Alttarikaide

Alttarikaide (alttarikehä, ehtoollispöytä) on etenkin Pohjoismaiden luterilaisten kirkkojen kirkkorakennuksen kuorissa oleva kaide, polvistumispenkki, joka erottaa alttarin muusta kirkkotilasta. Se on matala, noin 50-60 cm korkea kaide, jonka ulkoreunalla on polvistumista varten pehmustettu koroke.[1]

Kirkon alkuaikoina ehtoollinen otettiin vastaan seisten tai lattialle polvistuneena. Keskiajalla kirkon kuorin ja siten alttarin erotti kirkkosalista kuoriaita. Koristeellinen kuoriaita saattoi olla kiveä, puuta tai metallia.[1]

Nykyisenkaltainen alttarikaide kehittyi Ruotsissa ja sen myötä Suomessa 1600-luvulla ja se on kuulunut kirkkojen kalusteisiin siitä saakka. Varhaisimmat merkinnät siitä ovat 1500-luvun lopulta. Alttarikaide samanmuotoisena kuin se on tunnettu Suomessa, on käytössä Suomen evankelisluterilaisen kirkon ohella lähes poikkeuksetta vain Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Viron kirkoissa.[2] Pohjoismaiden luterilaisissa kirkoissa on kauan ollut yleinen käytäntö, että ehtoollinen otetaan vastaan polvistuneena. Se lieneekin alttarikaiteen varsinainen tarkoitus.[3]

Alttarikaide on alkuaan saattanut olla suorakulmainen, mutta barokin aikana se muuttui puolikaaren muotoiseksi kehäksi, joka ympäröi alttaria ja ulottuu usein kuoriseinään saakka. 1800-luvulla ja kansallisromantiikan aikana tyylisuunta vaikutti myös alttarikaiteen muotoiluun ja koristeluun.[2]

Tanskalaisen Bavnehøjn kirkon alttari ja alttarikaide

Nykyään rakennetuissa kirkoissa alttarikaide on usein vaatimaton, kevytrakenteinen polvistumista helpottava kaluste. Se on usein myös irtonainen, jotta se voidaan siirtää sivuun, esimerkiksi musiikkiesitysten aikana. Etenkin Ruotsissa uusiin kirkkoihin ei enää rakenneta alttarikaiteita, vaan tarvittaessa alttarin eteen voidaan siirtää polvistumista helpottava lyhyt polvistumistuki. Alttarikaiteen käyttö on vähentynyt, kun ehtoollinen jaetaan uudistuneen liturgisen käytännön mukaisesti joko ehtoolliskulkueena, usein myös useammassa paikassa eri puolilla kirkkoa tai ehtoollisvieraat seisovat puolikaaressa alttarin ympärillä. [2][4]

Alttarikaiteen on kauan katsottu eristävän alttarialueen jonkinlaiseksi "kaikkein pyhimmäksi" alueeksi kirkossa, jonne vain papit saivat mennä. Usein melko tukevaksi rakennettuna se on käsitetty rajaksi, joka erottaa seurakunnan tilan ja sitä pyhemmän alttaritilan. Alttarikaidetta on, sen puoliympyrämuotoa on selitetty vertauskuvallisestiː alttarikaide jatkuu näkymättömänä muodostaen ympyrän, ja näkymättömän osan äärellä jo aikaisemmin perille päässyt seurakunta viettämää ehtoollista,[5] Sille ei ole teologisia perusteita, vaan kaide on puhtaasti tekninen ehtoollisen jakoa varten valmistettu apuväline.[6][4] Siten tämä täysin käytännöllinen laite on muodostunut tyyliä luovaksi tekijäksi pohjoismaisessa, luterilaisessa kirkkoarkkitehtuurissa.[7]

Lähteet
  1. Altarring-altarrund Svenska kyrkan. Viitattu 5. 10.2021. (ruotsiksi)
  2. [https://gupea.ub.gu.se/bitstream/2077/54456/1/gupea_2077_54456_1.pdf s. 25-26 Kyrkans föremål beskrivande lexikon] 2015. Svenska kyrkans Göteborgs universitet. Viitattu 5. 10.2021. (ruotsiksi)
  3. Veijo Koivula: Kirkonmenot, s. 130. Väylä, 2009. ISBN 978-952-5823-18-9.
  4. Peter Bexell: Kyrkornas mysterium Tid-Rum-Liv-Gudstjänst, s. 183, 189. Artos, 2015. ISBN 978-91-7580-742-3. (ruotsiksi)
  5. Alttarikaide peda.net. Viitattu 5.10.2021.
  6. Veijo Koivula: Alfa ja Omega Kristilliset symbolit, merkit ja tunnukset, s. 62. Väylä, 2011. ISBN 978-952-5823-36-3.
  7. Markku Haapio (toim): Suomen kirkot ja kirkkotaide I, s. 23. Etelä-Suomen Kustannus Oy, 1987. ISBN 951-9064-27-3.
This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.