Andrei Tarkovski

Andrei Tarkovski syntyi taiteilijaperheeseen. Hänen isänsä oli tunnettu ukrainalaissyntyinen runoilija Arseni Tarkovski ja äitinsä näyttelijä Marija Ivanovna Višnjakova. Varsinkin isällä oli suuri vaikutus tulevaan elokuvaohjaajaan, joka käytti isänsä runoja usein elokuviensa pohjana. Tarkovskin vanhemmat erosivat hänen ollessaan vielä lapsi, ja hän varttui äitinsä hoivissa yhdessä siskonsa Marinan kanssa. Toisen maailmansodan aikana Andrei ja Marina pakenivat Moskovasta maaseudulle, jolloin he joutuivat eroon myös äidistään.^lähde?

Tarkovski opiskeli vuosina 1951–1954, aluksi Moskovan itämaisessa instituutissa arabiaa ja musiikkia ja myöhemmin jonkin aikaa geologiaa Siperiassa. Vuonna 1954 hän pääsi opiskelijaksi maineikkaaseen Moskovan elokuvakouluun (Moskovan yleisliittolainen elokuvainstituutti VGIK – Vsesojuznyi Gosudarstvennyi Institut Kinematografii) ja aloitti elokuvataiteen opiskelun. Koulun opettajiin kuului tuolloin muun muassa Mihail Romm. Opiskellessaan Tarkovski ohjasi oppilastöinä elokuvat Tappajat (Убийцы, 1956) ja Tänään loma on peruttu (Сегодня увольнения не будет, 1959). Lastenelokuva Höyryjyrä ja viulu (Каток и скрипка 1960), joka palkittiin vuonna 1961 New Yorkin kansainvälisillä nuorten elokuvajuhlilla, oli Tarkovskin opinnäytetyö.^lähde? Hän opiskeli VGIK:ssa Mihail Rommin oppilaana,[2] ja valmistui ohjaajaksi VGIK:sta vuonna 1960 Mihail Rommin mestarikurssilta^lähde?.

Tarkovski sai ohjata esikoiselokuvansa Ei paluuta (Иваново детство, 1962), kun elokuvan ensimmäinen kuvausversio hyllytettiin leikkausvaiheessa ja Tarkovski palkattiin tekemään elokuva uudestaan jäljelle jääneillä rahoilla. Tarkovskin kuvaus 12-vuotiaan pojan kehityksestä toisen maailmansodan aikana oli perinteisen sotaelokuvan vastakohta – runollinen, henkilökohtainen ja hidastempoinen – vaikka hänen runollinen tyylinsä olikin vielä muotoutumassa. Elokuva sai muun muassa Kultaisen leijonan Venetsian elokuvajuhlilla.

Tarkovskin seuraavassa ohjaustyössä, venäläisestä ikonimaalarista Andrei Rubljovista kertovassa epookissa Andrei Rublev (Андрей Рублёв, 1969), hänen tyylinsä oli jo kehittynyt. Elokuva joutui sensuurin hampaisiin, ja alun perin vuonna 1965 tehty elokuva esitettiin ensi kerran vasta viisi vuotta myöhemmin. Andrei Rublev ei saanut kunnollista levitystä kotimaassaan, vaikka se saikin Fiprescin palkinnon Cannesin elokuvajuhlilla vuonna 1970 ja muun muassa mestariohjaaja Ingmar Bergman kehui sitä vuolaasti. Tarkovskia on myös arvosteltu elokuvan teon yhteydessä tapahtuneesta eläinrääkkäyksestä. Elokuvassa on lavastamaton kohtaus, jossa hevosta ammutaan niskaan, työnnetään alas portaita, kuvataan kituvana ja lopetetaan ampumalla.

Tarkovskille tyypillinen unenomainen kohtaus elokuvasta Peili (1975).

Myös Tarkovskin seuraavaa elokuvaa Solarista (Солярис, 1972) levitettiin Neuvostoliitossa vain vähän, kulttuuriviranomaisten mukaan elokuvan vaikeaselkoisuuden vuoksi. Solaris perustui Stanisław Lemin samannimiseen tieteisromaaniin, ja elokuvaa pidettiin neuvostoliittolaisena vastauksena Stanley Kubrickin menestyselokuvalle 2001: Avaruusseikkailu, vaikka Tarkovski näkikin Kubrickin elokuvan vasta Solariksen kuvausten aikana. Solaris on tavallaan Avaruusseikkailun humaani vastakohta: siinä missä Avaruusseikkailu keskittyy suuriin visioihin, Solaris keskittyy ihmiseen suhteessa toiseen. Solaris sai Cannesissa tuomariston palkinnon.

Tarkovskin seuraava elokuva Peili (Зеркало, 1975) oli henkilökohtainen, uniin ja muistoihin perustuva elokuva. Tarkovski käytti elokuvissaan usein rinnakkain mustavalkoista ja värillistä, sekä lavastettua että dokumentaarista kuvamateriaalia, mutta Peilissä niitä rinnastettiin erityisen näkyvästi. Tarkovski kertoo elokuvan päähenkilön (joka nähdään vain ohimennen) elämäntarinan käyttäen välähdyksiä uutisdokumenteista ja unenomaisia tai aavemaisia lavastettuja kohtauksia. Mukana oli Venäjän lähihistoriaa Stalinin vainoista Ussurijoen rajakahakoihin. Kotimaassa myös kollegat hyökkäsivät elokuvan intiimiä lähestymistapaa vastaan.

Peilin jälkeen Tarkovski ohjasi teatterille William Shakespearen Hamletin Moskovassa vuonna 1977 ja palasi sitten elokuvan ja tieteistarinoiden pariin. Arkadi ja Boris Strugatskin romaaniin perustuva Stalker (Сталкер, 1979) käsitteli ihmisen kykyä kohdata itsensä, mutta sen tulevaisuudennäky oli synkempi ja pessimistisempi kuin Solariksen.

Kuva Tarkovskin elokuvan Uhri (1986) loppuhuipennuksesta, jossa poltetaan oikea puutalo.

Tarkovski halusi pitkään poistua Neuvostoliitosta, sillä hänellä oli hankaluuksia viranomaisten kanssa. Äidin kuoltua Tarkovski muutti vaimonsa Larissan kanssa väliaikaisesti Italiaan, missä hän teki seuraavan elokuvansa Nostalgia (Nostalghia, 1983). Sitä edelsi dokumenttielokuva Tempo di viaggio (1983), joka kertoi Nostalgian kuvauspaikkojen etsinnästä. Tarkovski teki Nostalgian käsikirjoituksen runoilija Tonino Guerran kanssa, joka oli aiemmin tehnyt yhteistyötä muun muassa Federico Fellinin ja Michelangelo Antonionin kanssa. Neuvostoliiton viranomaiset eivät jälleen suhtautuneet elokuvaan myönteisesti. Cannesin elokuvajuhlilla Nostalgian mahdollisuudet voittaa Kultainen palmu -pääpalkinto estettiin elokuvaohjaaja Sergei Bondartšukin johdolla, ja se sai vähemmän arvostetun tuomaristopalkinnon.

Nostalgian valmistuttua Tarkovski päätti jäädä ulkomaille. Hän ei enää palannut Neuvostoliittoon, vaikka poti koti-ikävää. Pariskunta erosi, ja Larissa palasi Neuvostoliittoon ennen miehensä kuolemaa.

Nostalgian jälkeen Tarkovski ohjasi Boris Godunovin Lontoon Covent Gardenissa.

Tarkovski teki viimeisen elokuvansa Uhri (Offret, 1986) Ruotsissa. Tuotantoryhmään kuului monia Ingmar Bergmanin työtovereita, kuten kuvaaja Sven Nykvist ja näyttelijä Erland Josephson, jolla oli ollut rooli jo Nostalgiassa. Elokuva sai Cannesin elokuvajuhlilla tuomariston palkinnon, kriitikkojen palkinnon ja ekumeenisen palkinnon.

Tarkovskilta ilmestyi kaksi kirjaa: Vangittu aika (Sapetšatljonnoje vremja, 1984), jossa hän käsittelee elokuvateoriaansa ja taidetta yleisesti, sekä Martyrologia (Martyrolog, 1989), päiväkirja vuosilta 1970–1981.

Tarkovski kuoli joulukuussa 1986 keuhkosyöpään Pariisissa, ja hänet on haudattu Sainte-Geneviève-des-Bois’n venäläiselle hautausmaalle.[3]

Tarkovskin kotiseudun Ivanovon alueen hallinto osti syksyllä 2012 Sothebyn huutokaupasta hänen arkistonsa, joka sisältää kirjeitä, valokuvia ja äänityksiä, säilytettäväksi Ivanovon kaupungissa sijaitsevassa Tarkovski-museossa.[3]

• Tappajat (Ubiitsy, 1956), lyhytelokuva
• Concentrate (1958)
• Tänään loma on peruttu (Segodnja uvolnenija ne budet, 1959)
• Höyryjyrä ja viulu (Katok i skripka, 1960) lyhytelokuva
• Ei paluuta (Ivanovo detstvo, 1962)
• Andrei Rublev (1966)
• Solaris (Soljaris, 1972)
• Peili (Zerkalo, 1975)
• Stalker (1979)
• Voyage in Time (1982), dokumentti
• Nostalgia (Nostalghia, 1983)
• Uhri (Offret, 1986)

• Martyrologia. Päiväkirjat 1970–1981 (1989). Mabuse. ISBN 952-9502-02-8.
• Vangittu aika. (Zapetšatljonnaja vremja.) Suomeksi toimittaneet Risto Mäenpää, Velipekka Makkonen, Antti Alanen. Runot suomentanut Risto Mäenpää. Helsinki: Love kirjat, 1989. ISBN 951-8978-04-2.

• Christian Braad Thomsen: Leppymättömät: elokuvataiteen kohtaloita ja kerrontamuotoja. Like, 1989. ISBN 951-8929-13-0.
• Tarkovski, Andrei: Vangittu aika. (Zapetšatljonnaja vremja.) Suomeksi toimittaneet Risto Mäenpää, Velipekka Makkonen, Antti Alanen. Runot suomentanut Risto Mäenpää. Helsinki: Love kirjat, 1989. ISBN 951-8978-04-2.

• Mäenpää, Risto & Pyhälä, Jaakko: ”Taiteen on jalostettava katsojia”, Tarkovskin haastattelu. Filmihullu 8/1976.
• Tarkovski-teemanumero, Filmihullu 2/2020.
• Öhman, Mia: ”Tarkovskin kuvat”, Filmihullu 5/2016.

• Mistä puhumme kun puhumme Tarkovskista, Kirjoitus Episodi.fi-sivustolla (Jussi Huhtala).
• Nostalghia.com, kattava Tarkovskille omistettu sivusto. (englanniksi)
• Senses of Cineman essee Tarkovskista. (englanniksi)
• Suomen Andrei Tarkovski arkisto, kuvia ja tietoa Tarkovskin tuotannosta ja suomenkielisistä julkaisuista.
• Tarkovski-sitaatteja Goodreadsissa.