Alvar Aalto

Jyväskylän yliopiston päärakennus on yksi Aallon lukuisista töistä Jyväskylässä.

Alvar Aallon vanhemmat olivat suomenkielinen maanmittari Johan Aalto ja ruotsinkielinen postivirkailija Selly (Selma) Aalto (o.s. Hackstedt). Alvar oli viisivuotias, kun perhe muutti Kuortaneelta Jyväskylään.[3] Johan Aalto osti talon Alajärven keskustasta Suomen sisällissodan jälkeen, jolloin myös Alvar muutti Alajärvelle ja oli siellä kirjoilla avioitumiseensa saakka 1925.[1][3]

Aalto kirjoitti 1916 ylioppilaaksi Jyväskylän lyseosta ja lähti sen jälkeen opiskelemaan arkkitehtuuria Helsingin Teknilliseen korkeakouluun. Opiskelijatovereidensa tavoin Aalto otti osaa sisällissotaan. Sodan alkuvaiheessa hän osallistui Länkipohjan taisteluun ja loppuvaiheessa hän toimi Tampereen taistelussa tulkkina Ruotsalaisessa prikaatissa.[4] Hän valmistui arkkitehdiksi vuonna 1921.[5]

Teknillisessä korkeakoulussa Aaltoa opettivat muun muassa Armas Lindgren, Usko Nyström ja Carolus Lindberg. Vuosisadan vaihteen kansallisromantiikka välittyi Lindgrenin kautta. Aalto oli suosittu opiskelijayhteisössään, ja Carolus Lindbergin kautta hän tutustui taiteilijoihin Henry Ericssoniin ja Topi Vikstedtiin sekä lehtimies Arthur Sjöblomiin. Kirjallisen uransa Aalto aloitti kirjoittamalla Vikstedtin ja Sjöblomin Kerberos-lehteen, johon hän teki pakinoita. Myöhemmin uransa aikana Aalto keskittyi lähinnä ammattiinsa liittyviin aiheisiin.[1]

Parikymppisen arkkitehtiylioppilaan ensimmäinen julkisen rakennuksen suunnittelutyö oli 1919 laadittujen suunnitelmien pohjalta Alajärvelle 1920 valmistunut suojeluskuntatalo. Arkkitehdiksi valmistuneen Aallon ura ei käynnistynyt pääkaupunkiseudulla aivan odotetusti. Niinpä hän palasi Jyväskylään ja perusti sinne arkkitehtitoimiston, Arkkitehtuuri- ja monumentalitaiteen toimisto Alvar Aalto, vuonna 1923. Alvar Aalto suunnitteli Töysän Ponnenjärven rantaan huvilan, Villa Mannerin (Ponnerannan) 1923 äitinsä serkun perheelle, Terho ja Gertrud Mannerille. Aallon suunnitelmaan kuuluivat päärakennuksen lisäksi kylkiäisrakennukset, huvimaja, rantasauna ja laituri.Toimiston tilat sijaitsivat Jyväskylän kaupunginhotellin yhteydessä. Hän asui toimiston yhteydessä ensimmäisen avustajansa, Teuvo Takalon kanssa.[6] Aalto palkkasi toimistoonsa avustajaksi myös Aino Marsion, josta tuli Aallon ensimmäinen aviopuoliso vuonna 1924.[2] Samana vuonna Aalto sai valmiiksi Alajärven kunnansairaalan piirustukset ja suunnitteli läpimurtotöitään Jyväskylän työväentaloa ja Seinäjoen suojeluskuntataloa.[1]

Alajärvellä asuneen maanmittausinsinööriveljen kodiksi ja toimistoksi suunniteltu Villa Väinölä valmistui 1926. Seuraavana vuonna Aalto voitti Turkuun tarkoitetun Lounais-Suomen Maalaistentalon ja Viipurin kaupunginkirjaston suunnittelukilpailun vuonna 1927. Kirjasto valmistui monien vaiheiden kautta vasta 1935. Maalaistentalo oli Aallon siihenastisista projekteista suurin. Aallot muuttivatkin rakennustöiden takia Turkuun.[1]

Aino Aalto suunnitteli 1926 perheen kesäasunnoksi Alajärven Pynttärin kylän rantaan Villa Floran, joka valmistui 1926. Matalassa, valkoiseksi rapatussa yksikerroksisessa puutalossa oli alkujaan turveruohoa kasvava satulakatto. Järven puoleisella sivulla on koko rakennuksen levyinen pylväikkö. Alkuperäistä olo- ja makuuhuoneen sekä keittiön rakennusta laajennettiin 1938 kahdella makuuhuoneella. Aallot viihtyivät Villa Floran rauhassa varsinkin 1930-luvulla, mutta sen jälkeen kun Aino Aalto kuoli 1949, Alvar kävi siellä yksin vain harvoin. Toisen avioliittonsa aikana hän ei enää käynyt Villa Florassa. Paikka on kuitenkin yhä Aallon suvun yksityisomistuksessa.[7]

Aalto ja toinen uuden suunnan arkkitehti Erik Bryggman työskentelivät molemmat Turussa, jossa kulttuuri suosi modernismia ja jossa oli rakennuttajia, jotka halusivat erityisesti funktionalistista arkkitehtuuria.[1] Aalto ja Bryggman olivat suunnittelemassa 1929 järjestettyjen Turun Messujen paviljonkeja, joiden kautta funktionalismi rantautui konkreettisesti Suomeen.[2] Aalto sai mahdollisuuden soveltaa kantavaa rakennusrunkoa, joustavaa pohjakaavaa ja moduuliajattelua tehtailija Juho Tapanin tilaamassa asuintalossa, joka sijoittui osoitteeseen Läntinen Pitkäkatu 20. Se rakennettiin 1927–1929 ja Turun Sanomien uusi toimitalo puolestaan 1928–1930. Siihen Aalto suunnitteli insinööri Emil Henrikssonin kanssa uudenlaisen pilarirakenteen.[1]

Keuhkotuberkuloosin voittamiseksi Suomessa oli aloitettu maakunnallisten parantoloiden rakentaminen. Aalto voitti kilpailun Paimioon rakennettavasta parantolasta. Aallon suunnittelemaa Paimion parantolaa rakennettiin 1929–1933, ja siinä hän käytti samanlaisia Le Corbusier’lta saatuja vaikutteita kuin Turun Sanomien toimitalossakin. Paimion parantola oli kokonaisvaltainen teos, sillä Aallot toteuttivat sinne myös sisustuksen. Aallot olivat tehneet jo aiemmin yhteistyötä Huonekalu- ja Rakennustyötehtaan teknillisen johtajan Otto Korhosen kanssa. Korhosen avustuksella Aalto kehitti tuolimalleja sarjatuotantoon asti.[1]

Pääartikkeli: Muuramen kirkko

Muuramen kirkko valmistui vuonna 1929 Alvar Aallon piirustusten mukaan. Hänen Italiaan suuntautuneen häämatkansa vaikutteet näkyvät kirkon yksityiskohdissa. Arkkitehtonisesti kirkko edustaa Pohjoismaista klassisismia. Aallon uralla oli käynnissä välivaihe siirtymisessä klassisismista funktionalismiin.[8]

Kirkko peruskorjattiin 2016 ulkoa ja sisältä edellisen peruskorjauksen 1979 jäljiltä. Peruskorjauksen lähtökohtana oli palauttaa kirkko alkuperäiseen asuunsa. Kirkko sai alkuperäisen värinsä, alttarikaide palautettiin alkuperäiseen asuunsa ja ruusutarha rakennettiin uudelleen.[9]

Monet Turun rakennuttajat ajautuivat talousvaikeuksiin laman iskettyä 1929. Paimion parantolan valmistumisen jälkeen Aallot muuttivat Helsinkiin, jossa oli enemmän työmahdollisuuksia. Aallon toimisto oli Helsingin Munkkiniemessä vuodesta 1935 aina 1950-luvulle asti.[1] Aalto kiinnostui Munkkiniemestä suunniteltuaan sinne kerrostaloja M. G. Stenius Oy:lle. Aallot ostivat yhtiöltä korkean, kallioisen tontin 1935. Riihitien talon piirustukset valmistuivat loppukesästä 1935, ja rakentamaan päästiin saman tien. Elokuussa 1936 Aallot saattoivat muuttaa uuteen kotiinsa, jonka kaksinainen tehtävä sekä kotina että toimistona näkyy ulkoarkkitehtuurissa. Kapeampirunkoinen toimistosiipi on slammattua tiiltä. Asuntopuolen ulkokuori taas on verhoiltu tummaksi petsatulla puurimoituksella. Osien välillä on pihan puolella etelään avautuva terassi,[10] josta aluksi näki merelle. Riihitien talo oli asuinkäytössä vuoteen 1998, jolloin Aallon syntymästä tuli kuluneeksi sata vuotta. Silloin se siirtyi Alvar Aalto -säätiölle ja museoitiin. Rakennus suojeltiin lailla 1982 ja peruskorjattiin 2000-luvun alussa. Se avattiin kotimuseona 2002.[11]

Aalto tutustui 1930-luvun puolivälissä Ahlström-yhtymän toimitusjohtajaan Harry Gullichseniin ja tämän vaimoon Maireen. Gullichsenit rakensivat Ahlströmille edistyksellistä ja sosiaalisesti vastuullista yrityskulttuuria. Erityisesti Maire Gullichsen tunsi modernistista taidetta, jota myös edisti tukemalla Artekia.[1]

Ahlströmille Aalto suunnitteli teollisuusyhdyskuntia, joihin hän piirsi yleis- ja asemakaavoja sekä työntekijöiden asuntoja ja yksittäisiä rakennuksia.[1] Kauttuan paperitehtaan yhteyteen Aallon suunnitelmien pohjalta rakennettiin Terassitalo, josta piti tulla uuden työväenrakentamisen alku. Kauttualla laajemmat suunnitelmat eivät kuitenkaan toteutuneet.[12] Harry Gullichsen vaikutuksesta Aalto pääsi suunnittelemaan usean metsäteollisuusyhtiön yhteisen projektin. Hän piirsi Kotkan Sunilaan kaikki rakennukset selluloosatehdasta myöten. Asuntoarkkitehtuurissa Aalto pyrki ”luokattomaan” arkkitehtuuriin. Sunilaa rakennettiin 1936–1954, ja siitä tuli malli monelle myöhemmälle suomalaiselle lähiölle. Aallot suunnittelivat Gullichseneille Noormarkkuun Villa Mairean, joka rakennettiin 1938–1940.[1]

Itselleen ja Gullichseneille rakennetuissa yksityistaloissa Aalto pystyi murtamaan arkkitehtuurin tiukkoja säännöksiä ja toteuttaa omaa näkemystään ihmisten, luonnon ja arkkitehtuurin yhteiselosta. Samaan Aalto pääsi myös väliaikaisissa näyttelyrakennuksissa Pariisin 1937 ja New Yorkin 1939 maailmannäyttelyissä.[2]

Alvar ja Elissa Aalto Maison Carrén olohuoneessa 1950-luvulla.

Aalto oli käynyt ensimmäisen kerran Yhdysvalloissa vuonna 1938, samana vuonna jolloin New Yorkin Museum of Modern Artissa oli ollut Aaltojen näyttely. Toisen matkansa Yhdysvaltoihin Aallot tekivät 1940, jolloin Alvar Aalto piti vierailuluentoja eri oppilaitoksissa. Massachusetts Institute of Technology kutsui Aallon tutkijakseen, ja hänet oli kiinnitetty 1945–1948 MIT:n professoriksi. Hän ehti kuitenkin kotimaansa projektien takia hoitaa tehtävää hyvin epäsäännöllisesti. Yliopiston asuntola Baker House rakennettiin 1946–1949 Aallon suunnitelmien pohjalta.[1]

Aalto valittiin 1943 Arkkitehtiliiton puheenjohtajaksi, jona hän toimi vuoteen 1958. Liitto ajoi Aaltoa jopa rakennushallituksen pääjohtajaksi, mutta tehtävään valittiin arkkitehti Jussi Lappi-Seppälä.[1]

Toisen maailmansodan jälkeen Aalto oli monien muiden suomalaisten arkkitehtien kanssa ratkaisemassa jälleenrakentamisesta aiheutuvaa ongelmaa.[2] Aalto suunnitteli aktiivisesti uusia tyyppitaloja ja haaveili Suomesta jälleenrakentamisen kansainvälistä mallilaboratoriota.[12] Lapin jälleenrakennussuunnitelma on hänen töidensä vähemmän tunnettu puoli. Sen ensimmäinen vaihe oli Rovaniemen jälleenrakennussuunnitelma. Hän perusti sivutoimiston Rovaniemelle, ja sen johtoon tuli arkkitehti Jaakko Kaikkonen. Kun seutukaavoitus liitettiin rakennuslakiin 1958, Aalto katsoi työnsä päättyneen.[13]

Aalto jäi leskeksi 1949. Hänen toinen puolisonsa oli vuodesta 1952 työtoveri, rovaniemeläinen arkkitehti Elissa Aalto.[2]

Luentosali C4 Jyväskylän yliopiston päärakennuksessa 1960-luvulla.

Jyväskylän lähellä sijaitsevan pienen teollisuusyhdyskunnan ja siihen vuonna 1993 liitetyn Säynätsalon kunnantalo rakennettiin 1949–1952. Aaltoa sen suunnittelijaksi ehdotti Enso-Gutzeitin paikallisjohtaja Hilmer Brommels.[1] Säynätsalon kunnantalosta alkoi Aallon punatiiliarkkitehtuurin sarja. Sitä hän jatkoi muun muassa Jyväskylän kasvatusopillisen korkeakoulun uudessa päärakennuksessa, jota alettiin rakentaa 1952.[14] Aallosta tuli Jyväskylän kesäasukas, kun hän rakensi 1952–1953 Muuratsaloon itselleen niin sanotun koetalon.[1]

Aalto pääsi lopulta Helsinkiin rakentamaan suurta kohdetta 1950-luvulla. Hänen oman talonsa lisäksi Aallon suunnitelmien pohjalta Helsinkiin oli vasta rakennettu Erottajan risteykseen vuonna 1951 valmistunut pieni kioski ja vuonna 1952 valmistunut Insinööritalo. Hänen ensimmäinen isompi kohteensa Helsingissä oli vuonna 1954 valmistunut Rautatalo. Kansaneläkelaitoksen päätoimitalosta (1952–1956) tuli Taka-Töölön monumentaalisin rakennus, ja Sturenkadun varteen nousi 1955–1958 Kulttuuritalo. Teknillisen korkeakoulun päärakennus pohjautui Aino ja Alvar Aallon arkkitehtitoimiston jo 1949 laatimaan Otaniemen asemakaavaan. Päärakennuksen korkea ja viuhkamainen luentosaliosa hallitsee maisemaa.[14]

Aallon suunnittelemista kaupunkikokonaisuuksista monumentaalisin on Seinäjoen keskusta. Aalto sai vuonna 1951 suunniteltavakseen kirkon. Lakeuden Ristin valmistuttua 1960 työ laajeni useisiin muihinkin rakennuksiin. Valkoisen kirkon vastapainoksi rakennettiin kaupungintalo (1962), kirjasto (1965) ja virastotalo (1968).[15] Alajärven Aalto-keskuksen muodostavat suojeluskuntatalo (1920), Väinölä (1926), vanha sairaala (1928), kunnantalo ja terveystalo (1967), seurakuntatalo (1970) sekä niitä täydentävä, Aallon aikoinaan perustaman arkkitehtitoimiston viimeiseksi suunnittelutyöksi jäänyt kaupunginkirjasto (1991).[16]

Alvar Aalto vuonna 1976 julkaistussa muisto­posti­merkissä.

Vuonna 1961 Alvar Aalto laati suurta huomiota osakseen saaneen Helsingin keskustasuunnitelman, joka koski ydinkeskustan läheisyydessä sijainneita vielä vajaasti rakennettuja alueita. Suunnitelma käsitti muun muassa rautatieaseman luoteispuolella sijainneen vanhan tavararatapihan alueen, Töölönlahden ympäristöineen ja Kampin pohjoisosan.[17] Aalto suunnitteli Töölönlahden eteläpäähän viuhkamaista terassitoria ja länsirannalle kulttuurirakennusten ketjua.[18] Vuonna 1966 kaupunginvaltuusto hyväksyikin suunnitelman,[19] mutta se sai osakseen myös laajaa vastustusta. Ankarimmin vastustettiin Töölönlahden länsirannan rakentamista.[20] Aallon suunnitelmasta on toteutettu ainoastaan Finlandia-talo sekä Kampissa sijaitseva Sähkötalo.[20]

Alvar Aalto kuoli Helsingissä vuonna 1976. Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaan Taiteilijainmäen juurelle.[21]

Alvar Aallon luoma visuaalinen jäynä: Kansallismuseon torni näyttää kasvavan esiin Finlandia-talosta.[25]

Aalto tunnetaan funktionalistina, joka tähtäsi melko yksinkertaisiin, geometrisiin ja kauniisiin mutta samalla toimiviin rakennuksiin. Erityisesti Finlandia-taloa on kuitenkin kritisoitu siitä, että päällystysmateriaaliksi valittu marmori ei sovi Suomen ilmastoon ja salin akustiikka on kehno.[26][27] Aallon töistä merkittäviä suunnannäyttäjiä aikansa arkkitehtuurissa olivat Turun Sanomien toimitalo (1930), Paimion parantola (1933), Viipurin kirjasto (1935), Villa Mairea ja Imatran Vuoksenniskan Kolmen Ristin kirkko (1957). Aalto omaksui 1920-luvulla funktionalismin mutta ei sitoutunut alkuperäisen bauhausilaisen suoraviivaisen funktionalismin varaan vaan lähti 1920–1930-luvulla korostamaan humaanisuuden ja sosiaalisen omantunnon merkitystä.[28] Alajärven kunnantalo, terveystalo ja seurakuntatalo edustavat uudempaa funktionalismia.[3]

Ennen sotia Aalto käytti pääasiassa funktionalismin klassisia tunnusmerkkejä — valkoisia, geometrisen yksinkertaisia seinäpintoja, kevyen näköisiä rakenteita —, mutta sotien jälkeen tilalle tuli inhimillisempi ja maanläheisempi tilakäsitys sekä elävä tiilipinta. Selvimmin uusi linja näkyi Säynätsalon kunnantalosta (1952).[27] Vaikka Aalto on mainittu yhdeksi Suomen merkittävimmistä arkkitehdeista, on joitakin hänen töitään arvosteltu. Esimerkiksi Katajanokan päässä sijaitsevaa Enso-Gutzeit Oy:n pääkonttoria on pidetty paikalleen sopimattomana ja irrallisena muuhun ympäristöön nähden.[29]

Alvar Aalto kätki mielellään rakennuksiinsa visuaalisia vitsejä. Yksi näkyvimmistä on Helsingin Töölössä, jossa Kansallismuseon torni näyttää jatkuvan Finlandia-talon läpi kun Finlandia-taloa katsoo vastarannan Töölönlahden vastarannalta. Näköharha syntyy, kun konserttisalin katon pohjoispuolen tumma paneeli asettuu tarkalleen linjaan Kansallismuseon tornin pohjoisseinän kanssa.[25]

Aalto sai paljon vaikutteita japanilaisesta arkkitehtuurista. Muun muassa Villa Mairean sauna ja talvipuutarha sekä Alvar Aallon Riihitien asunto ovat osittain japanilaistyylisiä. Aallon arkistossa olevaa suunnitelmaa "Japanilainen talo" on pidetty Aallon työnä, mutta vuonna 2019 on paljastunut, että se on vuodelta 1929 peräisin oleva japanilainen kilpailuehdotus, jonka on tehnyt nimimerkki ”Gan Iura”. Japanilainen tutkija Nahoko Wada ei pidä todennäköisenä, että nimimerkin takana olisi Aalto.[30]

• Seinäjoen suojeluskuntatalo (1924)
• Muuramen kirkko (1929)
• Paimion parantola (1930)
• Viipurin kaupunginkirjasto (1935)
• Villa Mairea (1939)
• Tehtaanmäen koulu (1940)
• Säynätsalon kunnantalo (1952)
• Muuratsalon koetalo (1952)
• Alvar Aallon ateljee (1955, 1963)
• Kulttuuritalo (1958)
• Kolmen Ristin kirkko (1958)
• Aalto-keskus, Seinäjoki (1960–1987)
• Lakeuden risti (1962)
• Enso-Gutzeitin pääkonttori (1962)
• Teknillisen korkeakoulun päärakennus (1965, 1975)
• Villa Kokkonen (1969)
• Alvar Aalto -museo (1973)
• Finlandia-talo (1975)
• Ristinkirkko (1978)
• Lappia-talo (1961, 1972, 1975)

• Villa Tammekann (1932)
• Maison Louis Carré (1961)
• Alvar-Aalto-Kulturhaus (1962)
• Pohjolan talo (1971)
• Aalborgin taidemuseo (1972)
• Essenin oopperatalo (1988)

• 
  Villa Mairea
• 
  Säynätsalon kunnantalo
• 
  Teknillisen korkeakoulun päärakennuksen auditorio
• 
  Lakeuden risti
• 
  Essenin oopperatalo
• 
  Finlandia-talo
• 
  Alvar-Aalto-Kulturhaus
• 
  Viipurin kaupunginkirjasto
• 
  Alvar Aallon ateljee
• 
  Sähkötalo

• Valkoinen pöytä: Alvar Aallon nuoruus ja taiteelliset perusideat. 1. osa. Suomentanut Raija Mattila. Helsinki: Otava, 1982. ISBN 951-1-06544-0.
• Nykyaika: Alvar Aallon tutustuminen funktionalismiin. 2. osa. Suomentanut Raija Mattila. Helsinki: Otava, 1985. ISBN 951-1-08462-3.
• Inhimillinen tekijä: Alvar Aalto 1939–1976. 3. osa. Suomentanut Raija Mattila. Helsinki: Otava, 1990. ISBN 951-1-11382-8.

• Alvar Aalto: A life’s work: Architecture, design and art. Translation from Swedish by Timothy Binham. Helsinki: Otava, 1994. ISBN 951-1-12975-9. (englanniksi)
• Alvar Aallon veistokset. Suomentanut Kristiina Kivivuori. Helsinki: Otava, 1967.

• Schildt, Göran (toim.): Näin puhui Alvar Aalto. Suomentanut Mattila, Raija. Helsinki: Otava, 1997. ISBN 951-1-15036-7.
• Aalto, Alvar & Schildt, Göran (toim.): Luonnoksia. Helsinki: Otava, 1972.
• Porphyrios, Demetri: Sources of modern eclecticism: Studies on Alvar Aalto.. Lontoo: Academy editions, 1982. ISBN 0-312-74673-3. (englanniksi)
• Kari Jormakka, Jacqueline Gargus, Douglas Graf ; with a foreword by Jorma Mänty: The use and abuse of paper: Essays on Alvar Aalto / Kari Jormakka, Jacqueline Gargus, Douglas Graf. Tampere: Tampere University of Technology, 1999. ISSN 0359-7105; 20. ISBN 952-15-0267-3. (englanniksi)
• Griffiths, Gareth: The polemical Aalto: The Enso-Gutzeit Headquarters, Helsinki (1959-1962), by Alvar Aalto: a formal analysis. Tampere: Tampere University of Technology, 1997. ISSN 0359-7105; 19. (englanniksi)
• Reed, Peter (toim.): Alvar Aalto: Between humanism and materialism / edited by Peter Reed; with essays by Kenneth Frampton .. et al.. New York: Museum of Modern Art, 1998. ISBN 0-87070-107-X.
• Gullichsen, Kristian & Schildt, Göran & Pallasmaa, Juhani & Suominen-Kokkonen, Renja: Alvar Aalto: Villa Mairea. Alvar Aalto foundation, Mairea foundation, 1998. ISBN 952-91-0012-6. (englanniksi)
• Suhonen, Pekka & af Schultén, Ben (taitto ja kuvitus): Artek: Alku, tausta, kehitys. Helsinki: Artek, 1985. ISBN 951-99705-6-8.
• Kruskopf, Erik: Alvar Aalto kuvataiteilijana. Suomentanut Vallisaari, Leena. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012. ISBN 952-222-294-1.
• Aalto-Alanen, Heikki: Rakastan sinussa ihmistä : Aino ja Alvar Aallon tarina. Helsinki: Otava, 2021. ISBN 978-951-1-39081-7.