Merileguaani

Merileguaani on isoimpia leguaaneja, mutta selvästi pienempi kuin esimerkiksi iguaani.[2] Täysikasvuinen koiras on keskimäärin 1,3 metrin pituinen ja 1,5 kilon painoinen.[3] Koiraat voivat kuitenkin kasvaa jopa 175 sentin pituisiksi ja painaa yli 12 kiloa.[4] Naaraiden keskipaino on puoli kiloa ja pituus 60 senttiä.[5] Naaras on selvästi koirasta pienempi ja hoikempi, eikä sen heltta ole yhtä suuri.

Merileguaanin pää

Merileguaani (Amblyrhynchus cristatus) Galápagossaarilla

Merileguaanit ovat väriltään tavallisesti harmaita tai mustia.[6] Naaras on aina tummahko, mutta koiras saa soidinmenojen yhteydessä punaisia ja pullonvihreitä läiskiä[2]. Nuoret merileguaanit ovat aikuisia tummempia, mutta toisaalta kirjavampia. Niiden tummassa päässä ja kyljissä on vaaleanharmaita täpliä. Aikuiset taas voivat olla täysin mustia tai tummat täplät muodostavat pitkittäisiä rivejä niiden tasaisen harmaaseen selkään. Harmaita täpliä on myös jaloissa, ja vatsapuoli on kellanruskea. Eri populaatioiden värityksessä on havaittu eroja.[7][6]

Hännän pituus on 135-senttisellä yksilöllä noin 80 senttiä. Häntä on sivuilta litteä, ja sitä peittävät suomut, joissa on keskiharjanne. Korkeiden suomujen muodostama harjanne ulottuu niskasta hännän kärkeen. Häntä toimii peräsimenä leguaanin uidessa. Pää on lyhyt mutta leveä ja etuosasta kapeneva.[4]

Otsassa ja päälaella on isoja, kartiomaisia sarveissuomuja, jotka ovat usein teräväkärkisiä. Sierainaukkoja reunustavat pienet suomut. Huulten ympärillä suomut ovat suuria ja neliömäisiä, ja niitä on alahuulessa ylähuulta enemmän. Pään alaosan suomut ovat pieniä ja kuperia. Soikeahkot korva-aukot näkyvät selvästi matalana ulkonemana silmien takana.[4]

Merileguaanin ruumis on varsin tukevarakenteinen. Lyhyet ja lihaksikkaat jalat päättyvät viiteen pitkään, kynnelliseen varpaaseen. Kolmas ja neljäs varvas ovat muita pidempiä.[4] Terävät, kolmikärkiset hampaat soveltuvat hyvin levän raaputtamiseen kivistä.[8] Yläleuan molemmissa puoliskoissa on 22–25 ja alaleuassa 20–24 hammasta. Hampaat kiinnittyvät leukaluun keskiharjan kuoppiin.[7]

Merileguaani on ainoa Amblyrhynchus-suvun edustaja. Suvun nimi on kahden kreikan sanan yhdistelmä: amblys ’tylppä’ ja rhynchus ’kuono’. Sen lajinimi cristatus on latinaa ja tarkoittaa ”harjaa”. Nimen antoi brittiläinen eläintieteilijä Thomas Bell vuonna 1825.[9]

Merileguaanin uskotaan kuuluvan Galápagossaarten vanhimpiin kotoperäisiin lajeihin. Se saapui alueelle jo luultavasti ennen kuin nykyisiä saaria oli edes olemassa. Galápagossaaret eivät ole koskaan olleet yhteydessä mantereeseen. Merileguaanin uskotaan tulleen saarille useita miljoonia vuosia sitten Etelä-Amerikan mannermaalta kelluvien kasvilauttojen mukana. Sen omaksuma osittainen merielämä on auttanut sitä asuttamaan uusia saaria vanhojen kadotessa.[10] Toisen teorian mukaan merileguaani on kehittynyt nyt jo sukupuuttoon kuolleesta merielämään sopeutuneesta liskoryhmästä.[9]

Merileguaanikoiraat lisääntyvät toisinaan saarilla tavattavien naaraspuolisten laavaleguaanien kanssa, vaikka lajit kuuluvat eri sukuun.[11] Geenitutkimusten mukaan niiden kehityslinjojen uskotaan eronneen toisistaan arviolta 10 miljoonaa vuotta sitten.[10] Vaikka lajit lienevät lähisukulaisia, on epäselvää, onko niillä yhteinen saarille saapunut kantamuoto vai saapuivatko ne kummatkin erikseen.[12]

Alalajit

Españolan saaren värikkäitä A. c. venustissimus-alalajin merileguaaneja.

Merileguaanista on tunnistettu seitsemän alalajia, jotka eroavat toisistaan kooltaan ja väritykseltään. Kutakin alalajia elää vain yhdellä tai parilla saarella. Pienikokoisimmat elävät Genovesan saarella, suurimpiin kuuluvat elävät Fernandinan ja Isabelan saarilla. Españolan erityisen värikkäät leguaanit eroavat muista eniten.[13] Ne ovat mustan, oranssin ja punaisen kirjavia, ja niiden eturaajat ja harja ovat vihreähköjä.[14] Saaren urosmerileguaanien väritys on vihreintä lisääntymisaikaan.[15] Listassa on alalajien nimeäjä ja levinneisyysalue. Listasta voi puuttua pieniä saaria:[7][16]

• A. c. cristatus Fernandina, Bell
• A. c. albemarlensis Isabela, (Irenäus Eibl-Eibesfeldt,1962)
• A. c. hassi Santa Cruz ja Caamaño Islet, (Eibl-Eibesfeldt, 1962)
• A. c. mertensi San Cristobal ja Santiago, (Eibl-Eibesfeldt, 1962)
• A. c. nanus Genovesa, Wolf, Darwin (Samuel Garman, 1892)
• A. c. sielmanni Pinta. (Eibl-Eibesfeldt, 1962)
• A. c. venustissimus Española ja Gardner, (Eibl-Eibesfeldt, 1962)

Satelliittikuva Galápagossaarista. Merileguaaneja tavataan muun muassa Isabelalla, Fernandinalla, Santa Cruzissa, Caamaño Isletissa, San Cristobalissa, Santiagolla, Genovesalla, Wolfilla, Darwinilla, Pintalla, Españolassa eli Hoodissa, Gardnerilla, Santa Féssä, Pinzónilla, Floreanalla eli Santa Marialla, Rábidalla ja Marchenalla.[7]

Merileguaania tavataan luonnonvaraisena vain Ecuadoriin kuuluvilla Galápagossaarilla Etelä-Amerikassa. Siellä se on levinnyt lähes kaikille saarille vajaan 5 000 km²:n alueelle, mutta lajin varsinainen asuinalue on suuruudeltaan noin kymmenesosa tästä.[1][7]

Merileguaanit elävät pääasiassa rantakivikoissa ja laavakallioilla. Ne tarvitsevat myös hietikoita munimista varten ja levää kasvavia rantavesiä[17]. Niitä voi myös tavata mangrovemetsistä ja rantakosteikoilta.[9] Saaret sijaitsevat päiväntasaajalla, ja ilmasto on lämmin, mutta meri on kylmä ja ravinteikas. Eteläiseltä jäämereltä tuleva kylmä Humboldtinvirta yhdessä runsaan auringonvalon kanssa luo olosuhteet, jotka saavat levät kasvamaan nopeasti.[18][19]. Meriveden lämpötilassa on kuitenkin alueittaista vaihtelua. Idässä sijaitsevan Genovesan saaren lähivedet saavat paljon lämmintä vettä, joka ei suosi merileviä. Alueen merileguaanit ovatkin siksi pienimpiä. Suurimpien asuttamalla Isabelan länsirannikolla vedet ovat kylmiä ja tuottoisia.[18]

Merileguaani on päiväeläin ja viettää suurimman osan ajastaan rannan tuntumassa lämmitellen auringossa. Yöksi merileguaanit hakeutuvat kallionkoloihin suuriksi rypäiksi. Ne ovatkin varsin sosiaalisia ja voivat elää satojen yksilöiden ryhmissä. Merileguaanit joutuvat siksi jakamaan samat kallionkolot usein monen lajitoverin kanssa. Ne myös hyötyvät lajitovereistaan painautumalla toisiaan vasten iltapäivällä sään alkaessa viiletä ja vähentävät näin lämmön haihtumista.

Merileguaani uimassa Fernandinan saarella. Kuvassa myös Grapsus grapsus -lajin rapuja.

Merileguaaniryhmä ei keräänny sattumanvaraisesti, vaan yöpyvillä liskoilla on tietty järjestys. Jokaisen eläimen pää osoittaa kohti ryhmän keskustaa ja häntä siitä ulospäin. Aikuiset koiraat pysyttelevät yöpyvän ryhmän uloimmaisina, naaraat ja nuoret ovat ryhmän keski- ja yläosassa. Eri osissa yöpyvien ruumiinlämmöt poikkeavat paljon toisistaan. Silti leguaaniryhmän uloimmatkin yksilöt säästävät huomattavasti enemmän lämpöä kuin yksin yöpyvät yksilöt. Yhteen kerääntyminen auttaa myös ruuansulatusta, ja kasviravinnon sulaminen nopeutuu. Lämmön säästäminen suojaa myös pedoilta, joille kankea merileguaani on helppo saalis.[20]

Yöpymisryhmät alkavat hajota 3–4 tuntia auringonnousun jälkeen. Lämmön säästöstä huolimatta merileguaanit joutuvat yön jälkeen lämmittelemään useita tunteja saadakseen ruumiintoimintonsa täyteen vireystilaan. Ne menevät mielipaikalleen aurinkoa paistattelemaan.[20] Tummasta nahasta on hyötyä aurinkoisella säällä, sillä tummat värit imevät lämpöä tehokkaasti. Viileällä säällä merileguaani säästää energiaa liikkumalla tavallista verkkaisemmin, jolloin se on myös altis saalistajien hyökkäyksille ja toisaalta käytökseltään tavallista aggressiivisempi.[6] Merileguaanit yrittävät pitää ruumiinlämpönsä 35–37 celsiusasteessa.[7] Vuorovesi säätelee merileguaanien rytmiä voimakkaasti. Ne viettävät nousuveden rantakallioilla vesirajassa, ja laskuveden aikaan suurimmat merileguaanit lähtevät mereen syömään levää. Pienemmät jäävät ranta-alueelle ja lähtevät uimaan vain harvoin, koska niiden ruumiinlämpötila laskisi liian nopeasti.[6][21] Ne ruokailevat kuitenkin myös tyrskyvyöhykkeellä. Niiden vahvat raajat ja kynnet pitävät ne kiinni laavakallioissa, eivätkä aallot pyyhkäise niitä mukaansa.[18] Merileguaanit ovat hyviä uimareita ja etenevät vedessä nopeasti lihaksikkaan häntänsä avulla. Heti sukelluksen alettua niiden pulssi putoaa 80–90 lyönnistä noin 40:een minuutissa ja samalla uloimmat verisuonet supistuvat voimakkaasti. Tällöin elimistön sisäosat saavat enemmän lämpöä ja lämmönhukka ympäröivään meriveteen pienentyy.[21] Merileguaanien ruumiinlämpö voi pudota sukelluksen aikana 10 celsiusasteeseen.[8] Sukellukset kestävät yleensä 15–20 minuuttia, mutta eläin voi olla veden alla tunninkin, ellei kylmä vesi kangista sitä. Eläimet voivat sukeltaa jopa 25 metrin syvyyteen, mutta pysyvät tavallisesti 2–5 metrin syvyydessä.[6]

Merileguaaneja lämmittelemässä.

Merileguaaneilla on selkärankaisille epätavallinen kyky säädellä ruumiinkokoaan. Ne kutistuvat El Niño -vuosina, jolloin meriveden lämpeneminen vähentää merilevien määrää. Niiden tiedetään kutistuneen jopa seitsemän senttiä ja menettäneen 20 prosenttia normaalipainostaan. Pienemmästä koosta on hyötyä, koska energiaa kuluu vähemmän. Suuret yksilöt kutistuvat suhteessa eniten ja naaraat enemmän kuin koiraat. Ravintotilanteen parantuessa leguaanit kasvavat takaisin normaalikokoonsa.[22]

Ravinto

Merileguaanien pääasiallista ravintoa ovat merilevät, joita on tarjolla rannalla ja veden alla. Naaraat ja nuoret usein vain odottavat, että ravinnoksi sopivaa levää ajautuu rantaan. Ne elävätkin pääasiassa rannan lähellä kasvavalla ja vuoroveden rantaan jättämällä levällä.[21][6] Suuret koiraat sen sijaan uskaltautuvat joskus ruokaa etsiessään melko kauaskin kotisaareltaan. Merileguaanit ovat mieltyneet erityisesti Ulva-suvun viherlevään, jonka isoja, vaaleanvihreitä ja hieman punertavia lehtiä ne repivät hampaillaan. Mahasta on myös löydetty äyriäisten osia, mutta ne ovat mahdollisesti tulleet levien mukana.[7] Joskus merileguaanit tonkivat myös tunkioilla erilaisia ihmisten jättämiä jätteitä.[2]

Merileguaanien suolisto on sopeutunut kasviravinnon sulattamiseen, koska paksusuolen etuosassa on pitkittäispoimuja, jotka lisäävät suolen imeytymispintaa.[7] Merestä saamansa ylimääräisen suolan merileguaani poistaa virtsan mukana ja erittämällä runsassuolaista nestettä kuonossa olevista rauhasista.[2]

Aikuinen merileguaaniuros

Galapagosinhiirihaukka

Aikuisella merileguaanilla ei näytä olevan juuri muita vihollisia kuin hait, mutta merileguaanit pysyttelevät yleensä lähellä rantaa, jonne hait eivät uskalla tulla.[23] Mikäli merileguaani havaitsee hain, se jää leijumaan veteen täysin liikkumattomana ja pysäyttää sydämensä, jotta hait eivät sitä kuulisi. Merileguaani voi pysäyttää sydämensä jopa 45 minuutiksi, mutta yleensä hai luopuu saaliin etsinnästä muutamassa minuutissa.[25] Naaraita ja poikasia voi uhata myös galapagosinhiirihaukka, etenkin pesintäalueilla, joilla naaraat ovat suojattomia. Haukat osaavat myös odottaa poikasten kuoriutumista. Havaitessaan haukan naaraat ja nuoret valpastuvat ja pakenevat nopeasti kallioiden ja kivien suojaan. Aikuiset koiraat eivät haukoista juuri piittaa. Nuoria merileguaaneja voi myös joutua Dromicus-suvun käärmeiden saaliiksi. Merileguaanin mahdollisia luonnollisia vihollisia ovat myös galapagosinkyyryhaikara, kyyryhaikara, amerikanharmaahaikara, fregattilinnut, suopöllö ja lokit, jotka voivat uhata etenkin poikasia.[12][24][23]

Merileguaania vaivaavat verta imevät Amblyomma-, Ornithodoros- ja Vatacarus-sukujen punkit. Amblyomma-punkit voivat pysyä merileguaaneissa jopa viikkoja, mutta Ornithodoros-suvun punkit vain tunteja. Merileguaanit saavat toisinaan apua darwininsirkuilta loisten torjunnassa.[26] Myös Grapsus grapsus -taskuravut poistavat kuollutta ihoa leguaanien levätessä.[18] Puhdistuspalveluja tarjoavat lisäksi huulikalat, joita kutsuakseen merileguaanit ojentavat jalkansa.[27] Merileguaanit tunnistavat matkijoiden korkean varoitusäänen, jonka ne päästävät huomatessaan molemmille vaarallisen galapagosinhiirihaukan. Tällöin eläin nostaa päätään tarkkaillakseen ympäristöään.[28]

Merileguaani on vaarantunut laji. Koko kannan suuruutta ei tiedetä eikä myöskään sitä, onko lukumäärä laskussa.[1] Merileguaanien ravintolevät ovat kärsineet niitä syrjäyttävästä vierasperäisestä Giffordia mitchelliae -levästä, meriveden lämpötilaa nostavista El Niño -sääilmiöistä ja öljyvahingoista, jotka ovat aiheuttaneet ravinnonpuutetta ja jopa joukkokuolemia. Esimerkiksi tammikuussa 2001 tapahtunut öljyturma surmasi 60 prosenttia Santa Fen merileguaaneista. Tutkijat uskovat öljyn tappavan ruoansulatuksessa auttavia bakteereja, mikä tekee ravintoaineiden sulamisesta mahdotonta.[3] El Niño on luonnollinen ilmiö, ja merileguaanit voivat lisääntyä tehokkaammin El Niñon jälkeen, kun kannan tiheys on alhainen.[3] Ilmaston lämpenemisen seurauksena El Niñon uskotaan kuitenkin yleistyvän.[29] Merileguaanit eivät myöskään osaa pelätä saarille tuotuja koiria, kissoja, rottia tai sikoja, jotka hävittävät leguaanien poikasia ja munia.[3][12] Aiemmin niitä myös rahdattiin ohi kulkevien laivojen miehistön ruoaksi.[24]

Merileguaani on nykyään rauhoitettu Ecuadorissa.[5] Galápagossaaret ovat pääosin suojeltuja kansallispuistona, ja vuodesta 1971 kaikki saarten luonnon muuttaminen on ollut lailla kiellettyä. Tulokaspetojen määrää on pyritty rajoittamaan, ja merileguaaneja tutkitaan hyvin intensiivisesti. Niiden määrää on pystytty lisäämään myös vankeudessa, mutta se ei ole helppoa, koska laji on sosiaalinen ja ravinnoksi kelpaavat levät ovat kalliita.[24]

• Ilkka Koivisto, Terhivuo, J., Pakarinen, R. & Paalosmaa, H.: Maailman uhanalaiset eläimet – Osa 5: Matelijat, sammakkoeläimet, linnut, s. 48–52. Weilin + Göös, 1993. ISBN 951-35-4690-X.
• Lars Thomas: Tieteen Kuvalehti – Galápagosin kummajainen. Bonnier, 1998, nro 6, s. 36–40.
• Lahti, S., Heikkilä, M. & Viitanen, J. (toim.): Zoo Suuri eläinkirja Osa 5: Kalat, sammakkoeläimet, matelijat, s. 403. WSOY, 1980. ISBN 951-0-08250-3.
• (toim.) Kangasniemi, Kaija: Kodin suuri eläinkirja, s. 356–357. Weilin+Göös, 1980. ISBN 951-35-1708-x.
• Paul D. Stewart: Galápagos – The Islands that changes the World. BBC, 2006. ISBN 0-563-49356-9.