Antifeminismi

Helen Pluckrose ja James A. Lindsay esittävät feminismin arvostelua teoksessa Cynical theories (2020). Tekijät ilmoittavat edustavansa feminismin uuden aallon liberaalia kritiikkiä. Intersektionaalinen feminismi ei heidän mielestään edistä sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa vaan ajaa ryhmäetuja yksilöiden välisen tasa-arvon asemesta.[1] Kirjoittajien mukaan vuosituhannen vaihteessa feminismissä tapahtui mullistus, kun sen aikaisemmat suunnat korvautuivat intersektionaalisuudella. Tällöin tuotiin esiin suuri joukko yhä pienempiä sorrettuja ja marginalisoituja identiteettejä, joille vaadittiin oikeutta. Asiaa alkoi mutkistaa se, että nämä ryhmät alkoivat joutua törmäyskurssille toistensa kanssa.[2]

Judith Lorber (s. 1931) tiivisti paradigman muutoksen kolmeen asiaan: 1) sosiaalinen sukupuoli korvasi biologisen sukupuolen; 2) seksuaalisuus ja sosiaalinen sukupuoli ymmärrettiin sosiaalisesti konstruoiduiksi; 3) näkymätön valtasuhteiden verkko oli näiden konstruktioiden takana, ja 4) tärkeintä oli näkökulma (standpoint) eli henkilön ryhmäidentiteetti.[3] Intersektionaalisuus tarjosi aktivisteille uusia merkityksen kokemuksia, sillä se avasi uusia ongelmia ja taistelun aiheita, varsinkin toisia ryhmiä vastaan, kuten valkoiset ja mustat naiset tai queer-feministien LGBTQ -jaot. [4] Biologisen sukupuolen hylkääminen johti naistutkimuksen uudelleenmäärittelyyn "sukupuolentutkimuksena", missä seksuaaliset vähemmistöt löysivät toisensa sorron kohteina.[4]

Pluckrose ja Lindsay katsovat, että feminismin "sofistikoituminen" johtui siitä, että feminismi oli jo saavuttanut tavoitteensa, ja sukupuolten tasa-arvo oli pääosin toteutunut. Väite naisten alistetusta asemasta, jos siitä haluttiin pitää kiinni, oli sen takia muotoiltava uudelleen sellaisten hämärien teesien avulla, joiden totuusarvoa oli mahdoton punnita. Selkeiden epätasa-arvoa osoittavien todisteiden tilalle tulivat nyt diskurssit, sosiaaliset konstruktiot, näkymättömät lasikatot ja sosialisaatioprosessit.[5] Koska yksilö oli aina jonkin ryhmän jäsen, valtasuhteiden korjaamisen tuli tapahtua ryhmätasolla. Liberaaliin ajatteluun kuuluva yksilöiden tasa-arvo oli johtanut vain enemmistön ylivaltaan. Ryhmien korostaminen nojasi standpoint -teoriaan ja kulttuurirelativismiin: kullakin ryhmällä oli totuutensa. Tavoitteena ei siksi ollut yksilötasolla toteutuva oikeudenmukaisuus, vaan "sosiaalinen oikeudenmukaisuus" (social equity), joka ilmeni ryhmien välisissä valtasuhteissa. Pluckrosen ja Lindsayn mielestä tämä oli luopumista liberaalin tasa-arvoajattelun perinteestä.[6]

Yhdysvalloissa antifeminismin käsitettä on joissain tapauksissa käytetty aseena feminismin sisäisissä kiistoissa. Feministit Camille Paglia, Christina Hoff Sommers, Jean Bethke Elshtain ja Elizabeth Fox-Genovese on leimattu toisten feministien taholta antifeministeiksi.[7][8] Naistutkija Daphne Patai ja Noretta Koertge sanovat, että tällä tavalla termiä ”antifeministi” käytetään tukahduttamaan akateeminen keskustelu feminismistä.[9] Paul Nathanson ja Katherine K. Young analysoivat kirjoissaan Spreading Misandry ja Legalizing Misandry feminismin inspiroimaa miesvihaa[10]. Christina Hoff Sommersin mukaan feministinen miesviha johtaa suoraan naisvihaan: osa johtavassa asemassa olevista feministeistä vihaa naisten enemmistöä, joka rakastaa miehiä, Hoff Sommers toteaa kirjassaan Who Stole Feminism: How Women Have Betrayed Women[11].

Yhdysvalloissa on muotoutunut antifeministinen kansanliike Men Going Their Own Way (MGTOW), joka koostuu heteromiehistä. MGTOW:ssa sukupuolten tasa-arvo nähdään valeena ja propagandana. MGTOW on miesten separatistinen liike, jossa heteromiehet rajoittavat kanssakäymisestä naisten kanssa ja luopuvat pyrkimyksestä mennä avioliittoon ja hankkia lapsia naisen kanssa.[12][13] MGTOW:n kannattajat sanovat sen olevan suora reaktio feminismiin, joka on muuttanut sukupuolirooleja[14].