Anglofilia

Anglofilia tarkoittaa brittiläisen kulttuurin ihailua. Anglofiili on Englannin tai englantilaisuuden ystävä.[1] Anglomania tarkoittaa kiihkeää englannin ja englantilaisuuden ihailua.[2]

Englantilaistyylinen pub Münsterissa Saksassa.

Sanaa anglofiili mainitaan käyttäneen ensimmäisenä Charles Dickens vuonna 1864 All the Year Round -lehdessä, missä hän kuvasi vuodesta 1829 alkaen julkaistua ranskalaista lehteä Revue des Deux Mondes ”edistyneeksi ja jossain määrin ’anglofiiliseksi’”[3]

Historiankirjoituksessa anglofilialla kuvataan valistuksen ajan ilmiötä Manner-Euroopassa, kun valistusajattelijat käyttivät brittiläistä yhteiskuntaa mallina omissa yhteiskuntafilosofioissaan tarkoituksenaan omien maittensa yksinvaltaisten järjestelmien muuttaminen. Englannin parlamentti on kokoontunut mainiosta vallankumouksesta 1689 alkaen säännöllisesti ja sillä on siitä alkaen ollut ylivalta moniin kuninkaan päätöksiin Bill of Rights -säädöksen mukaan. Tunnettuja englantilaista valtiojärjestelmää ihailevia valitusfilosofeja olivat Voltaire ja Montesquieu.[4]

Anglofilia politiikassa

Varhaisia anglofiileja oli ranskalainen hugenotti Paul de Rapin de Thoyras (1661–1725), joka oleskeli pitkään Englannissa. Hän ylisti englantilaista järjestelmää ja kuvaili sitä ”sekamuotoiseksi monarkiaksi.” Voltaire matkusti vuosina 1726–1729 Englannissa ja kirjoitti siitä kirjan nimellä Letters concerning the English nation (Lontoo 1733), joka julkaistiin seuraavana vuonna Ranskassa nimellä Lettres philosophiques sur les Anglais (Rouen 1734). Tämä teki hänestä tunnetun anglofiilin. Voltaire ihaili brittien vapaamielisiä poliittisia aatteita ja laitoksia ja erityisesti alahuonetta. Hän piti sitä äänioikeuden rajallisuudesta huolimatta kansaa edustavana laitoksena. Ranskassa teos sensurointiin ja määrättiin poltettavaksi. Montesquieu on ehkä tunnetuin aikansa anglofiili teoksensa De l’Esprit des Lois (”Lakien henki”, 1748) vuoksi. Kirjassaan hän kuvasi Britannian valtiovallan toimintaa sen säädösten mukaisina ihanteellisesti toimivana. Hän teki näin tietoisena järjestelmän ongelmista, kuten rajoitetusta äänioikeudesta tai äänien ostamisesta. Syynä oli se, että hän samanaikaisesti valmisteli lainsäädännöllä toteutettavissa olevan vapaan hallitusmuodon mallia.[4]

Valistusajan anglofilia oli huipussaan 1700-luvun puolivälin jälkeen ja alkoi hiipua 1760-luvulla, kun Yrjö III tuli valtaan. Hän pyrki hallituskautensa alussa käyttämään edeltäjistään poiketen kaikkia valtaoikeuksiaan. Anglofilia vaihtui anglofobiaksi, kun Yhdysvaltain vapaussota (1775–1783) synnytti Euroopan mantereen sivistyneistössä syvän vastenmielisyyden Englantia vastaan.[4]

Lähteet
  1. Taskutietojätti. A-Ö: Gummeruksen yksiosainen tietosanakirja, s. 80. Jyväskylä Helsinki: Gummerus, 1986. ISBN 951-20-2776-3.
  2. Sivistyssanakirja. Helsinki: WSOY, 2001. ISBN 951-0-26783-X.
  3. Dickens, Charles: All the Year Round (aikakauslehti digitalisoituna Google Booksissa) books.google.com. 12.3.1864. Viitattu 29.3.2015. (englanniksi)
  4. Haikala, Sisko: Vapauden valtakunnasta uuteen Karthagoon. Teoksessa Ihalainen, Pasi (toim.): Britannia. Saarivaltakunnan Eurooppa-suhteiden historia, s. 115–122. Jyväskylä: Atena, 2002. ISBN 951-796-268-1.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.