittyivät pitkälti jäljittelemään klassisen kauden suurta kolmikkoa: Vergiliusta, Horatiusta ja Ovidiusta. Esimerkiksi Persius (34–62) kirjoitti satiireja Horatiuksen hengessä ja Calpurnius Siculus sepitti Vergiliuksen esikuvan mukaisia paimenrunoja. Silius Italicus (n. 26–101) loi Vergiliuksen tyyliin eepoksen Punica Hannibalin sodasta. Lucanus (39–65) eepoksessaan Pharsalia (Farsaloksen taistelu) eli Bellum civile (Kansalaissota) asettui Caesarin sijaan Pompeiuksen puolelle, minkä takia hänet pakotettiin tekemään itsemurha. Poliittisesti vähemmän tulenarkoja mytologisia aiheita käsittelivät muun muassa eepikot Statius (45–96) ja Valerius Flaccus. Hopea-ajalla vaikutti myös Phaedrus (n. 15 eaa.–50 jaa.), joka teki runoversioita Aisopoksen nimiin pannuista proosafaabeleista.
Myöhempi keisarikausi (120–500)
Myöhempi keisarikausi oli huomattava murroskausi: klassisesta antiikista alettiin jo siirtyä kohti keskiaikaa. Perinteisen antiikin kirjallisuuden paras luomisvaihe oli auttamattomasti ohi, ja kirjallinen toiminta oli suureksi osaksi taaksepäin suuntautunutta perinnön vaalimista. Samalla kuitenkin kristityt kirjailijat loivat perustukset tulevalle kehitykselle ja keskiajan kulttuurille.
Myös latinan kielen ja tyylin kehitys jatkui. Monet kirjailijat kylläkin pyrkivät pitäytymään klassisessa kirjakielessä – siitäkin huolimatta, että ero puhuttuun kieleen oli jo varhaisemmalla keisarikaudella ollut huomattava, ja myöhemmällä keisarikaudella ero oli vain kasvanut. Kuitenkin kristillinen kirjallisuus oli usein huomattavan lähellä puhekieltä, sillä kirkkoisät halusivat levittää sanomaansa mahdollisimman tehokkaasti kansan pariin. Tätä kansankieltä kutsutaan vieläkin yleisesti "vulgaarilatinaksi", mutta nykyään termiä ei pidä enää ymmärtää arvoväritteiseksi.
Toinen jo aiemmin alkanut kehitys, joka saavutti myöhemmällä keisarikaudella huippunsa, oli se että yhä useammat latinan kielellä kirjoittaneet kirjailijat olivat kotoisin muualta kuin Roomasta tai Italiasta. Tämä heijastaa roomalaisen kulttuurin yhä vahvempaa juurtumista provinsseihin ja latinan nousua koko läntisen Euroopan yleiskieleksi.
Myöhemmän keisarikauden alussa 100-luvulla vaikutti voimakas arkaisoiva suuntaus, jossa tyylillisiksi esikuviksi nostettiin esiklassisen kauden kirjailijat. Suuntaus vertautuu löyhästi kreikkalaisessa kirjallisuudessa samaan aikaan vallinneeseen ns. toiseen sofistiikkaan. Tähän aikaan vaikutti muun muassa Aulus Gellius (n. 123–165), jonka teos Attikan öitä (Noctes Atticae) sisältää runsaasti tietoja ja poimintoja varhaisemmasta kirjallisuudesta. Suetonius (n. 69–140) kirjoitti tunnetun kokoelman elämäkertoja Rooman keisareista (De vita Caesarum). Hän oli kotoisin Pohjois-Afrikasta, samoin kuin puhetaidon opettaja Fronto (n. 100–166) sekä puhuja, filosofi ja kirjailija Apuleius (n. 123–190). Jälkimmäisen käsialaa on ensimmäinen kokonaisena säilynyt latinankielinen romaani Kultainen aasi (Metamorphoses). Ensimmäisiin merkittäviin kristittyihin kirjailijoihin kuului niin ikään afrikkalaissyntyinen Tertullianus (n. 155–230), joka teki arvokasta työtä latinankielisen kristillisen terminologian luomisessa.[14]
.jpg.webp)
Rooman valtakuntaa koetellut 200-luvun kriisi tukahdutti kirjallisen toiminnan käytännössä kokonaan, mutta 300-luvulla kirjallisuus elpyi taas. Lactantius (n. 250–320) kirjoitti muun muassa ensimmäisen latinankielisen yleisesityksen kristinuskosta (Divinae institutiones, Uskonoppi). Teoksen hienostuneen tyylin ansiosta renessanssin humanistit kutsuivat kirjoittajaa "kristityksi Ciceroksi". Dalmatiasta kotoisin ollut Hieronymus (n. 348–420) piti hänkin Ciceroa tyylillisenä esikuvanaan, mutta hänen raamatunkäännöksensä (katolisessa kirkossa vieläkin virallisessa asemassa oleva Vulgata) on paremman ymmärrettävyyden nimissä laadittu kansankielellä. Kirkkoisistä ehkä vaikutusvaltaisin oli Augustinus (354–430, kotoisin Pohjois-Afrikasta). Kaunokirjalliselta kannalta hänen kiinnostavimpia teoksiaan on Confessiones (Tunnustukset), jossa on antiikin kirjallisuudelle harvinaista psykologista otetta.
Kristillisen runouden ja kirkkolaulun ensimmäisiä merkittäviä nimiä olivat Ambrosius (n. 337–397, kotoisin Germaniasta) ja Prudentius (n. 348–410, kotoisin Hispaniasta). Gallialaissyntyinen runoilija Ausonius (n. 330–397) käsitteli vielä maallisia aiheita, mutta hänenkin tuotannossaan on jo havaittavissa siirtyminen kohti keskiajan aksentoivia runomittoja. "Pakanallinen" perinne jäikin yhä enemmän kristillisen kirjallisuuden varjoon. Perinteisen latinankielisen historiankirjoituksen viimeisenä suurena edustajana pidetään Syyriasta kotoisin ollutta, kreikkaa äidinkielenään puhunutta Ammianus Marcellinusta (n. 330–395). Kristittyä filosofia Boëthiusta (n. 480–524) kutsutaan usein "viimeiseksi roomalaiseksi" tyylillisesti loistavan latinansa sekä perinteisiä roomalaisia arvoja korostaneiden kirjoitustensa ansiosta.
Keskiajan latinankielinen kirjallisuus (500–1500)
Kansainvaellusten aiheuttama sekasorto, joka 400-luvulla johti Rooman valtakunnan hajoamiseen, ei täysin lamaannuttanut kirjallista toimintaa eikä myöskään aiheuttanut välitöntä muutosta kirjakielessä. Latina säilyi lähes kautta keskiajan kirjakielenä ja hallinnollisena kielenä, vaikka kansan puhumat murteet kehittyivät ajan mittaan itsenäisiksi kieliksi (italia, ranska, espanja, jne.). Latinan asema jopa vahvistui siinä mielessä, että se levisi kauas muinaisen Rooman valtakunnan rajojen ulkopuolelle – kaikkialle sinne, minne katolinen kirkko ulotti valtansa, lopulta Suomeenkin asti.[15] Tämä on yksi syy sille, että keskiajalta on säilynyt jopa enemmän latinankielistä kirjallisuutta kuin antiikin ajalta.
Keskiajalla kirjallisen perinnön vaaliminen oli pitkälti kirkonmiesten harteilla. Munkit kopioivat luostareiden "kirjoituspajoissa" (scriptorium) antiikin aikaisia käsikirjoituksia ja myös käänsivät kreikkalaisia teoksia latinaksi. Kreikantaitajien määrä näet hupeni, joten ainakin tärkeimmistä teoksista piti saada latinankieliset versiot. Ennen kaikkea keskityttiin kirkkoisien ja filosofien teksteihin, mutta myös muuta klassista perinnettä vaalittiin jossain määrin. Myöhäisantiikissa ja varhaiskeskiajalla tehdyt valinnat siitä, mikä oli kopioimisen arvoista ja mikä ei, ovat vaikuttaneet merkittävästi siihen, mitä antiikin kirjallisuudesta on säilynyt nykyaikaan. Monet palimpsestit tarjoavat hyviä esimerkkejä siitä, miten jokin "pakanallinen", tarpeettomaksi katsottu teksti on korvattu kristillisellä.
Perinteisten tyylilajien rinnalle keskiajalla nousi uusia, esimerkiksi pyhimysten elämäkerrat, joilla on joskus romaanimaisia piirteitä, ja uskonnolliset näytelmät (miraakkelit ja mysteerit), jotka saivat alkunsa troopeista eli messussa lauletuista, usein dialogimuotoisista säkeistöistä. Mysteerien aihepiiri liittyi yleensä Raamattuun, miraakkelit puolestaan kertoivat pyhimysten elämästä ja ihmeteoista. Myös runous muuttui: rytmin perustaksi tuli tavujen pituuksien sijaan sanapaino, ja uutena tehokeinona yleistyi aiemmin harvinainen loppusointu eli riimi.[16]
Varhaiskeskiaika ja karolinginen renessanssi
Myöhäisantiikin aikana alkanut, aiempaa perintöä kokoava toiminta jatkui myös varhaiskeskiajalla, jolloin syntyi monia uusia historiateoksia ja ensyklopedioita. Mainitsemisen arvoisia ovat esimerkiksi historioitsijat Cassiodorus (n. 490–583) Italiasta ja Gregorius Toursilainen (538/9–594) Ranskasta. Yleisoppinut Isidorus Sevillalainen (n. 560–636) keräsi 'kaikki' antiikin ja oman aikansa tiedot ensyklopediaan Etymologiae (Origines). Myös Englannissa Beda Venerabilis (n. 673–735) tuotti kirjoituksia erilaisilta tiedonaloilta, esimerkiksi ajanlaskusta. Varhaiskeskiaikakaan ei kuitenkaan ollut pelkästään taaksepäin suuntautunutta aikaa, vaan myös jonkin verran uutta syntyi, esimerkiksi paavi Gregorius Suuren mukaan nimetty gregoriaaninen kirkkolaulu.
Vuoden 800 tienoilla alkanutta karolingista renessanssia voidaan pitää keskiaikaisen kirjallisuuden ensimmäisenä suurena kukoistuskautena. Sen keskuksena toimi Kaarle Suuren (747–814) hovi, joka veti oppineita ja kirjailijoita kaikkialta Euroopasta. Joukossa olivat Paulinus Aquileialainen, Theodulf Orléanslainen, Petrus Pisalainen, Alkuin Yorkilainen ja historioitsijat Paulus Diaconus ja Einhard. Aikakauden merkittäviin kirjailijoihin kuuluivat myös ensyklopedisti Rabanus Maurus ja kreikantaidoillaan loistanut Johannes Scotus Eriugena. Tyylillisesti karolinginen renessanssi merkitsi paluuta varhaiskristilliseen, kirkkoisien käyttämään latinaan. Jotta kieli voitaisiin "puhdistaa" myöhemmistä vaikutteista ja palauttaa tähän tilaan, luotiin monia kielioppeja ja oikeinkirjoitusoppaita (esimerkiksi Alkuinin Orthographia). Toisin kuin aiemmissa kielen puhdistusyrityksissä, tällä kertaa tyyli-ihanteena ei siis ollut Cicero. Silti päätös merkitsi latinan kehityksen lopullista irtaantumista kansankielten luonnollisesta kehityksestä.
Karolingisen renessanssin vaikutuksesta muutamat benediktiiniluostarit nousivat vaikutusvaltaisiksi kirjallisuuden keskuksiksi. Esimerkiksi Rabanus Maurus oli saanut oppinsa Fuldan luostarissa. Erityisten kuuluisa on Sankt Gallenin luostari, jossa vaikuttivat useat kirjailijat, kuten Ekkehart I, joka noin vuonna 930 laati Waltharius-eepoksen, ja Notker Balbulus (n. 840–912), joka kehitti huomattavasti sekvenssirunoutta eli liturgisia kuorolauluja. Ne erosivat tavallisista hymneistä siten, että melodia vaihteli säkeistöpareittain eikä siis jokaista säkeistöä laulettu samalla melodialla.
Sydän- ja myöhäiskeskiaika
Yliopistolaitoksen synnyttyä 1100-luvulla kirjallisen toiminnan painopiste siirtyi pitkälti sinne, samalla kun hovi sekä luostari- ja katedraalikoulut menettivät tässä suhteessa merkitystään. Latinankielisessä kirjallisuudessa ehkä merkittävimmässä asemassa oli nyt teologinen, etenkin skolastinen kirjallisuus. Kuuluisia teoksia kirjoittivat muun muassa skolastisen metodin perustajiin kuulunut Abaelardus (1079–1142), uskonnon ja tieteen rinnakkaiseloa korostanut Albertus Magnus (n. 1200–1280) ja ennen kaikkea Tuomas Akvinolainen (n. 1225–1274), jonka Summa theologiae pyrkii olemaan yhteenveto kaikista olemassa olevista teologisista ja filosofisista kysymyksistä. Muista tieteenaloista mainittakoon kirkollisen oikeuden "isänä" pidetyn Gratianuksen (k. ennen 1160) tuotanto.
Historiankirjoituksen saralta voidaan mainita myös joitakin Pohjoismaiden kannalta kiinnostavia kirjailijoita: Adam Bremeniläinen (n. 1040–1085) kertoo muun muassa Skandinaviaan suuntautuneesta lähetystyöstä, ja Saxo Grammaticus (n. 1150–1220) esittelee teoksessaan Gesta Danorum Tanskan historiaa. Enemmän fiktiivisiä aineksia sisältävää historiallista kertomakirjallisuutta edustaa muun muassa 1200-luvun Englannissa syntynyt Gesta Romanorum, joka oli eräänlainen saarnojen aihevarasto.[17]
Aikakauden ilmapiiriin vaikuttivat myös arabeilta ja persialaisilta tulleet vaikutteet: monet antiikin auktorien teokset, jotka olivat hävinneet Euroopasta mutta säilyneet islamilaisessa maailmassa, tulivat nyt uudestaan tunnetuiksi. Myös islamilaisilla filosofeilla, kuten Avicennalla (Ibn Sina, n. 980–1037) ja Averroësilla (Ibn Rushd, 1126–1198) oli merkittävä vaikutus eurooppalaiseen ajatteluun. 1100-luvulla Espanjassa tuotettiin ensimmäinen Koraanin latinankielinen käännös.[1]
Kristillinen runous kukoisti edelleen, esimerkiksi 1200-luvuilla syntyivät tunnetut sekvenssit Dies irae ja Stabat mater. Myös maallista runoutta sepitettiin runsaasti. Keskiajan maallinen runous tunnetaan parhaiten baijerilaisen Benediktbeurenin luostarista peräisin olevasta, 1200-luvulle ajoittuvasta käsikirjoituksesta Carmina Burana. Se on koottu osittain huomattavasti vanhemmista lähteistä ja sisältää muun muassa moraalisia, satiirisia, rakkaus- ja juomalauluja. Siihen on koottu myös runoja, joita ovat tuottaneet niin sanotut vagantit eli kiertelevät runoilijat. Kuuluisimpiin vaganttirunoilijoihin kuului Archipoeta ("Arkkirunoilija"), jonka oikeaa nimeä ei tunneta (hän syntyi Saksassa n. 1130–1140).[18]
Myöhäiskeskiajalla (1200–1400-luvut) kansankielisen kirjallisuuden merkitys kasvoi ja latinankielinen kirjallisuus painottui yhä enemmän tieteellisiin ja kirkollisiin yhteyksiin. Samaan aikaan latina kuitenkin jatkoi maantieteellistä leviämistään saavuttaen myös esimerkiksi Suomen. Niinpä ensimmäinen Suomea varten painettu kirja, Missale Aboense (1488), oli latinankielinen.
Uuden ajan latinankielinen kirjallisuus (noin 1500–)
Uudella ajalla latinan merkitys väheni hitaasti, mutta vääjäämättömästi. Tähän vaikuttivat monet eri seikat, muun muassa kirjapainotaidon keksiminen 1400-luvulla. Ennen tätä mullistusta kaikki kirjat oli kopioitava käsin, mikä teki niistä kalliita ja harvinaisia. Siksi kirjallisuuden harrastus oli pitkälti rajoittunut pieneen eliittiin, joka oli joka tapauksessa latinantaitoista. Kun kirjapainotaito oli mahdollistanut kirjallisuuden levittämisen laajojen kansanjoukkojen pariin, latinan käyttö alkoi näyttää ongelmalliselta. Latinan korvaamista kansankielillä edistivät myöhemmin monet muutkin seikat, kuten jumalanpalvelusten kielen vaihtuminen uskonpuhdistuksessa, yleisen koululaitoksen leviäminen valistuksen aikakaudella sekä kansallisvaltio-aatteen synty 1800-luvulla.
Uudella ajalla latina myös muuttui entistäkin selvemmin elävästä, luonnollisesti kehittyvästä kielestä keinotekoiseksi taidekieleksi. Renessanssille tunnusomainen antiikin kulttuurin ihailu oli vaikuttanut siihen, että niin sanotun uuslatinan perustaksi tuli taas Ciceron ja Caesarin edustama klassinen latina – ei se "elävä" latina, jota yliopistoissa ja kirkossa käytettiin. Uuslatinan edelläkävijöinä olivat toimineet jo Dante (1265–1321), Petrarca (1304–1374) ja Boccaccio (1313–1375). Muita uuslatinaa edustaneita renessanssihumanisteja olivat esimerkiksi Marsilio Ficino (1433–1499), Giovanni Pico della Mirandola (1463–1494) ja Lorenzo Valla (1406–1457). Uuslatinan tärkeimmäksi hahmoksi nousi kuitenkin Erasmus Rotterdamilainen (1466–1536), jonka klassisoiva tyyli vaikutti suuntaa antavasti myöhempään kehitykseen. Kaikkia uusi tyyli-ihanne ei tosin miellyttänyt: skolastikot eivät katsoneet voivansa luopua keskiajalla syntyneistä uudissanoista ja ilmaisutavasta. Humanistien ja skolastikkojen välisiä kielikiistoja valaisee hauskasti vuosina 1515–1517 ilmestynyt kirjekokoelma Epistulae obscurorum virorum (”Hämäräin miesten kirjeitä”), jossa humanistit parodioivat skolastikkojen "turmeltunutta kyökkilatinaa".[19] Uusi tyyli-ihanne vaikutti myös siten, että latinan hyvä hallitseminen oli muuttunut entistäkin vaikeammaksi, mikä omalta osaltaan edisti yhä useamman halua siirtyä kansankieleen.
Uuslatina kuitenkin syrjäytti pian keskiajan latinan koko Euroopassa ja kaikissa kirjallisuudenlajeissa. Asiaproosan alalta voidaan mainita Erasmuksen englantilainen ystävä Thomas More, jonka 1515 kirjoittamasta teoksesta De Optimo Reipublicae Statu deque Nova Insula Utopia on saanut alkunsa sana utopia. Uuslatinalaista proosaa tuottivat myös esimerkiksi espanjalainen Juan Luis Vives (1492–1540) ja saksalainen Johannes Trithemius (1462–1516). Runouden alalla esimerkiksi italialainen Baptista Mantuanus (1447–1516) kirjoitti perinteisiä paimenrunoja, samalla kun hänen maanmiehensä Jacopo Sannazaro (1458–1530) korvasi paimenidyllin Napolinlahden kalastajamiljööllä. Hollantilaista Johannes Secundusta (1511–1536) pidetään eroottisen runouden mestarina. Tunnettuja ovat myös saksalainen, tilapäisrunoja kirjoittanut Helius Eobanus Hessus (1488–1540) ja englantilainen epigrammien kirjoittaja John Owen (n. 1564–1622). Ranskalainen René Rapin (1621–1687) kirjoitti opetusrunon puutarhanhoidosta. Myös esimerkiksi John Milton (1608–1674) kirjoitti latinankielisiä runoja. On kuitenkin huomattava, että monet näistä kirjailijoista käyttivät latinaa vain oman kielensä ohella, ei ainoana tai välttämättä edes tärkeimpänä kielenä; suurin osa uuden ajan kuuluisimmista teoksista onkin kirjoitettu aivan muilla kielillä kuin latinaksi. Kaunokirjallisuuden kielenä latina menetti – jo myöhäiskeskiajalla heikentyneen – asemansa ennen pitkää kokonaan.
Pisimpään, osittain jopa 1800-luvulle asti, latina onnistui säilyttämään merkityksensä tieteellisen kirjallisuuden saralla, sillä tämä kirjallisuus oli joka tapauksessa suunnattu vain älymystölle, jonka edelleen oletettiin osaavan latinaa. Myös luonnontieteilijät pysyivät pitkään latinassa ja monet kaikkien aikojen vaikutusvaltaisimmista tieteellisistä teoksista kirjoitettiin latinaksi, esimerkiksi Isaac Newtonin Philosophiae Naturalis Principia Mathematica ("Luonnonfilosofian matemaattiset perusteet", 1687) ja Carl von Linnén Systema naturae ("Luonnon järjestelmästä", 1735). Suomessa tilanne oli sama kuin muuallakin Euroopassa. Niinpä 1700-luvun merkittävin suomalaishumanisti, Henrik Gabriel Porthan, käytti luonnollisesti latinaa (mm. De poesi Fennica, "Suomalaisesta runoudesta", 1766–1778). Varsinkin akateemisten lopputöiden kielenä latina säilyi kauan. Mainitsemisen arvoisia, myöhäisiä esimerkkejä Suomessa kirjoitetuista latinankielisistä väitöskirjoista ovat Elias Lönnrotin De Väinämöine, priscorum Fennorum numine ("Väinämöisestä, muinaisten suomalaisten jumalasta", 1827) ja J. V. Snellmanin Dissertatio academica absolutismum systematis Hegeliani defensura ("Akateeminen väitöskirja Hegelin järjestelmän absolutismin puolustamiseksi", 1835).
Nykyään latinan käyttö on harvinaista jopa latinaa taitavien antiikin ja keskiajan tutkijoiden keskuudessa. Sikäli kuin latinaa käytetään, tarkoitus on lähinnä kielen ja perinteen säilyttäminen hengissä, ei niinkään ymmärretyksi tuleminen. Latina on siis muuttunut apuvälineestä itsetarkoitukseksi. Latinaa käytettäneen eniten katolisen kirkon keskuudessa. Uutta latinankielistä kirjallisuutta ei enää merkittävissä määrin synny, mutta kaikesta huolimatta kirjallisuutta käännetään edelleen jonkin verran latinaksi; esimerkkinä voidaan mainita Tuomo Pekkasen Kalevala-käännös vuodelta 1986. Myös Nalle Puhia ja Asterixia on käännetty latinaksi.
Lähteet
- Encyclopaedia Britannica Online, hakusana "Latin Literature". Luettu 8.1.2007.
- Paavo Castrén & Leena Pietilä-Castrén: Antiikin käsikirja. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-12387-4.
- Sirkka Heiskanen-Mäkelä: Euroopan kirjallisuuden valtavirtauksia keskiajalta esiromantiikkaan. Helsinki: Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-472-3.
- Maija-Leena Kallela & Unto Paananen & Erkki Palmén: Ad fontes III: Tekstit ja kulttuuritausta. Opetushallitus, 1999. ISBN 951-719-463-3.
- Teivas Oksala, "Rooman kirjallisuus", sivut 113–179 teoksessa Maarit Kaimio, Teivas Oksala, H. K. Riikonen: Antiikin kirjallisuus ja sen perintö. Helsinki: Yliopistopaino, 1998. ISBN 951-570-389-1.
- Heinz Erich Stiene & Jürgen Stohlmann (2002), "Mittellateinische Literatur des Mittelalters", Der Brockhaus in Text und Bild 2002, Bibliographisches Institut & F.A. Brockhaus AG, ISBN 3-411-70675-9.
- Heinz Erich Stiene (2002), "Neulateinische Literatur: Vom Weltmeer zum Rinnsal", Der Brockhaus in Text und Bild 2002, Bibliographisches Institut & F.A. Brockhaus AG, ISBN 3-411-70675-9.
Viitteet
- Stiene & Stohlmann 2002.
- Tässä osiossa esitetty kirjallisuuden kausien jaottelu samoin kuin kirjailijoiden elinajat seuraavat pääpiirteissään Oksalaa (1998). Ellei muuta mainita, kaikki muutkin tässä osiossa esitetyt tiedot ovat tarkistettavissa samasta lähteestä.
- Encyclopaedia Britannica Online, hakusana "alphabet", sivu 14 (Etruscan alphabet) Luettu 12.2.2007.
- Castrén & Pietilä-Castrén 2000, hakusanat "saturninen mitta", "Fescennini (versus)" ja "atellaani".
- Oksala 1998, 115–117.
- Castrén & Pietilä-Castrén 2000, hakusana "satiiri".
- Oksala 1998, 124–125.
- Oksala 1998, 114.
- Uudissanat: Castrén & Pietilä-Castrén 2000, hakusana "Cicero" (s. 102).
- Oksala 1998, 130.
- Castrén & Pietilä-Castrén 2000, hakusana "romaani".
- Columella ja Celsus: Castrén & Pietilä-Castrén 2000, ao. hakusanat.
- Oksala 1998, 170.
- Castrén & Pietilä-Castrén 2000, hakusana "Tertullianus".
- Kallela & Paananen & Palmén 1999, 151–152.
- Näytelmistä katso Heiskanen-Mäkelä 1989, 39–40, runoudesta Heiskanen-Mäkelä 1989, 34.
- Kallela & Paananen & Palmén 1999, 154–155.
- Vaganteista ks. Kallela & Paananen & Palmén 1999, 156–157.
- Kallela & Paananen & Palmén 1999, 175.
Aiheesta muualla
- The Latin Library (laaja valikoima latinankielistä kirjallisuutta)
- Corpus Scriptorum Latinorum (latinankielistä kirjallisuutta alkukielellä ja erikielisinä käännöksinä)
- The Perseus Digital Library, Greek and Roman Materials (latinan- ja kreikankielistä kirjallisuutta alkukielellä ja englanniksi käännettynä, lisäksi paljon oheismateriaalia)
- Bibliotheca Augustana (latinan- ja muunkielistä kirjallisuutta)
- Brepolis Library of Latin Texts (Arkistoitu – Internet Archive) (maksullinen)