Amnesty Internationalin historia Suomessa

Vuonna 1964 englantilaiset Elisabeth ja Tom Gordon pitivät esitelmän Amnestyn toiminnasta Kalevankadulla Helsingin ruotsalaisen säästöpankin tiloissa. Esitelmän innoittamina Martina Aminoff, Monica Frölander-Ulf ja Märta Salmelin (myöhemmin Salokoski) perustivat Suomeen ensimmäiset kolme paikallisosastoa. Näitä johtamaan perustettiin marraskuussa 1967 Amnestyn Suomen osasto, jonka puheenjohtajaksi valittiin professori Erik Stenius. Valtakunnallinen toiminta kuitenkin hiipui nopeasti ja Suomen osasto lakkautettiin jo reilut kaksi vuotta myöhemmin maaliskuussa 1970. Muutama paikallisryhmä jatkoi tästä huolimatta toimintaansa.[1]

Suomen osasto perustettiin uudelleen vuonna 1974. Sen puheenjohtajaksi valittiin kirjailija Markku Lahtela. Suomen osaston omaa kaksikielistä lehteä Amnesty-Tiedote/Bulletin alettiin julkaista syksyllä 1976 ja pian tämän jälkeen avattiin Suomen osaston ensimmäinen toimisto Mannerheimintielle. Toimisto oli vain kuuden neliön suuruinen ja sijaitsi hissittömän kerrostalon kuudennessa kerroksessa.[1]

1970-luvulla Neuvostoliiton vaikutus Suomen politiikkaan oli vielä ilmeinen. Vaikka Suomen osasto virallisesti päättikin kohdella Neuvostoliittoa tasapuolisesti, ei Amnestyn kansainvälinen sihteeristö antanut Suomen osaston käsiteltäväksi neuvostoliittolaisia ihmisoikeustapauksia.[1]

Vuonna 1977 Amnesty voitti Nobelin rauhanpalkinnon, joka nosti median mielenkiintoa järjestöä kohtaan myös Suomessa. Amnestyn Suomen osaston edustajat antoivat useita radio- ja televisiohaastatteluja ja ihmisoikeuskeskustelu nousi lehdistössä entistä enemmän esille. Rauhanpalkinnon tuoman julkisuuden ansiosta Amnestyn Suomen osaston jäsenmäärä ylitti vielä samana vuonna 500 ihmisen rajapyykin.[1]

Neuvostoloikkareiden takia 1980-luvun alkupuolella Amnestyn Suomen osaston kampanjointi keskittyi pitkälti Suomen ulkomaalaislakeihin. Osaston silloinen puheenjohtaja Björn Sundell keskusteli Amnestyn adoptoiman neuvostoloikkari Vjatjeslav Tsherepanovin palautuksesta jopa sisäministeri Mikko Jokelan ja keskusrikospoliisin päällikön Seppo Tiitisen kanssa. Suomesta karkotettu Tsherepanov tuomittiin Neuvostoliitossa karkuruudesta 12 vuoden vankeusrangaistukseen. Syksyllä 1984 Amnesty julkaisi raportin, jossa Suomea syytettiin sellaistenkin turvapaikanhakijoiden käännyttämiseen, joiden palauttaminen saattoi merkitä heille kiduttamista, vankeutta tai jopa kuolemantuomiota. Tämä herätti lehdistön huomiota myös Suomen ulkopuolella.[1]

Toinen Amnestyn merkittävä teema Suomessa oli aseistakieltäytyminen. Helmikuussa 1984 Amnestyn kansainvälinen sihteeristö adoptoi Amnestyn mukaan Suomen ensimmäisenä mielipidevankina pidetyn Pertti Haaparannan, joka oli vangittu tämän kieltäytyessä suorittamasta asepalvelustaan.[1]

Suomen osasto osallistui aktiivisesti myös Amnestyn kansainväliseen kidutuksen vastaiseen kampanjaan. Kampanja oli Amnestyn kannalta menestys: se sai suomalaisissa tiedotusvälineissä niin paljon huomiota, että järjestöllä oli ajoittain jopa pulaa lehdistötilaisuuksiin kykenevistä henkilöistä.[1]

Amnestyn Suomen osasto oli pitkään ollut yksi pienimmistä Amnesty-osastoista, mutta 1980-luvun puolivälin paikkeilla se alkoi lähetä jo keskisuuria ja kehittyneitä osastoja. 1980-luvun puoliväliin mennessä Suomen osastolla oli noin 3 700 jäsentä. Suomen osaston ensimmäinen kokopäiväinen työntekijä palkattiin helmikuussa 1983. Vuonna 1988 Amnesty International järjesti Ihmisoikeudet jokaiselle! -nimisen kampanjan YK:n ihmisoikeusjulistuksen 40-vuotisjuhlavuotena. Kampanjaan kuului muun muassa Suomenkin televisiossa näytetty rock-konsertti tammikuussa 1989, joka nosti erityisesti nuorten kiinnostusta Amnestya kohtaan.[1]

Amnestyn Suomen osaston toimisto sijaitsi tässä talossa 1988–2012.

1990-luvulle tultaessa Amnestyn Suomen osaston jäsenmäärä oli kasvanut nopeasti, minkä takia järjestön rakenne oli muuttumassa vapaaehtoisjärjestöstä kohti palkattujen työntekijöiden johtamaa järjestöä. Kesällä 1990 Suomen osastossa toteutettiin organisaatiouudistus, jossa muun muassa palkattiin Amnestyn Suomen ensimmäinen pääsihteeri, Jorma Pesonen. Organisaatiouudistuksen takia kolme Suomen osaston työntekijää kuitenkin irtisanoi itsensä kesän ja syksyn aikana.[1]

1990-luvun alussa Amnestyn Suomen osastolla oli myös pahoja taloudellisia ongelmia. Se karsi kuluja lakkauttamalla toimistosihteerin ja pääsihteerin toimet sekä lomauttamalla vuoron perään puolet työntekijöistään. Vuonna 1992 Suomen osaston jäsenmäärä laski noin 600 hengellä 4 800 jäseneen. Vuoteen 1994 mennessä Suomen osasto oli velkaa kansainväliselle organisaatiolle jo yli puoli miljoonaa markkaa ja osaston toiminta oli tappiollista. Taina Järvisen johdolla Suomen osaston taloutta pyrittiin kohentamaan muun muassa toimiston uudelleenorganisoimisella, varainhankinnan tehostamisella ja kampanjoinnin keskittämisellä.[1]

Vuodesta 1996 Suomen osaston toiminnanjohtaja on ollut Frank Johansson.[2][3]

Talouden kohentamisen myötä Amnestyn Suomen osasto keskittyi vain tiettyihin maantieteellisiin alueisiin. Toiminta-alueista merkittävin oli Venäjä, jossa Suomen osasto keskittyi vuodesta 1998 alkaen erityisesti Tshetshenian sodan ihmisoikeusrikkomuksiin reagoimiseen. Aktiivinen työskentely tuotti tulosta: Amnestyn jäsenmäärä kaksinkertaistui viidessä vuodessa ja velka saatiin maksettua kokonaan pois vuoteen 2001 mennessä. Saman vuoden marraskuussa Suomen osaston jäsenmäärä nousi yli 10 000 henkeen.[1]

2000-luvulla Amnestyn Suomen osasto on jatkanut kasvamistaan. Vuonna 2007 osastolla oli noin 30 000 jäsentä ja 19 kokopäiväistä työntekijää.[1] Vuonna 2011 Amnestylla oli jo noin 40 000 tukijaa Suomessa.[4] Paikallisryhmiä Suomen osastolla on nykyään 20.[5]

Yksi Suomen osaston kaikkien aikojen merkittävimmistä kampanjoista on ollut yhä toiminnassa oleva Joku raja!, jonka avulla Amnesty on pyrkinyt toimimaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. Kampanjan avulla on muun muassa edesautettu useiden lakiehdotusten hyväksymistä.[6][7] Joku raja! oli myös Amnestyn Suomen osaston ensimmäinen kampanja, joka sisälsi kampanjointia kotimaassa tapahtuvia ihmisoikeusloukkauksia vastaan. [8]

2010-luvulla Amnestyn Suomen osasto on ottanut aktiivisesti kantaa muun muassa Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA:n epäiltyihin vankilentoihin Suomessa. Amnestyn painostuksesta Suomen ulkoasiainministeriö selvitti yhdessä ilmailuviranomaisten kanssa 150 epäiltyä vankilentoa Suomessa vuosina 2001–2006. Ulkoasiainministeriö jätti kuitenkin yhden ei-yksityislennon selvittämättä ja teki siitä lisäselvityspyynnön Yhdysvaltain suurlähetystölle. Amnestyn mielestä tämä selvityspyyntö oli kuitenkin riittämätön.[9]