Aluevesi

Sisäiset ja ulkoiset aluevedet Helsingin kaupungin alueella. Sininen on sisäistä ja punainen ulkoista aluevettä.

Aluevedet jakautuvat sisäisiin aluevesiin ja ulkoisiin aluevesiin eli aluemereen. Aluemeri kuuluu valtion hallintaan. Kaikilla aluksilla on kuitenkin lupa kulkea sen poikki rauhanomaisesti, mutta ulkomaalainen alus saa ankkuroida aluemerelle vain ylivoimaisen esteen tai hätätilanteen takia. Nykyään kansainväliset sopimukset määräävät aluemeren rajaksi enintään 12 meripeninkulmaa (22,2 km) rannasta tai sisäisten aluevesien ulkorajasta. Aluemeri on tärkeä valtioiden suoja- ja kalastusvyöhykkeenä. Aluemeri voi olla taloudellisestikin merkittävä alue, jos se kattaa mineraalivaroja. Aluemeri ei kuitenkaan ole rannikkovaltion taloudellisen toiminnan ulkoraja.

Sisäisiä aluevesiään valtio hallitsee täysin; ne ovat samassa asemassa kuin sisämaan vesistöt. Sisäisillä aluevesillä tarkoitetaan sellaista vesialuetta, joka jää kahta saarta tai saarta ja emämaata yhdistävän linjan tai mereen laskevan joen suun poikki kulkevan linjan sisäpuolelle. Näin saaristovaltion kuten Indonesian koko saaristomeri on sisäistä aluevettä. Lisäksi pienehkö merenlahti katsotaan sisäiseksi aluevedeksi tietyin ehdoin. Jos kokonainen meri on täysin yhden valtion hallussa, kuten Vienanmeri tai Hudsoninlahti, se katsotaan sisävedeksi.

Valtiolla on oikeus valvoa tulli-, vero-, maahanmuutto- ja terveysmääräystensä noudattamista alueella, joka ulottuu 12 meripeninkulmaa sen aluevesien ulkopuolelle. Aluemeren ulkopuolelle valtio voi perustaa korkeintaan 200 meripeninkulman etäisyydelle ulottuvan talousvyöhykkeen, jolla se hallitsee meren taloudellista hyödyntämistä, tekosaarien ja muiden rakennelmien pystyttämistä ja tieteellistä tutkimusta ja ympäristönsuojelua. Aluevesistä on kansainvälisesti sovittu YK:n merioikeusyleissopimuksella vuonna 1982.

Suomen aluevesien rajapisteet määrittelee asetus Suomen aluevesien rajoista annetun lain soveltamisesta.[1] Suomen aluevesiraja ulotettiin 12 mpk:aan kesällä 1994 tehdyllä lakiesityksellä,[2] joka vahvistettiin 1995. Aluemeren ulkoraja koostuu pisteitä yhdistävistä suorista viivoista ja ympyränkaarista.

Valtion yksinomainen talousvyöhyke (engl. Exclusive Economic Zone, EEZ) tarkoittaa valtion aluevesiä (sisäisiä aluevesiä ja aluemerta) sekä sen ulkopuolella kansainvälisillä vesillä sijaitsevaa mannerjalustaa, jonka hallintaan maalla on yksinoikeus. Kansainvälisen viitekehyksen asialle antaa Yhdistyneiden kansakuntien merioikeusyleissopimus. Usealla sen allekirjoittaneella ja ratifioineella maalla tämä talousvyöhyke ulottuu merkittävästi aluemerta laajemmalle eli 200 meripeninkulman etäisyydelle rannikosta.

Yleensä valtiot sopivat keskinäisistä merirajoistaan ja yksinomaisen talousvyöhykkeittensä rajoista keskenäisillä valtiosopimuksilla YK:n merioikeussopimuksen mukaisesti. Kaikki valtiot eivät näitä kansainvälisen oikeuden perussopimuksia ole kuitenkaan allekirjoittaneet tai ratifioineet; tähän joukkoon kuuluvat esimerkiksi Yhdysvallat sekä Thaimaa ja Kambodža. Thaimaalla ja Kambodžalla on erimielisyyttä Siaminlahden merirajasta. Alueella on taloudellisesti tärkeitä maakaasuvaroja.

Euroopan uuden ajan merivaltojen noustessa kiisteltiin siitä, voiko merialuetta ylipäänsä omistaa. Suurvallat kuten Espanja saattoivat yksipuolisesti julistaa kokonaisia valtameriä omikseen. 1600-luvun alussa asiassa esitettiin kaksi merkittävää puheenvuoroa: vuonna 1609 Hugo Grotius kirjoituksessaan Mare liberum (”Vapaa meri”) esitti, että meret ovat luonnostaan vapaita alueita, mihin englantilainen oikeusoppinut John Selden vastasi vuonna 1625 teoksella Mare clausum (”Suljettu meri”), jossa hän väitti, että Britannialla on oikeus hallita lähimpiä merialueitaan. Kiistan ratkaisuun johti toisen hollantilaisen oikeusfilosofin Cornelius van Bynkershoekin teos De dominio maris (”Merten hallinnasta”) vuonna 1703. Bynkershoek esitti, että valtiolla on oikeus hallita vesiä kolmen meripeninkulman eli suurin piirtein tykinkantaman etäisyydellä rannikostaan. Periaate hyväksyttiin yleisesti, joskin rajan etäisyys vaihteli maittain vielä 1900-luvulla: Britannian, Ranskan ja Yhdysvaltojen sekä monien muiden maiden aluevesiraja oli kolme meripeninkulmaa rannikosta, Norjan ja Ruotsin neljä ja Espanjan kuusi.

Eräät valtiot ovat viime aikoinakin vaatineet kymmenien tai jopa satojen meripeninkulmien aluevesiä, mutta näitä vaatimuksia ei ole kansainvälisesti tunnustettu. Aluevesiä on myös pyritty laajentamaan keinotekoisesti mm. öljynporaus- ja kalastusoikeuksien saamiseksi ja luvattomien radiolähetysten estämiseksi.

Kalastusvyöhyke pohjautuu kansainvälisiin valtiosopimuksiin. Ranta- ja saarivaltioilla on oikeus tehdä sopimuksia aluemerestä poikkeavista kalastusvyöhykkestä ja talousvyöhykkeistä. Suomi onkin tehnyt kalastussopimukseksi kutsutut valtiosopimukset esimerkiksi Venäjän, Viron, Latvian ja Liettuan kanssa; nämä sopimukset on otettu voimaan antamalla niistä asetukset. Suomen kalastusvyöhyke (engl. fishing area) ulottuu muun muassa Suomenlahdella Suomen merialuetta (aluemerta) laajemmalle.

• FINLEX: YK:n Merioikeusyleissopimus 10.12.1982 - osa Suomen valtiosopimuksia
• FINLEX: Asetus 50/1995 Merioikeusyleissopimuksen johdosta
• Laki Suomen aluevesirajoista 1956 Tuolloin oli käytössä nykyistä kapeampi aluemeri.
• Aluemeri laajeni 12 meripeninkulmaa kattavaksi

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Aluevesi Wikimedia Commonsissa