Altai (kirja)

Granö julkaisi jo varhain monia yleistajuisia artikkeleita aikakausjulkaisuissa ja sanomalehdissä. Lisäksi hän perehtyi tieto- ja matkakirjallisuuteen ja arvosti erityisesti maantieteellisen aluekuvausperinteen kehittäjää Alexander von Humboldtia. Granö kuvasi vuosien 1906–1909 matkojaan muun muassa Luonnon Ystävä -lehdessä.[1]

Granö keskittyi vuosina 1913–1916 täysin tieteelliseen tutkimukseen eikä kirjoittanut tuona aikana yleistajuisia tekstejä. Palattuaan Suomeen lehdet ja kustantajat olivat kiinnostuneita Granön teksteistä, sillä hän oli aiemmilla teksteillään vakuuttanut olevansa taitava kirjoittaja. Uudessa Suomessa julkaistiinkin 1917 viisiosainen Altain matkojen kuvaus. WSOY:n johtoon kuuluneet Jalmari Jäntti ja Kaale Krohn kiinnostuivat tekstistä ja kehottivat Granöä julkaisemaan matkakertomuksensa ja tutkimustuloksensa kansanomaisesti. Mesenaattina toiminut Aleko Lilius tarjosi Granölle mahdollisuuden keskittyä kolmeksi vuodeksi vain matkojaan kuvaavan käsikirjoituksen laatimiseen. WSOY lupautui ottamaan kirjan ohjelmaansa, ja Granö aloitti kirjoitustöiden valmistelun alkukesällä 1917. Projekti meinasi kaatua heti alkuhetkillä, sillä Lilius ajautui muutaman kuukauden päästä konkurssiin. WSOY lupasi kuitenkin rahoittaa kirjoitustyön, tosin huonommin ehdoin. Tämän takia Granö joutui tekemään samalla myös muita töitä.[2]

Granö ei halunnut kirjoittaa perinteistä kronologista matkakertomusta, vaan hänen tavoitteensa oli luona jotain omaperäisempää. Granö halusi, että maantieteellinen kuvaus muodostaisi rungon Altain alueen kaunokirjalliselle kuvaukselle. Granö suunnitteli pitkään teoksen rakennetta ja päätti kirjoittaa kirjan, joka etenisi alueittain.[3]

Kirjoitustyö eteni alkuun hyvin, ja Granö toivoi kirjan olevan valmis keväällä 1918. Aikataulu oli kuitenkin liian tiukka tavoitteisiin nähden, kun lisäksi Granö joutui kirjoittamaan kaiken kolmesti ennen kuin lopputulos oli tyydyttävä. Tekstiä syntyi lisäksi niin paljon, että teos päätettiin julkaista kahdessa osassa. Altai I julkaistiin syksyllä 1919. Toisen osan piti ilmestyä seuraavana keväänä, mutta julkaisuaikataulu muuttui, kun Granö siirtyi Tarton yliopistoon. Granö kirjoitti teoksensa loppuun kesällä 1920 lukuvuoden jälkeen. Altai II:n piti ilmestyä joulumarkkinoita 1920 varten, mutta Tarton ja Helsingin välinen postiliikenne oli hidasta ja painoarkkien tarkistamisessa meni niin kauan, että se julkaistiin vasta vuoden 1921 puolella.[4]

Altai sai ilmestyessään loistavan vastaanoton. T. J. Hintikka kehui Iltalehdessä ja Viljo Tolvanen Uudessa Suomessa teosta Suomen maantieteellisen kirjallisuuden parhaimmistoon. Yrjö A. Jäntti nosti teoksen saavutukset vieläkin korkeammalle ja kirjoitti, että ”sen viehättävämpää maantieteellistä teosta eikä ruonollisen lennokkaampaa kuvausta ole mistään maailman kolkasta kirjoitettu”. Monissa arvioissa kehuttiin Granön taitoa yhdistää tieteellinen kuvaus yleistajuiseen kaunokirjalliseen ja runolliseen tyyliin.[5]

Altai jäi lopulta kansainvälisesti kuitenkin tuntemattomaksi. J. E. Rosberg käänsi sen suoraan käsikirjoituksesta ruotsiksi, mutta venäläisen painoksen kirjoittaminen hylättiin lopulta vallankumouksen takia. Samalla ensimmäisen maailmansodan jälkeinen heikko taloustilanne pakotti luopumaan suunnitelmista kirjan kääntämiseksi jollekin suurelle eurooppalaiselle kielelle.[6]

Vaikka Altai sai aikalaisiltaan ylistävän arvioinnin, teos käytännössä unohdettiin, vaikkakin alan harrastajat tunsivatkin sen. Lisäksi esimerkiksi Aaro Hellaakoski ja Reino Kalliola ovat omien sanojensa mukaan saaneet inspiraatioita teoksesta. Kerttu-Kaarina Suosalmi nimesi jopa romaaninsa Ihana on Altyn-köl Granön vaikuttavasti kuvaamaan Kultajärven (Altyn-Köl) mukaan.[6]

Altai koki 1900-luvun lopulla uuden tulemisen, jonka Yleisradio laittoi käyntiin, kun se valitsi teoksen vuoden 1991 kesäkirjaksi. Tuomas Anhavan lukemana kirja sai suuren suosion, ja kirja loppuikin nopeasti monista antikvariaateista. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS) harkitsi tämän jälkeen Altain painamista uudelleen. Repola auttoi rahallisesti, ja yksiosainen uusintapainos julkaistiinkin 1993. Sekin sai erinomaisen vastaanoton.[6]

Uusintapainos lisäsi myös kiinnostusta Granön valokuviin. Sen ansiosta valokuvaaja Taneli Eskola tutustui niihin. Hän otti vuonna 1997 yhteyttä Granön poikaan Olavi Granöön, joka kertoi, että valokuvat ovat säilytetty huolella ja ne ovat suvun hallussa. Eskolan ansiosta kuvat järjestettiin, konservointiin ja dokumentointiin. Eskola kokosi kuvien pohjalta Helsingin taidemuseoon Sininen Altai -näyttelyn Granön syntymän 120-vuotiasmuiston kunniaksi.[6]

Vuonna 2012 ilmestyi kirjasta myös venäjänkielinen käännös. Sen pohjana oli suomeksi vuonna 1993 ilmestynyt laitos, joka oli osin alkuperäistä laajempi. Käännöksen rahoitti Niilo Helanderin säätiö ja teoksen painoi moskovalainen Indrik-kustantamo. Painokseen lisätiin Altain tasavallassa toimivan Altaistiikan instituutin tutkijan Zoja Kazagačevan kommentaari. Käännöksen suomalaisena toimittajana oli SKS:n arkistonjohtaja Lauri Harvilahti, ja käännös tehtiin Venäjän tiedeakatemiassa filologian kandidaatti Elina Rahimovan johdolla.[7]

• Tiitta, Allan: Sinisten maisemien mies. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011.