Amerikanginseng

Amerikanginseng Jacob Bigelowin 1800-luvun alussa julkaisemassa lääkeoppaassa.

Lyhyestä maavarresta nousee pysty, haaraton varsi, joka on täysikasvuisena 20–70 senttimetriä korkea. Turpea, sukkulanmuotoinen juuri on 5–10 senttimetriä pitkä ja 1–3 senttimetriä paksu. Kasvin vanhetessa siitä tulee monihaarainen ja uurteinen. Suurin luonnosta löydetty juuri painoi 1,2 kilogrammaa. Kasvukauden aikana juuri vetäytyy maan sisään yhtä paljon kuin maavarsi kasvaa, jolloin varren kasvupiste ei pääse kohoamaan maanpinnan yläpuolelle. Juuri on hyväntuoksuinen ja maultaan makeankarvas.[2]

Suuret, viisilehdykkäiset lehdet sijaitsevat varren yläosassa kolmen tai neljän lehden kiehkurassa.[2] Lehdyköiden pituus on 8–14 senttimetriä ja leveys 2–8 senttimetriä.[3] Kolme keskimmäistä lehdykkää ovat suurempia kuin reunimmaiset lehdykät.[2] Muodoltaan ne ovat pitkänomaisia, vastapuikeita ja pitkäsuippuisia.[3] Lehtilaita on hienosahainen ja yläpinta kalju tai suonia myöten harvakarvainen.[3][4] Ruoti on pitkä ja sen tyvellä on paljon suikeita, korvakemaisia liuskoja.[2][3]

Keskikesällä lehtikiehkuran keskelle kohoaa vihertävä tai kellertävä, kielontuoksuinen sarjakukinto, joka muodostuu 6–20 pienestä kukasta.[2][5] Kaksineuvoisissa kukissa on viisi hedettä ja kaksilehtinen emiö.[3][4] Hedelmä on kirkkaanpunainen luumarja, jonka läpimitta on noin 1 senttimetriä.[4] Yhdessä luumarjassa on kaksi tai kolme siementä.[6]

Ulkonäöltään amerikanginseng muistuttaa hyvin paljon kiinanginsengiä, josta sen erottaa parhaiten tarkastelemalla lehdyköiden tyveä: amerikanginsengillä tyvi on pyöreä ja kiinanginsengillä suippo. Muita samannäköisiä lajeja Pohjois-Amerikassa ovat Panax trifolius ja Aralia nudicaulis. Panax trifolius on pienempi ginsenglaji, jolla on ruodittomat lehdykät. Aralia nudicaulis ja muut aralialajit näyttävät äkkiseltään samanlaisilta kuin amerikanginseng, mutta niiden lehdet ovat parilehdykkäiset.[2]

Amerikanginseng on kaksineuvoinen kasvi, jonka tärkeimpiä pölyttäjiä ovat pienikokoiset mehiläislajit. Itsepölytystä ei tapahdu, sillä saman kasvin heteet ja emit kehittyvät eri aikoihin. Kasviyksilö alkaa tuottaa siemeniä kolmen vuoden ikäisenä. Se voi tuottaa kerrallaan enintään 150 siementä, luonnossa kuitenkin yleensä huomattavasti vähemmän. Vanhat ja suuret yksilöt tuottavat enemmän siemeniä kuin nuoret ja pienet yksilöt, sillä niillä on kukissaan enemmän siemenaiheita. Siemenet putoavat marjojen mukana kasvin lähistölle tai leviävät villieläinten mukana kauemmas.[2]

Amerikanginseng elää yli 20 vuoden ikäiseksi, enimmillään jopa 60 vuoden ikäiseksi. Sen ikää voi arvioida verson maavarteen jättämien arpien tai lehtien lukumäärän perusteella: kaksilehtinen kasvi on vähintään 3 vuoden ikäinen, kolmilehtinen vähintään 6 vuoden ikäinen ja nelilehtinen yleensä yli 13 vuoden ikäinen.[2]

Marjat ovat kypsänä kirkkaanpunaiset.

Juuri voi näyttää ihmishahmoiselta.

Amerikanginseng on kotoisin Pohjois-Amerikan itäosista, missä sen levinneisyysalue ulottuu pohjoisessa Maineen, Ontarioon ja Quebeciin (mahdollisesti myös Manitobaan), etelässä Floridaan, Alabamaan ja Louisianaan ja lännessä Kansasiin. Eniten sitä esiintyy Ozarkeilla ja Appalakeilla.[7]

Tyypillisiä elinympäristöjä ovat rinteillä ja rotkoissa kasvavat runsasravinteiset ja varjoisat lehti- ja sekametsät – harvemmin myös kivikkoiset metsät, soistuneet lehtimetsät ja metsänreunat. Amerikanginseng menestyy parhaiten märässä mutta hyvin vettä läpäisevässä maannoksessa, jossa pohjamaa sisältää paljon kalkkikiveä tai marmoria ja pintamaa eloperäistä ainesta.[2][7] Samoilla alueilla esiintyviä lajeja ovat muun muassa lumikki (Sanguinaria canadensis), tähkäkimikki (Cimicifuga racemosa), tarha-adiantumi (Adiantum aleuticum) ja nukkatikankontti (Cypripedium calceolus var. parviflorum). Aarniometsien hakkuut ja liiallinen kerääminen ovat pienentäneet luonnonvaraisia kasvustoja selvästi.[2]

Ginsengjuuret ovat yleisimmin käytettyjä rohtokasveja maailmassa, etenkin Aasiassa. Kiinalaisessa lääkeopissa kiinanginseng luokitellaan lämmittäväksi (jang) ja amerikanginseng viilentäväksi (jin) lääkekasviksi. Viilentävän vaikutuksensa vuoksi amerikanginseng on suosittu kuumissa ilmastoissa ja sen uskotaan olevan hyväksi hengitysteille ja ruoansulatukselle. Sitä pidetään myös voimakkaampana lemmenrohtona kuin muita ginsengjuuria.[2] Kiinassa sillä hoidetaan seksuaalista kyvyttömyyttä, hermostuneisuutta, oksentelua ja ruoansulatushäiriöitä. Yhdysvalloissa sitä käytetään lievittämään stressiä ja lisäämään vireystasoa ja tarkkaavaisuutta. Vuonna 2000 julkaistussa tutkimuksessa sen todettiin myös tasaavan verensokerin äkillisiä heilahteluja ja hyödyttävän siten diabeetikkoja.[4] Ginsengjuurten terveysvaikutusten uskotaan johtuvan juuren ja lehtien sisältämistä triterpeenisaponiineista, joita kutsutaan myös ginsenosideiksi.[2]

Pohjois-Amerikan intiaanit käyttivät amerikanginsengiä moniin eri tarkoituksiin. Menomineemetsästäjät pureskelivat amerikanginsengin juurta metsällä, jotta heidän hengityksensä haju houkuttelisi peuroja. Foxnaiset yrittivät lumota tulevan miehensä lemmenlääkkeellä, jota he valmistivat jauhetusta ginsengjuuresta, katinkullasta, liivatteesta ja käärmeenlihasta. Myös pawneet valmistivat ginsengistä lemmenrohtoa. Ojibwat pitivät juurta taskussaan onnenkaluna. Irokeesit hoitivat sillä pikkulasten silmävaivoja, kipeytyneitä paikkoja ja astmaa. Penobscotnaiset hoitivat juuresta haudutetulla teellä hedelmättömyyttä. Delawaret käyttivät juurta ja muita kasvinosia kohentamaan yleiskuntoa.[4] Uudisasukkaat hoitivat amerikanginsengillä muun muassa vatsavaivoja, ientulehdusta ja ripulia.[6]

Puusäleiköllä suojattu amerikanginsengviljelmä Wisconsinissa.

Uudelle mantereelle saapuneet jesuiitat ymmärsivät ensimmäisinä amerikanginsengin kaupalliset mahdollisuudet 1700-luvun alussa. Kiinassa lähetystyötä tehnyt jesuiittaisä Jartoux julkaisi vuonna 1714 teoksen, jossa hän kuvaili paikallista ginsengjuurta ja ennusti vastaavan kasvilajin löytyvän myös Amerikan mantereelta. Vain kaksi vuotta myöhemmin Jartoux’n teos päätyi Pohjois-Amerikkaan lähetetylle isä Lafitaulle, joka löysi sen innoittamana Montrealin lähistöltä amerikanginsengiä. Vuoteen 1718 mennessä jesuiitat olivat alkaneet viedä menestyksekkäästi kuivattuja ginsengjuuria Amerikasta Kiinaan, ja niistä tuli nopeasti turkisten jälkeen arvokkain kauppatavara Uudessa-Ranskassa. Kaupallinen keruu luonnosta on jatkunut siitä saakka Pohjois-Amerikassa, erityisesti Appalakkien eteläosissa.[2]

Liiallisen keräilyn vuoksi amerikanginsengin keruuta on jouduttu rajoittamaan sekä Kanadassa että Yhdysvalloissa. Laji kuuluu myös kansainvälisen CITES-sopimuksen piiriin, joka säätelee uhanalaisten lajien kauppaa.[2] Suojelutoimista huolimatta luonnonvaraisten esiintymien tila heikkenee jatkuvasti. Ongelmaa pahentaa se, että Kiinassa maksetaan korkeampi hinta luonnosta kerätyistä juurista kuin viljellyistä juurista.[7]

Amerikanginsengin viljelyä oli kokeiltu Kanadassa jo 1890, mutta se alkoi varsinaisesti vasta 1930-luvulla. Nykyään kasvin tärkeimpiä viljelyalueita ovat Ontario ja Brittiläinen Kolumbia Kanadassa ja Wisconsin Yhdysvalloissa. Jopa 75 prosenttia tuotannosta viedään Hongkongin kautta Kiinan markkinoille.[2] Kasvia onkin alettu viljellä myös Kiinassa.[4]

Sana ginseng tulee kiinan kielen sanasta jin-chen ja tarkoittaa ihmishahmoista. Useat Pohjois-Amerikan intiaaniheimoista käyttivät amerikanginsengistä samamerkityksistä nimitystä garantoquen.[6] Suvun tieteellinen nimi Panax tulee kreikan kielen sanasta panakes, joka tarkoittaa kaikkiparantavaa ja viittaa ginsengjuurien käyttöön yleiskuntoa kohottavana rohtona.[2] Lajinimi quinquefolius tulee latinasta ja tarkoittaa viisilehtistä – se ei kuitenkaan viittaa lehtien vaan yhden lehden sisältämien lehdyköiden lukumäärään.[6]

• ITIS: Panax quinquefolius (englanniksi)
• United States Department of Agriculture (USDA): Panax quinquefolius (englanniksi)
• Dr. Duke's Phytochemical and Ethnobotanical Databases: Panax quinquefolius (englanniksi)