Animaatio

Muinaisten luolamaalausten eläimillä saattaa olla monta päätä ja jalkaa, ja jotkut ovat arvelleet, että tällaiset kuvat antoivat lepattavan soihdun valossa tarkoituksellisesti vaikutelman laukkaavasta eläimestä. Joissakin ranskalaisissa ja Pyreneiltä löydetyissä esihistoriallisissa luulevyissä on eri puolilla kuva eläimestä eri asennossa. On ehdotettu, että tällaisia esineitä pyöritettiin narussa ja saatiin vaikutelma liikkeestä. Iranista Shahr-e Sukhtehin kaupungista yli 4 000 vuoden takaa on löydetty savimalja, jonka pinnalle oli maalattu pukki liikeradan eri vaiheissa. Nopeasti pyöritettynä tällainen malja olisi saanut pukin loikkimaan paikallaan.[2]

Fenakistoskoopin kiekko vuodelta 1893 ja näkymä, kun sitä pyöritetään.

Euroopassa oli katseltu jo 1600-luvulla pieniä selattavia vihkosia, joiden avulla esitettiin etenkin pornografisia animaatioita.[3] 1800-luvulla viktoriaanisissa salongeissa olivat suosittuja taikalyhtyesitykset, joissa heijastettiin yleisön nähtäville kuultokuvia. Tuolloin oli jo huomattu, että näyttämällä nopeasti peräkkäin kuvia toiminnan eri vaiheista saatiin aikaan vaikutelma liikkeestä.[4] Joseph Plateau keksi vuonna 1832 fenakistoskoopin ja William George Horner vuonna 1834 zoetroopin, joitka hyödynsivät tätä periaatetta. Näissä kummassakin vain yksi tai muutama henkilö kerrallaan pystyi katsomaan elävöitettyä kuvaa.[4] Näitä vekottimia käytettiin tivoleiden ohjelmanumeroina ja torien markkinahuvina.[5]

Ranskalainen Émile Reynaud kehitti vuonna 1876 praksinoskoopin, jossa liikkuvat kuvat pystyttiin vihdoin heijastamaan taikalyhdyn tavoin kankaalle, suuremman yleisön nähtäväksi.[4] Praksinoskoopissa piirrokset oli sijoitettu pyörivälle rummulle, ja ne heijastettiin valkokankaalle peilien avulla. Reynaudin Theatre optiquessa oli mukana myös musiikkia ja tehosteääniä, ja hänen animaatioissaan oli juoni.[6]

Ensimmäinen kokonaan animaatiolle perustunut elokuva oli ilmeisesti James Stuart Blacktonin 1906 valmistunut Noiduttu hotelli, jossa esineet oli saatu liikkumaan stop motion -tekniikalla. Blackton kuvasi samana vuonna myös ensimmäisenä varsinaisena piirroselokuvana pidetyn Humorous Phases of Funny Faces -filmin.[4]

Pilapiirtäjänä aloittanut Émile Cohl oli yksi ranskalaisen animaation perustajia. Hän aloitti vuonna 1908 tekemällä liitutauluanimaatioita, jotka perustuivat tikku-ukkohahmojen muodonmuutoksiin. Sen jälkeen hän siirtyi Yhdysvaltoihin ja teki siellä animaatiosarjaa Newlyweds, joka sai paljon jäljittelijöitä.[7]

Yhdysvaltalainen Winsor McCay valmisti vaudeville-numeroiden vetonauloiksi animaatioitaan ja teki useita animaatioon liittyneitä keksintöjä, muun muassa avainpiirrosten ajatuksen. Hänen tunnetuin animaationsa on Dinosaurus Gertie (1914).[8]

Argentiinassa Quirino Cristiani teki mahdollisesti maailman ensimmäisen kokoillan animaation El Apóstol (1917) ja ensimmäisen kokoillan äänianimaation Peludópolis (1931). Kumpikin elokuva on jo tuhoutunut.[9]

Vuonna 1919 Pat Sullivan kehitti ilkikurisen kissan nimeltä Felix, jota piirtämään hän otti studiolleen Otto Messmerin. Felix oli ajalleen poikkeuksellisen ilmeikäs hahmo, joka myös tiesi olevansa piirroshahmo piirretyssä maailmassa ja pystyi hyödyntämään sitä kekseliäästi. Sullivan ei kuitenkaan siirtänyt Felixiä väri- ja äänielokuvaksi, mikä lopetti sen suosion.[10]

Newyorkilaiset Max ja Dave Fleischer loivat animaation supertähdet Koko-klovnin (Out of the Inkwell, 1919), Betty Boopin (1930) ja Kippari-Kallen (1929). He valmistivat myös historian toisen kokoillan värianimaation Gulliverin retket (1939). Fleischerit toimivat alalla yli kaksikymmentä vuotta, mutta he eivät suostuneet valmistamaan mitään oheistuotteita ja jäivät Disneyn varjoon.[11]

Yhdysvaltalainen Walt Disney aloitti animaatiouransa Liisasta Ihmemaassa (1924), kehitti Oswald-jäniksen 1927 ja lopulta läpimurtohahmonsa Mikki Hiiren. Disneyn Höyrylaiva Ville (1928) oli edistynyt äänianimaatio, joka nosti animaation tunnustetuksi teatteriviihteeksi.[12] Disney perusti Disney-yhtiöt ja nousi 1930-luvulla Hollywoodin suurimmaksi itsenäiseksi elokuvatuottajaksi.[13] Disneyn studio teki vuonna 1937 maailman ensimmäisen kokoillan värianimaatioelokuvan Lumikki ja seitsemän kääpiötä.[14] Sen jälkeen Disney on tuottanut useita klassikon asemaan nousseita kokoillan animaatioita ja niiden lisäksi paljon lyhytanimaatioita ja myös sota-animaatioita.[15] Disney on säilyttänyt asemansa johtavana animaatiotalona vielä nykyaikanakin.[16]

Yhdysvalloissa lyhyitä piirroselokuvia tekivät 1930-luvulta alkaen myös Warner Bros., Metro-Goldwyn-Mayer ja United Pictures of America.

Warner aloitti animaatiotuotantonsa 1930, ja se keskittyi Merrie Melodies- ja Looney Tunes -lyhytfilmisarjoihin. Warnerin animaatiot olivat Disneyyn verrattuna räväkämpiä, ja 1940-luvulla ne alkoivat ottaa mallinsa screwball-komedioista. Warnerin tunnetuimpia animaatiohahmoja ovat Väiski Vemmelsääri, Repe Sorsa sekä Kelju K. Kojootti ja Maantiekiitäjä, ja merkittävimpiä tekijöitä Chuck Jones, Friz Freleng ja Tex Avery sekä ääninäyttelijä Mel Blanc.[17] MGM:n animaatio-osaston tunnetuimpia tekijöitä olivat Tex Avery sekä Hanna-Barbera-kaksikko, ja sen tunnetuimpia hahmoja Lurppa, Susi sekä Tom ja Jerry.[18]

Yhdysvalloissa teatterilyhytanimaatioiden tekeminen lopetettiin liian kalliina vuonna 1957. Sen jälkeen piirrosfilmien julkaisu siirtyi televisioon, ja niitä alettiin tehdä paljon aiempaa halvemmalla. Menestyneimpiä piirrossarjoja oli Hanna-Barberan Kiviset ja Soraset, jota alettiin esittää televisiossa 1960.[19]

1970- ja 1980-luvuilla yhdysvaltalaisen television piirrosohjelmista oli lasten suojelemiseksi karsittu kaikki väkivaltaan viittaavakin, eikä niissä ollut aiempaa pilkallisuuttakaan.[20] Kaapelikanavilla alkoi kuitenkin 1980-luvun lopulla nousta uusi animaattorisukupolvi, joka palautti animaatioon sen alkuaikojen hillittömyyden, tosin näiden uusien sarjojen animaation laatuun ei kiinnitetty paljon huomiota. Näistä uusista, usein poliittisesti epäkorrekteista ja kantaa ottavista, aikuisille suunnatuista sarjoista tunnetuimpia ovat Simpsonit, South Park, Ren ja Stimpy sekä Beavis ja Butt-head.[21]

Saksalainen mainosanimaatio oli 1920-luvulla rohkean kokeilevaa. Oskar Fischingeristä tuli 1930-luvulla merkittävä animaattori Saksassa, mutta hän joutui poistumaan Yhdysvaltoihin 1936 jouduttuaan natsihallinnon epäsuosioon.[22] Adolf Hitler piti Disneyn piirroselokuvista, ja Joseph Goebbels perusti vuonna 1940 saksalaisen animaatioteollisuuden.[23] Sodan jälkeen DDR:ssä animaatio sai valtion tukea, ja siellä tuotettiin esimerkiksi Nukkumatti-sarjaa (1959–).[24] Länsi-Saksan tunnetuimpia animaatiosarjoja oli Nikke Knatterton (1978).[25]

Britannian tunnetuimpia animaatioelokuvia ovat olleet esimerkiksi Eläinten vallankumous (1954), Keltainen sukellusvene (1968), sekä Aardmanin tuottamat Wallace ja Gromit -vaha-animaatiot (1989–).[26]

Ranskassa Paul Grimault oli 1940-luvulla maan tunnetuimpia animaatioelokuvien tekijöitä.[27] Hänen jälkeensä tärkeimmät ranskankieliset animaatiot valmistettiin Belgiassa, tunnetuimpina Tintin, Asterixin ja Strumffien sarjakuvista mukaillut tarinat.[28]

Neuvostoliitossa kehitettiin omaperäinen, pehmeä tapa kuvata liikettä, josta tuli maan animaation tunnusmerkki. Alkuvuosikymmeninä animaation tehtävä oli tuottaa materiaalia kommunismin rakentamiseksi. Myöhemmin maassa alettiin käyttää paljon rotoskooppausta. Piirrosmainen animaatio alkoi nousta maassa 1960-luvulla. Yksi maan arvostetuimmista animaationtekijöistä oli Juri Norstein 1960-luvun lopulta alkaen.[29]

Tšekkoslovakian tunnetuimpia ja kansainvälisesti arvostetuimpia animaattoreita oli nukkeanimaattori Jiří Trnka (1912–1969).[30] Lastenanimaatioista tunnetuimpia on Zdeněk Milerin Myyrä (1956–).[31]

Animaatiota on Suomessa tehty melko pienimuotoisesti, ja tekijöitä on aina ollut vähän. Animaattoreiden suurin työllistäjä on ollut televisio ja varsinkin lastenohjelma Pikku Kakkonen, jossa on esitetty muun muassa Camilla Mickwitzin ja Heikki Partasen lyhyitä pala-animaatioita.

Animaation pioneeri Suomessa oli Ola Fogelberg, Pekka Puupään luoja. Fogelberg teki 1920-luvulla viisiminuuttisen Puupää-piirrosfilmin, joka ei kuitenkaan tiettävästi ole säilynyt jälkipolville. Vuonna 1953 ilmestyneen elokuvan Lentävä kalakukko alkutekstit esitettiin animaationa, jossa kalan päällä ja pyrstöllä varustettu pahvijuna liikkui eteenpäin, esiintyjien nimet vuorollaan vaunuissa.

Animaation kukoistuskausi Suomessa oli 1970-luku, jolloin pala-animaatio tuli suosituimmaksi animaatiotekniikaksi. Riitta Nelimarkka teki 1970-luvulla yhdessä Jaakko Seeckin kanssa useita pitempiä animaatioelokuvia, kuten 1979 valmistuneen Seitsemän veljestä. Heikki Prepula on tehnyt pala-animaatiota 1960-luvun lopulta lähtien, muun muassa Kössi Kenguru.

Selluloidianimaatiota Suomessa on tehnyt trikkikuvaajana tunnettu Jan-Eric Nyström. Hänen tunnetuin animaatioelokuvansa on 1974 valmistunut Kidnapping. Tietokoneanimaation edelläkävijä Suomessa oli Tööt-Filmi Oy, jonka tuottamista animaatioelokuvista tunnetuin on 1982 valmistunut Mennyt Manner. Suomalaisista nukkeanimaation tekijöistä tunnetuin on Katariina Lillqvist, jonka animaatio Tyttö ja sotamies (1996) palkittiin Tampereen lyhytelokuvajuhlilla. Lumifilm Oy on tuottanut nukkeanimaatiosarjat Turilas ja Jäärä (2001) sekä Urpo ja Turpo (1996–1997).

Suomalainen animaatio on 1990-luvulta lähtien kokenut uuden nousun, mikä johtuu sekä alan opetustarjonnan kasvusta että erilaisten tietokoneavusteisten animointiohjelmien kehityksestä. Vuonna 2001 aloitti tietokoneanimoitu Itse valtiaat -satiirisarja, ja sarjan tekijöiltä valmistui vuonna 2006 ensimmäinen kokopitkä tietokoneanimaatioelokuva Keisarin salaisuus. Vuonna 2007 valmistunut Röllin sydän on osittain suomalaisten tekemä kokoillan piirretty. Vuonna 2008 ilmestyi suomalais-tanskalais-irlantilais-saksalaisena yhteistyönä valmistunut elokuva Niko – Lentäjän poika, josta tuli myös kaikkien aikojen laajimmalle levitetty suomalainen elokuva, sillä sen markkinointioikeudet on myyty jo yli sataan maahan.

Toisen maailmansodan jälkeen japanilainen animaatio, anime, alkoi kehittyä voimakkaasti. Osamu Tezuka antoi töillään animelle suuntaviivat. Japanista on tullut animaation suurvalta, ja siellä tuotetaankin animaatiota enemmän kuin missään muualla. Maailmanlaajuisesti tunnettuja anime-elokuvia ovat esimerkiksi Akira, Ghost in the Shell – aaveääni ja Henkien kätkemä.

Tietokoneanimaatio sai alkunsa vuonna 1967, kun yhdysvaltalaiset Charles Csuri ja James Shaffer julkaisivat kymmenminuuttisen Hummingbird-animaationsa. Sen jälkeen lyhytanimaatioita alettiin tehdä muissakin maissa. Vuonna 1982 Disney julkaisi tietokonegrafiikkaa käyttävän tieteiselokuvan Tron, jota oli valmistettu seitsemän vuoden ajan.[32] Pixar-animaatiostudio julkaisi ensimmäisen kokonaan tietokoneella tehdyn kokoillan animaatioelokuvan Toy Story – leluelämää vuonna 1995.[33]