Anarkismi Suomessa

Venäläisiä anarkistimatruuseja Helsingistä vuonna 1917.

Anarkistisilla ajatuksilla oli vähäistä kannatusta 1900-luvun alun suomalaisessa työväenliikkeessä ja maassa oleskeli runsaasti venäläisiä vallankumouksellisia ja sotilaita, joista osa oli anarkisteja. Myös tuon ajan tolstoilaista liikettä voidaan pitää ainakin osin anarkistisena. Vaikutteita virtasi Suomeen Venäjän lisäksi Pohjois-Amerikasta palanneiden siirtolaisten mukana. Syndikalistisen IWW-ammattiliiton jäseniä olivat esimerkiksi Merimiesunionin pitkäaikainen puheenjohtaja Niilo Wälläri ja muusikko Hiski Salomaa. Yhdysvalloissa toimi myös amerikansuomalaisten radikaalien opinahjo Työväen Opisto.

Protestiksi muokattu katukilpi Helsingissä vuosilta 1899-1917.

Suomen sosialidemokraattisessa puolueessa vaikutti 1900-luvun alkupuolella joitakin anarkisteja. Vuonna 1909 Kotkassa pidetyssä SDP:n edustajakokouksessa Pohjois-Amerikasta palannut, venäläistä anarkistia Pjotr Kropotkinia suomentanut Kaapo Murros esitti puoluetovereilleen anarkosyndikalistista linjaa, joka anarkisteihin jyrkän kielteisesti suhtautuneen Antti Hyvösen mukaan ”sai osittain kannatusta eräiden edustajien taholta”. Murros suhtautui epäillen luokkataistelun mahdollisuuksiin eduskunnasta käsin ja ehdotti jonkinlaista hajautettua kunnallista ja osuustoiminnallista strategiaa. Yrjö Sirola muiden mukana hyökkäsi kokouksessa tällaisia ajatuksia vastaan painottaen parlamenttityön tärkeyttä ja yleislakkoromantiikan periaatteellista virheellisyyttä. SDP:n yleistä asennoitumista anarkisteihin kuvastanee Helsingissä jo vuonna 1906 lentolehtisenä levitetty Otto Wille Kuusisen pamfletti Anarkia ja vallankumous. SDP:n puoluetoimikunnan tuolloinen varajäsen arvosteli kirjasessa kovasanaisesti väkivallan ja yksilöterrorin tielle lähteneitä ja tuomitsi tällaiset menettelytavat ”anarkistisina”. Kotkan edustajakokous kehotti puolueosastoja valppauteen tällaisten ilmiöiden suhteen ja erottamaan sellaisiin osallistuneet keskuudestaan.[1]

Anarkistisen toiminnan huippukautena Suomessa pidetään vuosia 1906–1909. Vuoden 1905 suurlakon yhteydessä perustettujen ensimmäisten punakaartien lakkauttamisen jälkeen Suomen suuriruhtinaskunnassa alkoi useiden maanalaisten ryhmien aseellinen toiminta tsaarinvaltaa vastaan. Osa ryhmistä oli anarkistisia ja ne osallistuivat erilaisiin terroritekoihin yhdessä muiden työläisaktivistien ja porvarillisen Aktiivisen vastustuspuolueen kanssa osana aktivistiliikettä. Syksyyn 1909 mennessä ryhmien toiminta hiipui, kun useita niiden jäseniä oli surmattu ja vangittu tai he olivat lähteneet maanpakoon.[2] 1910-luvun merkittävimmäksi anarkistiksi nousi kuopiolaissyntyinen asianajaja Jean Boldt, joka aikaisemmin oli tunnettu teosofina. Kesäkuussa 1917 anarkistit valtasivat Helsingin Nikolainkirkon, jonka portailla Boldt oli jo keväästä lähtien pitänyt puheita.[3] Valtaus päättyi Boldtin pidätykseen ja sitä seuranneisiin mellakoihin, joissa loukkaantui kolme miliisiä. Anarkistien kokoukset jatkuivat kuitenkin Senaatintorilla vielä koko kesän ajan, vaikka viranomaiset olivat sulkeneet Boldtin Niuvanniemen mielisairaalaan.[4] Helsingissä majailleet venäläiset sotilaat puolestaan perustivat kesällä 1917 nykyisen Postitalon paikalla sijainneeseen tehtaaseen niin sanotun ”Anarkistiklubin”. Loppuvuodesta venäläisten anarkistien hallussa oli hetken aikaa myös Katajanokan Kasino, ennen kuin punaiset valtasivat sen tammikuussa 1918. Sisällissodan aikana saman vuoden maaliskuussa kuoli anarkistien ja punakaartilaisen miliisin välisessä välikohtauksessa yksi venäläinen ja yksi suomalainen anarkisti. Eräiden arvioiden mukaan Suomessa majailleen venäläisen sotaväen joukossa oli jopa enemmän anarkisteja kuin bolševikkejä. Jotkut venäläiset anarkistit osallistuivat myös sisällissotaan punaisten puolella. Helmikuussa 250 Tsentrobaltin anarkistimatruusia oli mukana Ruoveden taistelussa.[5]

Suomalainen anarkisti Harry Järv jatkosodan aikana.

Varsinaista järjestäytynyttä anarkistista toimintaa ei itsenäisessä Suomessa syntynyt ennen 1960-lukua. Maassa eli kuitenkin yksittäisiä suomalaisia anarkisteja ja venäläisiä anarkoemigrantteja, jotka olivat anarkistiseen Kronstadtin kapinaan osallistuneita matruuseja ja sotilaita.[6][7] Heitä saapui Suomeen maaliskuussa 1921 yli 6 000. Kronstadtin pakolaiset suljettiin aluksi keskitysleireille Karjalan kannakselle, jonka jälkeen osa palasi Neuvosto-Venäjälle ja osa jäi pysyvästi Suomeen.[8] Kaikki Kronstadin pakolaiset eivät kuitenkaan varsinaisesti olleet anarkisteja.

Vuonna 1933 takavarikoitiin ja poltettiin oikeuden päätöksellä yksitoista vuotta aikaisemmin kuolleen anarkistin Kaarlo Uskelan runoteos Pillastunut runohepo.[9] Sitä pidettiin osittain ateistisena ja kirkonvastaisena.[10]

Vuoden 1968 opiskelijaliikehdinnän yhteydessä anarkismista kiinnostuneita aineksia kerääntyi underground-liikkeen ja Ultra-lehden ympärille. Helsingissä aloitti toimintansa myös anarkistinen Nalle Puh -seura, jonka tilaisuuksissa pohdittiin hyvän taistelua pahaa vastaan satuolentojen tarjoamin esimerkein. Anarkovitsailijat saavuttivat Reijo Viitasen mukaan lyhyeksi aikaa vuonna 1968 jopa enemmistön Akateemisessa Sosialistiseurassa, mutta Nalle Puh-seuran johtavat jäsenet suuntautuivat pian tämän jälkeen kohti Suomen kommunistista puoluetta ja marxismia.[11]

1970- ja 1980-luvuilla toimi anarkistien keskustelupiirejä ja ilmestyi joitain anarkistisia pienlehtiä. Ensimmäisenä valtakunnallisena suomalaisena anarkistijärjestönä voidaan pitää vuosina 1986–1988 toimintansa käynnistänyttä Suomen Anarkosyndikalistista Liittoa (SAL), joka 1992 muutti nimensä Suomen Anarkistiliitoksi anarkoindividualismin yleistyttyä liikkeessä. Anarkokapitalisteja ei SAL:n piiriin kuitenkaan kelpuutettu. Vuonna 1989 aloitti ilmestymisensä, nykyään helsinkiläisen kollektiivin julkaisema, Kapinatyöläinen-lehti. SAL:n jäsenmäärä nousi parhaimmillaan vuonna 1993 kahteen ja puoleen sataan. Suomalaisen anarkistiliikkeen kokoa ei kuitenkaan voitu mitata sen jäsenmäärällä, johtuen SAL:n rakenteesta sekä siitä, että anarkistit toimivat monesti monissa muissa järjestöissä ja ryhmissä, kuten Antifassa ja eläinoikeusliikkeessä. SAL:n toiminta kriisiytyi ja hiipui vuosikymmenen lopulla. Suomen anarkistiliitto lakkautettiin vuonna 1999. Syksyllä 1996 perustettiin, osin SAL:n kilpailijaksi, anarkosyndikalistinen Solidaarisuus-ammattiliitto, joka sekin kuitenkin lopetti toimintansa jo 2000-luvun alussa. Tampereella järjestetyt ekoanarkistiset Mustavihreät päivät keräsivät vuosituhannen vaihteessa satoja osanottajia vuosittain. Myös Oikeutta eläimille ja Ruokaa ei aseita ovat pitkälti olleet anarkistien pyörittämiä.[12]

Nykyisin antikapitalistiset anarkistit toimivat suurelta osin erilaisissa kansalaisliikkeissä, mutta myös paikallisissa anarkistiryhmissä ympäri maata. Esimerkiksi Helsingissä aloitti 2003 toimintaryhmä Anarkistinen Toiminta. Uudehkoja anarkistisia hankkeita ovat esimerkiksi Väärinajattelija-lehti sekä Takku.net ja muut erilaiset internet-sivustot. Helsingin yliopiston opiskelijat perustivat syksyllä 2006 A-ryhmä-nimisen anarkistiryhmän. Valtakunnallisia anarkistitapaamisia on pidetty eri puolella Suomea. Syksystä 2005 lähtien on Tampereella järjestetty anarkistinen festivaali Musta Pispala.[13]

Vuosituhannen vaihteessa huomiota sai itsenäisyyspäivänä Helsingissä järjestetyt Kuokkavierasjuhlat, joita pidettiin vuosina 1996–2003 sekä 2006. Syyskuussa 2006 järjestettiin Helsingissä myös Smash Asem -mielenosoitus ja kansainvälinen anarkistitapaaminen. Kuokkavierasjuhlien tyylinen tapahtuma herätettiin henkiin jälleen vuonna 2013 nimellä Kiakkovierasjuhlat, kun tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotto oli poikkeuksellisesti Tampereella. Punk-kulttuurissa anarkohenkisyys voi Suomessa hyvin. Ympyröityä A-kirjainta käyttävät tunnuksissaan jopa platinaluokan artistit kuten Apulanta, mutta myös vahvemmin kantaa ottavalla anarko-, hardcore- ja crust-punkilla on oma uskollinen kannattajakuntansa. 1990- ja 2000-lukujen tunnetuimpia anarkisteja Suomessa ovat olleet muun muassa Ari Vakkilainen ja Antti Rautiainen.

Mellakkapoliiseja Smash Asem -mielenosoituksen aikaan Helsingissä.

Vuonna 2007 Suomeen perustettiin Anarkistimartat. Se on rekisteröity marttajärjestö, joka pohjaa toimintansa Marttaliiton sääntöihin.[14]

Vuoden 2015 kesäkuun 6. päivä perustettiin Helsingissä anarkistinen liitto Alusta, johon liittyi niin yksityishenkilöitä kuin anarkistiryhmiäkin. Ryhmiä olivat perustamishetkellä A-ryhmä Helsingistä, Aura Turusta ja koko Pohjois-Karjalan alueella toimiva Anarkistinen Karjala-Seura. Ryhmiä perustettaneen myös esimerkiksi Tampereelle, Jyväskylään ja Lohjalle. Tämän lisäksi liittoon liittyi yksityishenkilöitä mm. Vaasasta ja Miehikkälästä.[15]

Poliisin mukaan vasemmistoanarkistit ja uusnatsit järjestävät Suomessakin keskinäisiä tappeluita jopa ennalta sovitusti. Vasemmistoanarkistit ovat myös soluttautuneet HJK:n fanikunnan liepeille ja järjestäneet tappeluita sen ympäriltä.[16]

Sisäministeriön väkivaltaisen ekstremismin tilannekatsauksen mukaan vuonna 2016 anarkistiliike ei ole kovinkaan järjestäytynyt vaan pikemminkin verkon välityksellä kommunikoiva ja ajoittain yhteen kokoontuva löyhä verkosto. Keskeisin kommunikoinnin kanava on Takku.net-sivusto.[17]

Vuonna 2019 sisäministeriön mukaan Suomessa oli joillakin alueilla väkivaltaisten äärivasemmistolaisten ryhmien toimintaa, enimmäkseen anarkistien ja antifasistien. Radikaaliliikehdintä on ollut vähäistä ja sitä on ilmennyt pääsääntöisesti mielenosoitusten yhteydessä.[18]