Antiikin Kreikan kirjallisuus

Homeroksen Iliaan kahdeksannen laulun rivit 245–253. Kreikkalainen käsikirjoitus 400–500-lukujen vaihteesta. Codex F205, Biblioteca Ambrosiana, Milano.

Varsinainen kreikkalainen kirjallisuus sai alkunsa Homeroksen kahdesta monumentaalisesta teoksesta, Iliaasta ja Odysseiasta. Ilias käsittelee Troijan sotaa, ja keskittyy Akhilleuksen hahmoon, joka edusti perikreikkalaista sankaria, ja hänen vihaansa. Odysseia käsittelee Odysseuksen ja tämän miehistön seikkailuja sodan jälkeen. Homeroksen hahmo itse peittyy historian hämärään. Vaikka teokset on laitettu hänen nimiinsä, on varmaa, että niiden juuret ovat satoja vuosia varhaisemmissa legendoissa. Teosten tyyli heijastelee niiden suullista alkuperää.[3] Homeroksen teokset voidaan nähdä myös kreikkalaisen draaman taustalla. Siinä missä Ilias on puhdas tragedia, Odysseia on sekoitus tragediaa ja komediaa.

Toinen arkaaisen ajan suuri runoilija oli Hesiodos. Päinvastoin kuin Homeros, Hesiodos mainitsee itsensä teoksissaan. Hänestä ei kuitenkaan tiedetä mitään niiden ulkopuolelta. Hesiodos oli kotoisin Boiotiasta, ja hänen katsotaan eläneen ja kirjoittaneen 700-luvun eaa. loppupuolella.[4] Hänen kaksi tunnetuinta teostaan ovat Jumalten synty ja Työt ja päivät. Jumalten synty on kuvaus kreikkalaisten jumalten syntyhistoriasta. Työt ja päivät puolestaan on kuvaus ankarasta ja yksinkertaisesta maalaiselämästä, jonka Hesidos tunsi hyvin. Se sisältää myös muun muassa kuvauksen ihmiskunnan historian aikakausista, alkaen kauan sitten menneestä kulta-ajasta

Yhdessä Homeroksen ja Hesiodoksen teokset muodostivat kreikkalaisen mytologian kirjallisen perustan. Siinä missä Homeros kertoi kertomuksen sankarillisesta menneisyydestä, Hesiodos keskittyi enemmän perinteiden, sekä mytologisten että arkipäiväisten, kuvaamiseen.[4]

Lyyrinen runous sai nimensä siitä, että se esitettiin yleensä lyyran säestyksellä joko yksilön tai kuoron laulamana. Lyyristä runoutta kutsuttiin myös meeliseksi runoudeksi. Ensimmäinen lyyrisistä runoilijoista oli Arkhilokhos, joka eli noin vuonna 650 eaa. Arkhilokhos kirjoitti jambirunoutta. Jambeja kirjoittivat myös 600-luvulla eaa. elänyt Semonides Amorgoslainen, jonka tunnetuin runo on misogyyninen Naisista (Kata gynaikōn); sekä 500-luvulla eaa. elänyt Hipponaks. Jambirunous oli eeppiseen runouteen verrattuna realistista ja usein luonteeltaan satiirista.[5]

Myöhempinä aikoina muodostui yhdeksän lyyrisen runoilijan kaanon, johon lukeutuivat Alkman, Sapfo, Alkaios, Anakreon, Stesikhoros, Ibykos, Simonides, Pindaros ja Bakkhylides. Alkaios, Sapfo ja Anakreon tunnettiin monodioista eli yksiäänisistä lauluista, muut puolestaan kuorolyriikastaan eli kuoron (khoros) laulamalla ja tanssimalla esittämistä oodeista.[5] Ensin mainittuun kuului muun muassa rakkaus- ja juomalauluja; jälkimmäiset käsittelivät usein myyttisiä kertomuksia. Kuorolyriikkaan luetaan myös epinikion-oodit, joita laulettiin Olympian kisojen voittajien kunniaksi.[6]

Mainittujen lajityyppien lisäksi lyyriseen runouteen luetaan myös elegia,[5] joka oli sodan ja politiikan runoutta. 600-luvulta eaa. tunnetuimpia lajityypin edustajia ovat Kallinos ja Tyrtaios, 500-luvulta Mimnermos ja Theognis, sekä Solon, joka tunnetaan ennen kaikkea poliitikkona ja yhtenä Kreikan seitsemästä viisaasta.[7]

Suurimmalta osalta lyyrisistä runoilijoista on säilynyt vain katkelmia; kokonaisia runoja tunnetaan enemmän vasta Pindarokselta,[5] jonka runous muodostaa myös kreikkalaisen lyyrisen runouden huippukohdan; hänen jälkeensä erillinen kuorolyriikka menetti suosionsa, ja se siirtyi osaksi tragediaa.[6]

Pääartikkeli: Kreikkalainen tragedia

Eeppisen ja lyyrisen runouden lisäksi kreikkalaiset kehittivät draaman, joka voidaan jakaa tragediaan ja komediaan. Persialaissotia seuranneena aikana Ateenan nouseva kansallishenki ilmeni tragedioissa, jotka perustuivat menneisyyden sankariteemoihin ja legendoihin. Tragedioissa vaihtelivat näyttelijöiden vuorosanat ja kuoron laulamat osuudet.

Kreikan kolme suurinta tragediakirjailijaa ovat Aiskhylos, Sofokles ja Euripides, ja koko kreikkalaisen tragedian huippukausi sijoittuu heidän ajalleen, Aiskhyloksen Persialaisista vuodelta 472 eaa. Sofokleen Oidipukseen vuodelta 401 eaa. Tragedioita kirjoitettiin kuitenkin vielä ensimmäisellä vuosisadalla eaa., ja säilyneistä katkelmista tunnetaan yli kahdensadan tragediakirjailijan nimet. Näihin lukeutuvat muun muassa Frynikhos, Ion Khioslainen ja Agathon.[8]

Tragedianäytelmät saivat alkunsa yksinkertaisista kuorolauluista ja dialogeista, joita esitettiin Dionysia-juhlilla. Varakkaiden kansalaisten joukosta valittiin koregeja, jotka kustansivat kuorojen koulutuksen ja asut kansalaisvelvollisuutena. Näytelmiin osallistuminen oli osa jumalille suunnattuja palvelusmenoja. Näytelmiä järjestettiin suurissa ulkoilmateattereissa, kuten Ateenan Dionysoksen teatterissa. Kaikki suurimmat näytelmäkirjailijat osallistuivat näytelmäkilpailuihin, joissa paras näytelmä palkittiin.

Pääartikkeli: Kreikkalainen komedia

Kuten tragedia, myös komedia sai alkunsa Dionysoksen kunniaksi pidetyistä rituaaleista. Ateenassa komedioista tuli virallinen osa juhlallisuuksia vuonna 486 eaa.,[9] ja myös parhaat komediat palkittiin näytelmäkilpailuissa. Myös suurimmilta komediakirjailijoilta on säilynyt vain vähän teoksia. Varhaisimmista kirjailijoista vain Aristofaneelta on säilynyt muutamia näytelmiä, tarkemmin sanoen 11 kappaletta. Komediakirjailijat pilkkasivat kaikki henkilöitä ja instituutioita; muun muassa Aristofanes arvosteli Linnuissa Ateenan demokratiaa, Pilvissä filosofi Sokratesta, ja Lysistratessa peloponnesolaissotaa.

Kreikkalainen komedia jaetaan yleensä vanhaan komediaan, keskikomediaan sekä hellenistisen ajan uuteen komediaan. Vanhaa komediaa edustavat Aristofaneen parhaan kauden teokset, sekä häntä edeltäneet komediakirjailijat, kuten Magnes, Kratinos, Krates, Ferekrates, Frynikhos ja Eupolis. Keskikomediaa edustavat Aristofaneen kaksi viimeistä komediaa, Naishallitus ja Rikkaus,[9] sekä muun muassa Antifanes, Anaksandrides, Kalliades ja Epikrates Ambrakialainen.

Historiankirjoitus sai nykymuodossaan alkunsa Kreikassa. Merkittävimpiä klassisen ajan historioitsijoita olivat Herodotos ja Thukydides. Herodotosta on usein kutsuttu historiankirjoituksen isäksi. Ennen häntä kreikkalaiset olivat tyydyttäneet historiaa koskevat tarpeensa myyteillä. Varhaiset ”historioitsijat” kirjoittivat teoksensa jatkaen eeppisten runojen aiheita. Tunnetuin heistä on Hekataios Miletoslainen, joka kirjoitti teokset Ges periodos ja Genealogiai. Hän pyrki muodostamaan tarujen sankarien ajalle historiallisen kronologian.[10]

Herodotoksen Historiateos oli ensimmäinen, joka esitti historian tapahtumia proosamuodossa, ei eepos- tai kronikkamuodossa. Teos käsitteli ennen kaikkea persialaissotia ja siihen liittyen useiden itäisten valtakuntien historiaa. Herodotos pyrki ymmärtämään ja analysoimaan erilaisten tapahtumien, tärkeimpänä kreikkalaisten ja barbaarien välisten vihollisuuksien, syitä.[10]

Thukydides käsitteli teoksessaan Peloponnesolaissota rajatumpaa tilannetta: hänen kotikaupunkinsa Ateenan hänen elinaikanaan käymää sotaa. Thukydides suoritti paljon tutkimusta, käytti lähteitä kriittisesti ja pyrki sijoittamaan tapahtumat tiukkaan aikajärjestykseen. Hän pyrki vielä Herodotosta voimakkaammin muodostamaan tapahtumien välisiä syy-seurausketjuja sekä ymmärtämään ihmisten toiminnan yhtä lailla rationaalisia kuin epärationaalisiakin perusteita.[10]

Klassisen kauden kolmas merkittävä historioitsija oli Ksenofon. Hänen teoksensa Hellenika alkaa siitä, mihin Thukydides lopetti: se käsittelee vuosien 411–362 eaa. välistä aikaa.[10] Thukydideehen verrattuna hänen teoksensa on pinnallinen, mutta hänen teoksissaan näkyy asiantuntemus sotilaallisten asioiden suhteen. Siksi Ksenofon on parhaimmillaan teoksessa Kyyroksen sotaretki, joka on kuvaus hänen osallistumisestaan palkkasoturina sotaretkelle, joka pyrki auttamaan Kyyros nuorempaa syrjäyttämään veljensä valtaistuimelta. Ksenofon kirjoitti Sokrateen oppilaana myös filosofisista aiheista (Sokrateen puolustuspuhe, Pidot ja Muistelmia). Vaikka sekä Ksenofon että Platon tunsivat Sokrateen, heidän antamansa kuva tästä on kuitenkin hyvin erilainen.

Pääartikkelit: Esisokraatikot ja klassinen kreikkalainen filosofia

Papyrusfragmentti Platonin dialogista Alkibiades.

Ensimmäiset kreikkalaiset esisokraattiset filosofit esittivät ajatuksiaan pääasiassa opetusrunoina ja aforismeina. Monia heistä yhdisti se, että he pyrkivät selittämään kaikkeuden alkuperää ja luonnetta ilman Hesiodoksen Jumalten synnyn mytologioita. Esisokraatikoista Anaksimandros oli ensimmäinen, joka kirjoitti tutkielman, nimeltään Luonnosta (Peri fyseōs).[11] Esisokraattisten filosofien kirjoituksista on säilynyt vain erinäisiä katkelmia. Hermann Alexander Diels kokosi nämä 1800-luvulla teokseensa Die Fragmente der Vorsokratiker.

Klassisen ajan filosofien joukosta kolme nimeä erottuvat yli muiden: Sokrates, Platon ja Aristoteles. Sokrates itse ei kirjoittanut teoksia, mutta Platonin varhaisten sokraattisten dialogien uskotaan antavan kuvan hänen ajattelustaan. Platon oli tyyliltään kaunokirjailija, ja hän kirjoitti nuorempana runoutta. Nykyään hänet tunnetaan lukuisista vaikutusvaltaisista dialogeistaan, kuten Faidon, Valtio ja Pidot.

Aristoteles kirjoitti opettajansa tavoin dialogeja, joista yksikään ei ole säilynyt kokonaisena. Nykyaikana hänet tunnetaan tutkielmista, jotka kuvaavat todennäköisesti hänen Lykeionissa pitämiensä luentojen sisältöä. Ne käsittelevät suurta joukkoa erilaisia filosofisia ja luonnontieteellisiä aiheita; tunnetuimpiin kuuluvat Organon, Metafysiikka ja Nikomakhoksen etiikka. Aristoteleen teoksella Runousoppi on ollut suuri vaikutus kirjallisuusteoriaan ja erityisesti tragedian teoriaan; teoksen komediaa käsitellyt osa on kadonnut.

Pääartikkelit: Sofistit ja attikalaiset puhujat

Kaupunkivaltion politiikkaan osallistuminen vaati kansalaisilta koulutusta ja puhetaitoa. Kaupungista toiseen kierrelleet sofistit ottivat tehtäväkseen vaaditun koulutuksen tarjoamisen. Sofistit olivat ennen kaikkea retoriikan taitajia. Gorgias korosti puheen muodon merkitystä. Hän ylisti puheen mahtia taivutella kenet tahansa teoksessaan Helenan ylistys. Toinen hänen tunnettu teoksensa on Palamedeen puolustus. Protagoras oli kiinnostuneempi dialektiikasta. Pääteoksessaan Antilogiai hän esitti, että mistä tahansa asiasta voidaan esittää päinvastaisia argumentteja, ja niistä heikompi voidaan aina puhua voittoon.[12]

Kaupunkivaltiossa kansalaisten tuli myös kyetä puolustamaan itseään oikeudessa tarvittaessa. Mikäli joku katsoi, etteivät hänen kykynsä riittäneet, hän saattoi palkata logografin eli ammattimaisen puheiden kirjoittajan.[13] Monet tunnetut puhujat kirjoittivat puheita myös muiden käyttöön. Antifon oli ensimmäinen, joka julkaisi oikeuspuheitaan kirjallisena.[13] Hän kirjoitti muun muassa kolme tetralogiaa (Tetralogiai). Ne olivat oikeuspuheita, jotka koostuivat vastakkaisista puheista, kahdesta syytös- ja kahdesta puolustuspuheesta, samaa asiaa koskien.[12]

Lysias oli 400-luvun eaa. merkittävimpiä puhujia. Hänen nimissään tunnettiin 233 puhetta; nykyaikaan niistä on säilynyt noin 30. Tunnetuin puheista on Eratosthenestä vastaan. Lysias otti puheissaan huomioon sen henkilön persoonan, jonka esitettäväksi tai jota puolustamaan puhe oli tarkoitettu.[13]

Isokrates vaikutti pitkäikäisenä 300-luvun eaa. jälkimmäiselle puoliskolle saakka. Hän asettui toisaalta sofisteja, toisaalta sellaisia filosofeja kuin Platon vastaan, ja pyrki kasvattamaan hyviä johtajia ja kansalaisia ennen kaikkea retoriikan kautta. Hän perusti merkittävän puhujakoulun, jonka vaikutus länsimaisen koulutuksen rakenteeseen on ulottunut kauas. Isokrateen tunnettuja puheita ovat Sofisteja vastaan, Antidosis ja Busiris.[13]

Demosthenes taisteli ennen kaikkea Makedonian kasvavaa uhkaa vastaan. Hänen tunnettuja puheitaan ovat useat Filippos II:ta vastaan suunnatut puheet, kuten Ensimmäinen, Toinen ja Kolmas filippolainen puhe, Olynthiakos sekä Rauhasta. Demosthenestä pidetään Kreikan suurimpana puhujana: antiikin aikana häneen viitattiin 'Puhujana' siinä missä Homerokseen 'Runoilijana'.[13]

Hellenistisenä aikana aleksandrialaisten tekstikriitikkojen parissa syntyi kymmenen attikalaisen puhujan kaanon, johon kuuluivat Antifonin, Lysiaan, Isokrateen ja Demosthenen lisäksi Andokides, Isaios, Aiskhines, Lykurgos, Hypereides ja Deinarkhos. Hypereides ja Lykurgos kuuluivat Demostheneen tapaan makedonialaisvastaiseen puolueeseen; Aiskhines ja Deinarkhos puolestaan kuuluivat makedonialaismyönteiseen puolueeseen ja kirjoittivat puheita Demosthenestä vastaan.[13]

Hippokrates, joka eli 400-luvulla eaa., nähdään usein lääketieteen isänä. Hänen nimissään on säilynyt noin 60 lääketieteellistä tutkielmaa. Niistä käytetään nimitystä Corpus Hippocraticum. Ei ole tietoa, mitkä tutkielmista ovat peräisin Hippokrateelta itseltään. Hippokraattisissa teoksissa voidaan nähdä samaa rationaalista ja humanistista henkeä kuin esisokraatikoilla ja sofisteilla: yliluonnolliset selitykset hylättiin lääketieteessä, ihminen katsottiin osaksi luontoa (fysis) ja hänestä tuli kaikkien asioiden mitta.[14]

Pääartikkeli: Uusi komedia

Uuden komedian aika ulottuu 300-luvulta eaa. 100-luvulle eaa. Sen tunnetuin edustaja on Menandros. Muita uuden komedian edustajia olivat muun muassa Apollodoros Karystoslainen, Makhon ja Poseidippos Kassandreialainen. Uusi komedia ei tehnyt pilaa poliitikoista tai muista merkkihenkilöistä, vaan enemmänkin tietynlaisista ihmistyypeistä. Komedioiden tyypillisiä henkilöitä olivat mahtaileva sotilas tai kokki, vanha kitupiikki (kuten Menandroksen Ärmätin päähenkilö), loinen sekä neuvokas hetaira tai orja. Myös komedioiden juoni oli yleensä samankaltainen: nuori mies rakastuu neitoon, mutta avioliitolla on jokin este, kuten raha tai neidon alhainen syntyperä. Lopulta ongelmat kuitenkin ratkeavat, usein orjan neuvokkuuden ansiosta; lopussa vietetään häitä.[17]

Herakles-papyrus, osa 200-luvulta peräisin olevaa käsikirjoitusta, joka sisältää katkelman Herakleen urotöitä käsittelevästä runosta.

Hellenistinen runous oli luonteeltaan oppinutta: se lainasi kielen ja runomitan Homerokselta tai arkaaisen kauden runoudesta, ja viittasi klassisen runouden teemoihin ja muunteli niitä. Lukijoille tuttuja teemoja käsiteltiin usein kuitenkin odottamattomalla tavalla. Monet runoilijat toimivat Ptolemaiosten hovissa. Hellenistisen ajan merkittävimpiä runoilijoita olivat Theokritos, Kallimakhos ja Apollonios Rhodios.[18]

Hellenistinen aika oli myös epigrammirunouden kulta-aikaa, ja epigrammista tuli tuolloin oma lajityyppinsä. Epigrammit käsittelivät teemansa muutamalla säkeellä. Suurin osa Kreikkalaisen antologian (myös Anthologia Palatina) epigrammien kirjoittajista on hellenistisen ajan runoilijoita. Kokoelma sai alkunsa Meleagros Gadaralaisen Anthologiasta.[18]

Theokritos, joka eli noin vuosina 310-250 eaa., oli paimenrunouden eli idyllien tai bukolisen runouden kehittäjä. Runot olivat "miniatyyrimuotoista epiikkaa" ja käsittelivät monenlaisia aiheita.[18] Roomalainen Vergilius sovelsi tyyliä myöhemmin teoksessaan Bucolica (Eclogae). Theokritos kirjoitti myös mimiikkaa, maalle sijoitettuja runollisia näytelmiä sekä eeppistä ja lyyristä runoutta. Theokritosen lisäksi paimenrunoutta kirjoittivat myös Moskhos ja Bion Smyrnalainen.[18]

Kallimakhos, joka eli samaan aikaan kuin Theokritos, työskenteli koko aikuisuutensa Aleksandriassa, jossa hän kokosi kirjaston teosten hakemiston (Pinakes). Hänen runoudestaan on säilynyt vain katkelmia. Runoudessa hänet tunnetaan elegioistaan. Tunnetuin teos oli Aitia (”Syyt”), joka selvittää neljässä kirjassa erikoisten tapojen, juhlien ja nimien alkuperiä. Sen rakenne tuli myöhemmän roomalaisen runoilijan Ovidiuksen teosten malliksi. Sen osittain säilyneisiin osiin kuuluu hoviruno Bereniken hiukset (Koma Berenikes), jota roomalainen Catullus käytti myöhemmin esikuvanaan. Kallimakhos kirjoitti myös eeppisiä runoja; näitä olivat Hekale[18] sekä Ibis, joka oli suunnattu hänen aikaisempaa oppilastaan Apolloniosta vastaan.

Apollonios Rhodios syntyi noin vuonna 295 eaa. Hänet muistetaan parhaiten eeppisestä teoksestaan Argonautika, joka kertoo Iasonin ja tämän miehistön seikkailuista heidän etsiessään kultaista taljaa. Teos on paradoksaalinen ja kokeellinen, ja sitä on luonnehdittu anti-eepokseksi, joka kyseenalaistaa oman lajityyppinsä.[18] Apollonios opiskeli Kallimakhoksen oppilaana, mutta he riitautuivat myöhemmin. Hän toimi myös Aleksandrian kirjaston hoitajana noin 13 vuotta. Argonautikan lisäksi hän kirjoitti kaupunkien perustamista käsitelleitä runoja sekä epigrammeja. Vergilius omaksui paljon vaikutteita Argonautikasta kirjoittaessaan teostaan Aeneis.

Vähemmän tunnettuihin 200-luvun eaa. runoilijoihin lukeutuvat Aratos, Nikandros Kolofonlainen ja Herodas. Aratos kirjoitti teoksen Fainomena, joka oli runollinen versio 300-luvulla eaa. eläneen Eudoksoksen tähtiä käsittelevästä tutkielmasta. Myös Nikandros kirjoitti tieteellistä aiheista heksametrimuodossa: teos Aleksifarmaka käsitteli vastamyrkkyjä ja teos Theriaka eläinoppia. Herodas kirjoitti mimiikan ja jambirunouden yhdistelmiä (Mimiambes) Theokritoksen tyyliin.[18] Hänen teoksensa antavan hyvän kuvan aikansa huveista — mimiikka ja pantomiimit olivat merkittäviä huvitusmuotoja Rooman valtakunnan aikana.

Myöhemmän antiikin runoutta, joka jäljitteli ja jopa kopioi voimakkaasti klassisia teoksia, edustavat muun muassa Quintus Smyrnalaisen teos Posthomerica, joka pyrki täyttämään Iliaksen ja Odysseian välisen aukon; Nonnoksen heksametrirunoelma Dionysiaka; sekä Agathiaan epigrammikokoelma Kyklos. Epigrammeja kirjoittivat myös Palladas ja Gregorios Nazianzilainen.[19]

Aleksanteri Suuren jälkeistä aikaa seuranneista historioitsijoista merkittävimpiä ovat Timaios Tauromenionlainen, Polybios, Diodoros Sisilialainen, Dionysios Halikarnassoslainen, Appianos, Arrianos ja Plutarkhos. Heidän kattamansa aika ulottuu 300-luvun lopulta eaa. 100-luvulle jaa.

Timaios Tauromenionlainen syntyi Sisiliassa, mutta eli suurimman osan elämästään Ateenassa. Hänen historiateoksensa Sisilian historia on kadonnut, mutta se on merkittävä siksi, että Polybios sai siitä vaikutteita; hän myös ymmärsi ensimmäisenä kreikkalaisena historioitsijana Rooman kasvavan merkityksen.[20] Timaioksen Sisilian historia käsitti 38 kirjaa, ja kattoi yhdessä sen jatko-osan Pyrrhoksesta kanssa Sisilian ja Italian historian vuoteen 264 eaa. saakka; Polybios puolestaan aloitti teoksensa tästä vuodesta. Timaios kirjoitti myös teoksen Olympian kisojen voittajat, joka oli arvokas kronologinen tutkielma Olympian kisoista. Siinä hän perusti ensimmäisenä ajoitukset olympiadeihin, mistä tuli tämän jälkeen standardi kreikkalaisessa historiankirjoituksessa.[20][21][22] Aleksanteri Suuresta kirjoitettiin 300-luvulla eaa. lukuisia teoksia; häntä lähellä olleista niitä kirjoittivat muun muassa Kallisthenes, Kleitarkhos ja Ptolemaios.[20]

Polybios syntyi noin vuonna 200 eaa. Kolmannen makedonialaissodan jälkeen hänet vangittiin makedonialaismielisyydestä syytettynä ja vietiin Roomaan panttivangiksi. Siellä hän ystävystyi kenraali Scipio Aemilianuksen kanssa, ja vapauduttuaan todennäköisesti seurasi tätä Hispaniaan ja Pohjois-Afrikkaan Karthagoa vastaan käytyihin sotiin. Hän oli Scipion seurassa, kun roomalaiset tuhosivat Karthagon vuonna 146 eaa. Hänen historiateoksensa käsitti 40 kirjaa; niistä viisi on säilynyt joidenkin katkelmien lisäksi. Teos kuvaa Rooman nousua maailmanvallaksi. Kadonnut teos Taktika käsitteli sotilaallisia asioita.[20][23]

Diodoros Sisilialainen eli ensimmäisellä vuosisadalla eaa., Julius Caesarin ja Augustuksen aikana. Hän kirjoitti teoksen Bibliotheka historika (”Historian kirjasto”), joka oli 40 kirjaa käsittänyt maailmanhistoria. Siitä ovat säilyneet kirjat I-V sekä XI-XXII. Teos pyrki muodostamaan eri valtioiden historiankirjoituksista yhtenäisen kuvauksen.[20] Dionysios Halikarnassoslainen eli ensimmäisen vuosisadan eaa. loppupuolella. Hänen teoksensa Rhōmaikē arkhaiologia oli Rooman historia sen synnystä ensimmäiseen puunilaissotaan (264-241 eaa.). Teos oli kirjoitettu roomalaisesta näkökulmasta, mutta pyrki esittelemään Rooman varhaisempaa historiaa kreikankieliselle yleisölle.[24] Dionysios kirjoitti myös muita tutkielmia, mukaan lukien Peri mimēseōs (”Jäljittelystä”), Peri tōn Attikōn rhētorōn (”Attikalaisista puhujista”) sekä Peri syntheseōs onomatōn (”Sanojen asettelusta”).

Flavius Josephus eli ensimmäisellä vuosisadalla ja kirjoitti muun muassa teokset Juutalaissodan historia sekä Juutalaisten muinaisajat, jolla hän pyrki esittelemään juutalaisten historiaa roomalaiselle yleisölle. Appianos ja Arrianos elivät kumpikin 100-luvulla jaa. Appianos kirjoitti Roomasta ja sen valloituksista, kun taas Arrianos muistetaan Aleksanteri Suuren sotaretkiä käsitelleistä teoksistaan.[24] Arrianos palveli Rooman armeijassa, ja siksi hänen teoksensa keskittyy Aleksanterin elämän sotilaalliseen puoleen. Arrianos kokosi myös filosofisen tutkielman Keskusteluja (Diatribai), joka perustui hänen opettajansa Epiktetoksen opetuksiin, sekä Epiktetoksen opetuksia sisältävän Käsikirjan (Enkheiridion).

Myöhemmistä kreikkalaisista historioitsijoista nykyajan lukijoille tunnetuin on Plutarkhos, joka kuoli noin vuonna 119. Hänen merkittävien kreikkalaisten ja roomalaisten johtajien elämää käsittelevä teoksensa Kuuluisien miesten elämäkertoja on ollut suosittu nykypäiviin saakka. Plutarkhoksen muut säilyneet kirjoitukset on koottu teokseksi Moralia, joka sisältää tutkielmia muun muassa eettisistä, poliittisista, uskonnollisista, luonnontieteellisistä ja kirjallisista aiheista. Dio Cassius (Dion Kassios) kirjoitti 80 kirjaa käsittäneen annalistisen historiateoksen Rooman valtakunnasta. Herodianos kirjoitti 200-luvulla kahdeksan kirjaa käsittäneen teoksen Marcus Aureliuksen seuraajista Gordianus III:een saakka.[24]

Myöhäisantiikin historioitsijoista Zosimos katsoi jatkavansa Polybioksen työtä; siinä missä Polybios oli kuvannut Rooman nousun, hän kuvasi sen rappeutumisen. Eusebios Kesarealainen puolestaan tunnetaan Kirkkohistoriastaan.[25]

Katso myös: Antiikin tiede

Eratosthenes, joka kuoli noin vuonna 194 eaa., kirjoitti tähtitieteestä, maantieteestä ja fysiikasta, mutta hänen teoksensa, joista tunnetuin on Geografia,[20] tunnetaan lähinnä myöhemmistä yhteenvedoista. Häntä pidetään ensimmäisenä, joka mittasi Maan ympärysmitan. Eukleideen ja Arkhimedeen matemaattisista teoksista tunnetaan osa. Eukleides tunnetaan teoksestaan Alkeet (Stoikheia), joka sai sisällöstään suuren osan Eudoksokselta. Teos on geometrian alan tutkielma, joka on vaikuttanut matematiikan opetukseen kauan. Arkhimedeelta on säilynyt useita tutkielmia. Näihin kuuluvat muun muassa Ympyrän mittaaminen (Kyklū metrēsis), joka käsittelee piin arvoa, sekä Hiekanjyvien laskija (Psammites). Viime aikoina on tutkittu 1900-luvun alussa esille tullutta Arkhimedes-palimpsestia.

Hellenistiseltä ajalta tunnetaan lukuisia matkakuvauksia ja muunlaisia maantieteellisiä kuvauksia. Näihin lukeutuvat Pytheaksen Valtamerestä (Peri tū okeanū); Aleksanteri Suuren amiraalin Nearkhoksen kronikka; Megastheneen Indika; Agatharkhides Knidoslaisen Punaisestamerestä sekä Artemidoros Efesoslaisen Geografia. Polemon Ilionlainen ja Demetrios Skepsisläinen kirjoittivat kummatkin kuvauksen Troaksesta.[20]

Strabon, joka kuoli noin vuonna 23, oli maantieteilijä ja historioitsija. Hänen 47 kirjaa käsittänyt historiateoksensa on kadonnut lähes kokonaan; hänen teoksensa Geografika on ainoa antiikin ajalta säilynyt teos, joka kattaa kaikki kreikkalaisten ja roomalaisten Augustuksen aikana tuntemat maat ja kansat. Myös 100-luvulla elänyt Pausanias oli maantieteilijä. Hänen teoksensa Kreikan kuvaus (Hellados periēgēsis) oli Ateenasta alkava Kreikan matkakuvaus, ja se on tärkeä lähde koskien monia paikkoja, jotka ovat nykyään raunioina. Arkeologiset löydökset ovat vahvistaneet hänen kuvaustensa tarkkuuden.

Klaudios Ptolemaios on roomalaisen ajan tieteilijöistä vaikutusvaltaisimpia. Hän eli 100-luvulla. Hänen pääteoksensa tunnetaan nykyään nimellä Almagest, mikä on seurausta siitä, että arabitähtitieteilijät käänsivät sen tällä nimelle. Ptolemaios esitti yksityiskohtaisen kuvauksen maakeskisestä maailmankuvasta, joka hallitsi tähtitieteellistä ajattelua hänen jälkeensä vielä yli 1300 vuotta, kunnes aurinkokeskinen maailmankuva syrjäytti sen. Galenos oli merkittävin antiikin ajan lääketieteilijöistä Hippokrateen, alan perustajan, jälkeen. Myös hän eli 100-luvulla. Galenos suoritti anatomisia tutkimuksia, ja hänen teoksillaan oli suuri vaikutus lääketieteessä seuraavan 1400 vuoden ajan. Hän kirjoitti myös filosofisista aiheista.[26]

Pääartikkelit: Hellenistinen filosofia ja roomalainen filosofia

Hellenistiseltä ajalta on säilynyt vain vähän filosofisia teoksia, eivätkä ne ole olleet yhtä merkittäviä filosofian historiassa kuin klassisella kaudella eläneiden Platonin ja Aristoteleen teokset. Roomalaiselta ajalta tunnetaan enemmän teoksia.

Aristoteleen oppilaan Theofrastoksen teos Luonnonfilosofien käsityksistä (Fysikōn doksai), josta ainoastaan tutkielma Aisteista on säilynyt, on ensimmäinen varsinainen doksografia. Teos Luonteita on humoristinen kuvaus ihmisluonteista.[27] Stoalaisen koulukunnan perustajan Zenonin teos Valtio on eräs tunnetuista kadonneista teoksista. Stoalaisilta säilyneisiin kreikankielisiin teoksiin lukeutuvat muun muassa Kleantheen Hymni Zeukselle, Epiktetoksen Käsikirja ja Keskusteluja sekä Marcus Aureliuksen teos Itselleni, joka oli kirjoitettu kreikaksi, vaikka kirjoittaja oli Rooman keisari. Stoalaisten tekstifragmenttien kokoelma Stoicorum veterum fragmenta sisältää paljon erityisesti Khrysippokselta säilyneitä katkelmia.

Epikurolainen tetrafarmakos eli neliosainen lääke Papyrusten huvilasta löydetyssä papyruksessa (PHerc. 1005, col. 5). Kopio 1800-luvun alusta.

Epikurolaisen koulukunnan teoksista on säilynyt muun muassa joukko Epikuroksen kirjeitä sekä hänen Pääoppinsa. Kyynikot loivat kaksi lajityyppiä, diatribe-keskustelun sekä satiirin. Ensin mainitun lajityypin popularisoi Bion Borysthenesläinen, jälkimmäistä edusti puolestaan Menippos (tästä saivat alkunsa menippolaiset satiirit). Pyrrhonististä skeptisismiä edustanut Timon Fleiuslainen kirjoitti parodisen ja satiirisen teoksen Pilkkarunot (Silloi),[27] ja saman koulukunnan Sekstos Empeirikos puolestaan Pyrrhonin opin yleisesityksen Pyrrhonismin pääpiirteet.[26]

Filon Aleksandrialainen edusti keskiplatonismia, joka sai vaikutteita stoalaisuudesta ja pythagoralaisuudesta. Hänet tunnetaan erityisesti Septuagintan eli kreikankielisen Vanhan testamentin allegorisista tulkinnoista. Athenaioksen teos Deipnosofistai esittelee kirjoittajansa monipuolista oppineisuutta ja on merkittävä lähde muun muassa ajan ruokakulttuuriin sekä keski- ja uuteen komediaan. Plotinos oli myöhemmän keisariajan merkittävimpiä filosofeja. Hän muunsi Platonin ajatukset uudeksi oppisuunnaksi, jota kutsutaan uusplatonismiksi. Plotinoksen teos Enneadit vaikutti laajalti eurooppalaiseen ajatteluun 1600-luvulle saakka. 200-luvulla elänyt Diogenes Laertios kirjoitti teoksen Merkittävien filosofien elämät ja opit, joka on merkittävä antiikin filosofian lähdeteos.[26]

Ajan ajattelussa näkyvät myös irrationaaliset piirteet. Artemidoros Daldislainen tunnetaan unien selityksistään teoksessa Oneirokritika (suom. nimellä Suuri unikirja). Uusplatonilainen Porfyrios kirjoitti muun muassa Plotinoksen ja Pythagoraan elämäkerrat, jotka esittävät näillä olleen yliluonnollisia kykyjä. Nykyisin Porfyrios tunnetaan erityisesti teoksestaan Eisagoge, joka oli johdanto Aristoteleen Kategorioihin. Samoin uusplatonilainen Iamblikhos kirjoitti Porfyrioksen teurgiaa koskevia näkemyksiä vastaan teoksen Egyptiläisistä mysteereistä (Theurgia).[26] Vielä edellä mainittuja elämäkertoja enemmän yliluonnollisia piirteitä sisältävät Marinoksen kirjoittama Prokloksen elämäkerta ja erityisesti Filostratoksen kirjoittama Apollonios Tyanalaisen elämä.[25][26]

300- ja 400-lukujen uusplatonilaiset filosofit olivat Porfyrioksen ja Iamblikhoksen uskollisia seuraajia. Näille uusplatonilaisille filosofia oli uskonnollista toimintaa, ja heidän teoksensa sisälsivät usein rukouksia. Filosofiset teokset ja niiden kommentaarit oli järjestetty lukujärjestykseksi, jonka tarkoituksena oli johdattaa sielu kohti jumalallista. Eräs merkittäviä teoksia oli Prokloksen Platonilainen teologia, joka teki Platonista teologin ja oppaan todellisiin mysteereihin.[28]

Pääartikkeli: Toinen sofistiikka

Termi ”toinen sofistiikka” on peräisin Filostratokselta, hänen teoksestaan Sofistien elämä. Sillä viitataan ensimmäisten vuosisatojen kreikkalaisiin Roomassa esiintyneisiin puhujiin, jotka jäljittelivät klassista sofismia pitämällä kreikankielisiä puheita klassisista aiheista. Termi viittaa historiaan, alkuperäisiin sofisteihin, mutta yhteydet ovat melko pinnallisia: kumpaankin ”liikkeeseen” kuuluneet reetorit kiertelivät paikasta toiseen pitäen puheita, mutta sekä konteksti että sofistien rooli olivat muuttuneet. Puheita pidettiin näytösluontoisesti teattereissa tai tarkoitukseen suunnitelluissa auditorioissa, ja niiden ensisijaisena tarkoituksena oli kreikkalaisen ja roomalaisen kulttuurin yhteensaattaminen ylistämällä toisaalta Kreikan loisteliasta historiaa ja sen kulttuuria, joka oli tullut myös roomalaisten osaksi; ja toisaalta Rooman mahtia ja sen mukanaan tuomaa vakautta.[16]

Toisen sofistiikan edustajat toivat esille ja puolustivat kreikkalaista kulttuuria, ja pitivät klassisten kirjailijoiden muistoa elossa. He jopa pyrkivät muodostamaan klassisen kauden kirjailijoista homogenista traditiota, esimerkiksi katsomalla Homeroksen ja Platonin puhuneen loppujen lopuksi samasta asiasta, inhimillisestä hyveestä ja paheesta. Filostratoksen ohella toisen sofistiikan kauden merkittävimpiin puhujiin kuuluvat Aelius Aristides, Dion Khrysostomos, Herodes Atticus ja Maksimos Tyroslainen. Dion oli yhtä hyvin reetori kuin filosofikin; samoin Maksimos kirjoitti sekä keskiplatonilaisesta filosofiasta kuin retoriikastakin.[16]

Lukianos oli toisen vuosisadan monipuolisimpia kirjailijoita. Hänen nimiinsä on laitettu 86 teosta; niihin kuuluu usein satiirisia dialogeja, runoja, puheita, ylistyksiä, kirjeitä, pamfletteja ja kaksi elämäkertaa. Hän pilkkasi myös aikansa attikistien ylilyöntejä. Lukianoksen teoksia on usein vaikea sijoittaa mihinkään tiettyyn lajityyppiin, eivätkä sen enempää reetorit kuin filosofitkaan lukeneet häntä joukkoonsa.[29] Myös hänet voidaan kuitenkin lukea löyhästi toisen sofistiikan yhteyteen.

Kreikkalainen romaani kehittyi keisariajalla, vaikka saattoikin olla syntyjään varhaisempi. Sitä edustavat muun muassa Kharitonin Kallirhoe, Ksenofon Efesoslaisen Efesoslainen kertomus, Akhilleus Tatioksen Leukippe ja Kleitofon, Heliodoros Emesalaisen Etiopialainen kertomus sekä Longoksen Dafnis ja Khloe. Kharitonin teosta pidetään näistä vanhimpana,[30] ja se on myös länsimaisen kirjallisuuden vanhin säilynyt romaani. Musaios Grammatikoksen Hero ja Leandros on myöhempi romaani, mahdollisesti peräisin 500-luvulta.

Kreikkalainen romaani oli yleensä rakkausromaani: sen juoni kertoi tyypillisesti rakastuneesta nuoresta parista, joka saa toisensa, mutta joutuu sitten erilleen. Lukuisten seikkailujen ja vaikeuksien jälkeen nuoret löytävät jälleen toisensa. Romaanit olivat lukijoilleen eskapistisia sekä ajan että paikan suhteen: tapahtumat sijoittuivat usein menneeseen aikaan ja vieraisiin maihin. Romaaneissa on nähty vaikutteita yhtä lailla epiikasta, historiankirjoituksesta ja etnografiasta, idyllirunoudesta, tragediasta kuin uudesta komediastakin.[30]

Uusi testamentti sai alkunsa roomalaisella ajalla kristinuskon synnyn myötä. Se on useiden kirjoittajien koinee-kreikalla kirjoittama kokonaisuus. Uuden testamentin merkittävimpiä osia ovat evankeliumit sekä Paavalin kirjeet. Muuta varhaiskristillistä kirjallisuutta edustavat esimerkiksi apostolisten isien ja kirkkoisien teokset.

Varhaiskristilliset teokset kuuluvat kuitenkin paljolti erilaiseen kulttuuriin kuin muun antiikin ajan kreikkalainen kirjallisuus. Kreikkalainen ja kristillinen kirjallisuus kohtasivat toden teolla vasta sitten, kun kristinusko levisi laajemmin hellenistisen kasvatuksen omaksuneiden ihmisten pariin, ja se jouduttiin esittämään ja sitä jouduttiin puolustamaan uudella tavalla. Tällaista kirjallisuutta edustavat muun muassa apologiat eli kristinuskon puolustukset. Tunnetuimpia apologisteja on Justinos Marttyyri, joka kirjoitti muun muassa teokset Ensimmäinen ja Toinen apologia sekä Dialogi Tryfonin kanssa. Hän oli ensimmäinen, joka pyrki sovittamaan kristillistä ajattelua ja antiikin filosofiaa yhteen.[31]

Varhaisempiin kreikkalaisiin kirkkoisiin kuuluvat lisäksi muun muassa Irenaeus (Eirenaios), Klemens Aleksandrialainen (Protreptikos, Stromata), Origenes (Heksapla, Kelsosta vastaan) ja Johannes Krysostomos. Myöhemmin muun muassa Athanasios Aleksandrialainen ja Gregorios Nazianzilainen kirjoittivat poleemisia teoksia kristinuskosta luopunutta keisari Julianus Apostataa (”Luopio”) ja pakanallisia uusplatonilaisia filosofeja vastaan.[32]

Varhaisia pyhimyselämäkertoja edustavat Athanasioksen teos Antonios Suuren elämä sekä Gregorios Nyssalaisen kirjoittamat Gregorios Ihmeidentekijän ja Makrinan elämäkerrat.[31][25] Synesios Kyreneläinen oli uusplatonilainen kristitty, joka kirjoitti filosofisia teoksia ja jäljitteli toisen sofistiikan mestareita. Hän hyödynsi teoksissaan myös klassisia myyttejä.[33]

Julianus Apostata kirjoitti kristinuskoa vastaan puheen Galilealaisia vastaan, joka ei ole säilynyt. Lisäksi hän kirjoitti pakanallisia hymnejä; näihin kuuluvat Hymni jumalten äidille ja Hymni kuningas Heliokselle. Hänen teoksensa Misopogon (”Parranvihaaja”) on itseironinen satiiri; teos Pidot (Symposion eli Saturnalia) oli suunnattu keisari Konstantinusta vastaan.[33] Julianus pyrki palauttamaan pakanuuden valtionuskonnoksi uusplatonilaisessa muodossa.[32]

Libanios oli eräs viimeisiä Rooman valtakunnassa vaikuttaneita, joka puhui uskonnollisen suvaitsevuuden puolesta. Hänen tunnetuimpiin puheisiinsa kuuluu Temppeleistä (Peri ton hieron), joka puolusti pakanallisia temppeleitä.[33] Themistios kirjoitti puheita sekä parafraaseja Aristoteleen teoksista. Hän vastusti uusplatonilaista esoteriaa. Himerios kirjoitti runollista proosaa ja mahtipontisia puheita historiallisista aiheista.[33]