Amatoli

Seos tunnettiin jo ennen I maailmansotaa. Nimeä amatoli ammoniumnitraatin ja trinitrotolueenin seoksesta käytettiin ensimmäisen kerran tiettävästi 1907[2] ja räjähteenä sitä käytettiin suuressa määrin viimeistään maailmansodan loppupuolella. Yhdysvaltojen liityttyä sotaan 1918 New Jerseyhin muun muassa perustettiin kranaatteja valmistava tehdaskaupunki, joka nimettiin valmistettavan tuotteen mukaan Amatoliksi.[3] Toisessa maailmansodassa ainetta käyttivät Euroopan rintamilla molemmat osapuolet.[1]

Trotyyli ei itsessään sisällä tarpeeksi happea, jotta kaikki sen hapetettavissa oleva aines (hiili) voitaisiin käyttää hyödyksi. Ammoniumnitraatilla tämä niin sanottu happitasapaino on päinvastoin positiivinen. Lisäämällä trotyyliin 80% ammoniumnitraattia seoksen kaikki reaktiivinen aines saadaan hyödynnettyä ja kasvatettua merkittävästi yhdestä kilosta syntyvien palokaasujen määrää.[4]

Amatolin palonopeus jää jonkin verran alhaisemmaksi kuin trotyylin, mutta on 50/50 -seoksena liki puhtaan TNT:n veroinen. Edullisena räjähdysaineena amatolia on käytetty kohteissa, jotka eivät vaadi suurta palonopeutta, sekä maailmansotien aikana esiintyneiden tuotantovajausten takia puhtaan trotyylin ja heksogeenin korvikkeena. Toisen maailmansodan aikana britit saattoivat lisätä sotilasräjähteenä käytettyyn 50/50 -seokseen 20% alumiinia, millä saatiin impulssia jonkin verran parannettua. Tätä sekoitusta kutsuttiin minoliksi.[1]

20/80 -seos on vakaata samaan lämpötilaan, kuin puhdas trotyyli (noin +250 °C).[4] Amatoli on muutenkin turvallista käsitellä, jopa turvallisempaa kuin TNT, mutta voi räjähtää hyvin kovasta iskusta.[4][1] Amatolillakin on kuitenkin taipumus ikääntyessään herkistyä; siksi esimerkiksi sota-aikaiset lentopommit, syvyyspommit ja miinat, joissa sitä käytettiin, ovat hengenvaarallisia käsiteltäviä - erityisesti jos ne ovat olleet veden alla kuten meren tai järven pohjassa eri hylkyjen mukana uponneina.

• ANFO