Alveolaarinen lateraalinen approksimantti

Alveolaarinen lateraalinen approksimantti on useissa kielissä esiintyvä konsonanttiäänne, jota merkitään sekä kansainvälisessä foneettisessa aakkostossa että uralilaisessa foneettisessa aakkostossa kirjaimella [l]. Se on ainoa suomen kielessä esiintyvä lateraali.

Suomessa alveolaarinen lateraalinen approksimantti voi esiintyä sekä sanan alussa että lopussa, ja sanan sisässä se voi olla joko lyhyt tai pitkä, esim. laulu, sammal, kelo, kello. Se ääntyy periaatteessa samalla tavalla kaikissa asemissa, mutta vokaaliympäristö vaikuttaa sen laatuun siten, että se on etuvokaalien yhteydessä heleämpi kuin takavokaalien yhteydessä. Toisin kuin muun muassa Savon ja Tampereen murteissa, äänne ei esiinny yleiskielessä koskaan liudentuneena.[1]

Alveolaarisen lateraalisen approksimantin ominaisuuksia ovat:

• Ääntöpaikka on alveolaarinen eli kieli koskettaa hammasvallia.
• Ääntötapa on soinnillinen eli äänihuulet värähtelevät äännettäessä.
• Se on lateraali eli ilmavirta kulkee pääosin suun kautta, muttei kuitenkaan kielen keskilinjaa noudattaen vaan kielen jommaltakummalta tai kummaltakin laidalta, ja approksimantti, eli ilmavirta kulkee kuten vokaaleissa vapaasti suuväylässä ilman hankaushälyn muodostumista.

Latinalaista kirjaimistoa käyttävissä kielissä, kuten suomessa, alveolaarinen lateraalinen approksimantti kirjoitetaan kirjaimella L; kyrillisissä aakkosissa sitä vastaa Л ja kreikkalaisissa lambda (Λ). Heprealaisessa kirjaimistossa äännettä merkitään lamed-kirjaimella (ל), arabialaisessa puolestaan lāmilla (ل). Hangulissa sekä alveolaarisen lateraalisen approksimantin että alveolaarisen tremulantin konsonanttimerkkinä on ㄹ, jonka äännearvo riippuu sen sijainnista tavussa: tavun lopussa se luetaan alveolaarisena lateraalisena approksimanttina, mutta muissa asemissa tremulanttina.