Andrew Jackson

Andrew Jackson syntyi 15. maaliskuuta 1767 Waxhawsissa, Etelä- ja Pohjois-Carolinan rajalla. Ei ole tarkkaa tietoa, kumman osavaltion puolella Jackson syntyi. Kumpikin Carolina sanoo hänen syntyneen heidän puolellaan, mutta Jacksonin itsensä mukaan hän syntyi Etelä-Carolinassa. Hänen vanhempansa olivat sukujuuriltaan irlantilaisia. Vuosina 1780–1781 britit valtasivat Etelä-Carolinan. Jacksonin äiti ja kaksi hänen veljeään kuoli valtauksessa, mikä jätti Jacksonille elinikäisen vihan Britanniaa kohtaan.[2]

Nuorena Jackson opiskeli lakia ja lähti vuonna 1787 Tennesseehen, josta tuli myöhemmin yksi Yhdysvaltain osavaltioista. Jackson meni Nashville-nimiseen uudisasukaskaupunkiin, jossa hän toimi lakimiehenä. 1790-luvulla Jackson meni naimisiin Rachel Robardsin kanssa. Robards oli eronnut edellisestä miehestään, rikkaasta Lewis Robardsista, mikä oli tuohon aikaan paheksuttavaa. Pari ei koskaan saanut omia lapsia, mutta he kasvattivat adoptiolapsen nimeltä Andrew Jackson Junior.[1] Naimisiinmenon jälkeen Andrew Jackson alkoi säästää rahaa, jotta hän saisi ostettua itselleen kartanon. Lopulta Jackson saikin ostettua itselleen oman Hermitage-nimisen kartanon läheltä Nashvilleä. Useiden muiden tuon ajan kartanonomistajien tapaan myös Jackson käytti hyväkseen orjatyövoimaa.[2]

Tennessee liitettiin Yhdysvaltoihin 1. heinäkuuta 1796, ja Jackson alkoi suunnitella uuden osavaltion perustuslakia. Myöhemmin samana vuonna hänestä tuli myös Tennesseen ensimmäinen Yhdysvaltain edustajainhuoneen edustaja. Jackson kieltäytyi asettumasta ehdolle seuraavissa vaaleissa 1797 ja palasi kotitilalleen maaliskuussa. Hänet kuitenkin valittiin lähes heti Yhdysvaltain senaattiin. Jackson erosi senaatista vuotta myöhemmin, ja hänet valittiin Tennesseen ylioikeuden tuomariksi. Myöhemmin hänet valittiin Tennesseen asevoimien ylipäälliköksi.[2][4]

Andrew Jackson osallistui useisiin kaksintaisteluihin, moniin niistä ainakin nimellisesti puolustaakseen vaimonsa Rachel Jacksonin kunniaa. Kaksintaistelussa 30. toukokuuta 1806 Charles Dickinson ampui ensin Jacksonia kylkeen, minkä jälkeen Jackson ampui kuolettavan laukauksen. Dickinson oli ainoa mies, jonka Jackson surmasi kaksintaisteluissa.[5][6]

Edward Percy Moranin näkemys New Orleansin taistelusta. Jackson seisoo joukkojensa edessä sokkelin päällä.

Kun vuoden 1812 sota syttyi, kenraaliksi ylennetty Jackson aloitti viiden kuukauden mittaisen sotaretken brittien liittolaisia Creek-intiaaneja vastaan. Sotaretki päättyi Jacksonin voittamaan Horseshoe Bendin taisteluun maaliskuussa 1814. Tammikuussa 1815 Jacksonin joukot löivät britit New Orleansin taistelussa. Vaikka sodan lopettanut Gentin rauhansopimus oli solmittu jo joulukuussa, pidettiin Jacksonia Yhdysvalloissa suurena sotasankarina.[2]

Vuonna 1817 Jackson määräsi hyökkäyksen Espanjalle kuuluneeseen Floridaan. Espanjan hallitus kuitenkin kritisoi valloituksia voimakkaasti, ja osa Yhdysvaltain hallituksestakin ryhtyi vastustamaan sotaretkeä. Osa hallituksesta, tuolloinen ulkoministeri John Quincy Adams mukaan lukien, kuitenkin kannatti edelleen Floridan valtaamista. Vaikka sotaretki keskeytettiinkin, se nopeutti Espanjan halua myydä Florida Yhdysvalloille. Adams ja James Monroe ostivat alueen lopulta Yhdysvalloille vuonna 1821.[2]

Jacksonin sotamenestyksen siivittämänä hänet valittiin Yhdysvaltain senaattiin vuonna 1824. Myöhemmin samana vuonna hän asettui ehdolle myös presidentinvaaleissa. Vaalit olivat tasaiset ja kukaan ehdokkaista ei saanut riittävää määrää valitsijamiehiä taakseen. Ehdokkaista Jackson keräsi eniten ääniä kansanäänestyksessä.

Perustuslain mukaisesti presidentin valinta siirtyi seuraavaksi edustajainhuoneen äänestettäväksi ja ehdokkaisi pääsivät kolme eniten ääniä kerännyttä ehdokasta: Jackson, John Quincy Adams ja edustajainhuoneen puhemies Henry Clay. Jokaisella osavaltiolla oli käytössään yksi ääni ja osavaltion edustajat äänestivät siitä, kuka ehdokkaista sai äänen. Clay asettui tukemaan John Quincy Adamsia. Adams voittikin äänestyksen selvästi, minkävuoksi Jacksonin kannattajat syyttivät häntä lahjonnasta. Adams nimittikin presidenttinä Clayn ulkoministerikseen. Jackson itse erosi senaatista vastalauseena vaalin tuloksille.[2][3] Vuoden 1824 vaalit olivat erikoiset myös sikäli, että Federalistinen puolue oli kuihtunut pois, joten kaikki viisi ehdokasta olivat republikaaneja (nykyisen demokraattipuolueen edeltäjä).

Seuraavan neljän vuoden ajan Jacksonin tukijoukot pitivät huolen siitä, etteivät äänestäjät päässeet unohtamaan Adamsin ”konnankoukkuja”. Jackson esiintyi kainostelematta kansanvallan ja tavallisen kansan puolesta taistelijana, olihan hän saanut äänten enemmistön puolelleen. Vuoden 1828 vaaleissa Jacksonin kannattajat eivät jättäneet mitään sattuman varaan. Vaalikampanja oli vaalikiertueineen, mainoslauseineen ja -julisteineen ensimmäinen nykyaikaisena pidetty presidentinvaalikampanja. Jacksonin vastustajat väänsivät hänen nimestään pilanimen Jackass (”Aasi”), mutta Jackson käänsi senkin edukseen ja omaksui aasin osaksi kampanjansa kuvastoa. Myöhemmin aasista tuli koko demokraattipuolueen tunnus.[3]

Vuoden 1828 vaaleissa kumpaakin osapuolta mustamaalattiin normaalia enemmän. Jacksonin kannattajat syyttivät Adamsia edelleen edellisten vaalien manipuloinnista, ja Adamsin kannattajat puolestaan syyttivät Jacksonia laittomasta avioliitosta. Jacksonin vaimo Rachel ei ollut eronnut laillisesti miehestään, kun hän oli mennyt naimisiin Jacksonin kanssa. Intohimoinen kampanjointi pani kansan liikkeille. Ensimmäistä kertaa sitten kenraali Washingtonin ehdolla oli todellinen kansansankari. Äänensä kävi antamassa peräti nelinkertainen määrä äänestäjiä edellisiin vaaleihin verrattuna, ensimmäistä kertaa yli miljoona amerikkalaista. Kenraali Jackson sai 56 % äänistä. Rachel Jackson kuoli pian vaalien jälkeen, ja Jackson valitsi hänen sijaisekseen ensimmäiseksi naiseksi veljentyttärensä Emily Donelsonin.[2][3]

Jackson oli Yhdysvaltojen ensimmäinen presidentti, joka tuli maan silloiselta länsirajalta (Tennessee). Tämä oli käännekohta Yhdysvaltain politiikassa: Jacksonin virkakaudella politiikan keskipiste siirtyi lännemmäs. Samalla myös poliittiset puolueet muuttuivat. Entisen demokraattis-republikaanisen puolueen tilalle syntynyt demokraattinen puolue tuki Jacksonia, ja federalistisesta puolueesta Whig-puolueeksi muuttunut puolue vastusti häntä. Jackson teki selväksi, että hän oli maan ylin johtaja eikä alistunut kongressin päätöksiin. Whig-puolue vastusti Jacksonin kantaa yksinvaltiudesta rankasti ja käyttikin tästä pilkkaavasti nimeä Kuningas Andrew I.[2]

Varhainen valokuva Jacksonista tämän kuolinvuodelta 1845.

Asettuessaan uudelleen ehdolle vuonna 1832 Jacksonin vastaehdokkaaksi nimettiin demokraattis-republikaanien Henry Clay. Vaalien tärkeimmäksi kysymykseksi nousi pahasti velkaantunut ja Yhdysvaltain hallituksen tukema kansallinen pankki. Clay kannatti pankin elvyttämistä, kun Jackson puolestaan sanoi sen olevan ”rahvaiden vihollinen”. Vaikka silloinen edustajainhuoneen edustaja Clay sai kongressin hyväksynnän pankin elvyttämiselle, Jackson käytti veto-oikeuttaan ja esti elvytyksen. Siitä huolimatta Jackson voitti vaalit selvästi.[2]

Jacksonin toisen kauden ensimmäinen suuri ongelma oli Etelä-Carolinan halu olla maksamatta korkeita veroja liittovaltiolle. Vuonna 1832 Yhdysvaltain kongressi oli jo valmis alentamaan verotusta konfliktin välttämiseksi, mutta Jackson päätti uhata Etelä-Carolinaa liittovaltion armeijalla, mikäli tämä ei maksaisi veroja. Väkivallan uhka sai osavaltion perääntymään verovaatimuksistaan ja Jacksonia kehuttiin kriisin välttämisestä.[2]

Samoihin aikoihin Etelä-Carolinan uhkaavan konfliktin kanssa Georgian osavaltio valloitti cherokee-intiaaneilta valtavia maa-alueita, jotka liittovaltio oli näille taannut. Intiaaneja vastaan aiemmin taistellut Jackson ei kuitenkaan välittänyt tilanteesta, ja intiaanit valittivat Georgian toiminnasta Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen, jonka mukaan Georgialla ei ollut oikeutta intiaanien alueisiin. Vuonna 1835 cherokeet sopivat vaihtavansa asuinalueensa uuteen alueeseen Arkansas'n territoriosta. Uudelleensijoitus kuitenkin vaati tuhansien intiaanien hengen.[2]

Jacksonin presidenttikaudet muistetaan vahvasti presidenttivetoisesta politiikasta ja myös intiaanien kaltoinkohtelusta. Maakeinottelu yleistyi, vaikka Jackson koetti sitä hillitä. Jacksonin onnistui maksaa valtion velka kokonaan pois korkeilla tulleilla ja valtion maata myymällä. Hänen kaudellaan valtion budjetit olivat vahvasti ylijäämäisiä. Jätettyään toisen kautensa presidenttinä Jackson vetäytyi kotitilalleen Hermitageen, jossa hän kuoli 8. kesäkuuta 1845.[2][3]

• 
  1862
• 
  1870
• 
  1903
• 
  1938